perjantai 24. lokakuuta 2014

Lontoo, Lontoo, Lontoo!!!



Vuosi 1986. Lontoo. Leffateatteri. Kathleen Turner ja Jack Nicholson. Aulikki 21v.
No ei kun oikeesti on vuosi 2014. Lontoo. Leffateatteri. Guardians of the Galaxy. Aulikki 48v.
Mutta mä muistan kuitenkin sen silloisen illan kuin eilisen. Ja muistan ilmeet valkokankaalla, äänet, jännityksen, hykerryttävän onnen tunteen. Vau! Siis hei LONTOO, kaverit!!!
27 vuotta sitten asustin kolme kuukautta au pairina Lontoon esikaupunkialueella. Imuroin ja silitin, kuljin iltapäivisin englannin kurssilla, nukuin sähköpeiton alla, kävin ihmettelemässä British Museumin muumiot. Joulu oli seikkailu Trafalgarin aukiolla viimeisen metron mentyä, Christmas carols, liftattu bussikyyti, Teräsmies-leffa telkkarista kaverin isäntäperheessä.
Tammikuussa palasin Helsinkiin ja jatkoin opintoja. Pikkuhiljaa maisteriksi muutaman kesätyön ja matkan kautta. Kathleen Turneria en nähnyt valkokankaalla enää. Vasta vuosia myöhemmin kuulin hänen sairastuneen reumaan. Ja vodkaan. Niinpä luulenkin päässeeni elämässä helpommalla kuin Kathleen. En ole tipahtanut korkealta, en ole kärsinyt kipua, en ole menettänyt liikuntakykyäni. Olen vain elänyt kivun vieressä, vaikka eipä sekään ihan helppoa ole. Kun lopulta näin Kathleenin telkkarihaastattelussa, olin tyytyväinen. Vuosien takainen "kamuni" oli saanut elämänsä järjestykseen.
Mutta Lontoossa minä siis olen taas. Leicester Squarella popcornin tuoksussa, tällä kertaa 3D-lasit silmillä. Sen sijaan, että vain nauttisin elokuvaillasta, tunnen valtavaa kaipuuta entiseen. Voi ollapa taas nuori, innostunut ja optimistinen, kokematon, ujo, seikkailunhaluinen! Ollapa taas niiden elämysten keskellä, valintojen edessä, elämän alussa! En sano, että eläisin jotain toisin, mutta vähän toisin saattaisin jotain elääkin.






















sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Puola


Krakova ja muuta

Onneksi Oulun lentokentällä on paikkoja missä selkävaivainen voi odotellessa lepuuttaa kroppaansa. Saatiin hyvä alku reissulle.




























Perillä, päivä 1.
Krakovan aamut olivat sumuisen virkistävät. Turhaan pakattiin mukaan shortsit ja sandaalit. Ensimmäinen päivä meni kaupunkia tallustaessa. Ne Krakovan peruskohteet olettaisin: vanhakaupunki, Wawelin kuninkaanlinna, Kazimierzin juutalaiskaupunginosa. Turisti-infoissa vierailtiin myös kiitettävän ahkerasti, tutkittiin bussi- ja juna-aikatauluja, pähkäiltiin kuinka miehen selkä kestää matkan Oswiecimin kaupunkiin ja miten näppärimmin päästään Vieliczkan suolakaivoksille. 


Mies ottaa kuvan juna-aikataulusta myöhempää käyttöä varten.










Perillä, päivä 2. 
Toisen päivän aamuna reippailimme kaukoliikenteen bussiasemalle hyvissä ajoin ennen yhdeksää. Minä menin bussiin heti ovien avautuessa ja varasin meille takapenkin. Kyllä, onnistui, mies tuli autoon vasta juuri ennen lähtöä minimoidakseen istumisajan ja saikin penkkirivillä makoilla hyvän osan matkasta. Näin se tehdään!

Se oli rankka päivä. Näimme filmin ajalta, jolloin Auschwitzin keskitysleiri vapautettiin. Kiersimme oppaan kanssa sekä Auschwitzin että Auschwitz-Birkenaun leirit. Itku kurkussa. Tätä ei unohda.


Pikavuoro. 1,5 tuntia suuntaansa. 3 euroa nupilta.


Kierros loppui vasta iltapäivällä. Söimme Oswiecimissä vielä myöhäisen lounaan ja suuntasimme paluumatkalle. Minä nuokuin takapenkillä, mies kärvisteli selkänsä kanssa ja jäi lopulta pari kilometriä ennen määränpäätä pois kyydistä. Sai taas enemmän reipasta liikuntaa kuin muijansa, joka torkuskeli perille asti ja laiskanpuoleisesti köpötteli ostoskeskuksen viertä kotihotellille. 


Meidän naapuri!





















Perillä, päivä 3.
Ja niin me vain löysimme oikeaa junaan, joka puolessa tunnissa kolkutteli Wieliczkan suolakaivoskaupunkiin. Kahden tunnin kierros entisessä suolakaivoksessa 135 metrin syvyydessä. Oli viimeisen päälle laitetut käytävät, huoneet ja kirkkosalit. Oli suolaveistoksia, suolakattokruunuja, suolajärviä. Oli huumorintajuinen, ammattitaitoinen opas. Oli uupuneet jalat, oli minimaalisen pienet pissatauot ja hirmuinen kahvinhimo! Ravintolaan kun päästiin, nautittiin isot leivokset. Sitten ihan oikealla kaivoshissillä takaisin maan pinnalle ja se oli melkein pelottavaa kyytiä.

Kaivoseksotiikan rippeitä: kaivoshissin vahti kypärä päässä ylhäällä vasemmalla.





















Mies halusi vielä verrytellä selkäänsä ja etsiä paikallisia geokätköjä. Minä halusin vain istua puistossa ja punata naamaani auringossa, katsella ihmisten iltapäivää ja olla tyhjä.


Vähän aikaa meni, ennen kuin tajusin: poju taistelee varjonsa kanssa!
Kiva perhe. Puolassa ei pelätä pulupöpöjä.

Jotenkin samaistuin tähän myyjättäreen.




















































Jos istuminen on ongelma, syö Krakovan suurimmassa kauppakeskuksessa NOUTOPÖYDÄSTÄ. Niin me tehtiin. Taas. Ja viimeiseksi illaksi ehdittiin vielä vanhaan kaupunkiin.



       Syksyn eka glögi!!!



Näitä myytiin joka nurkalla. Minä ostin kaksi kotievääksi, miehelle olivat liian mitättömiä.

Mä sanon suoraan, tää leivos tappaa.
























































Matkapäivä.
Kello soi ja mies lähti aamulenkille. Minä valtasin koko sängyn. Säätiedotuksessa luvattiin yli 20 astetta loppuviikoksi. Haluaisivatkohan mun sandaalini jäädä tänne? Jäisinkö minäkin? Ihan liian aikaisin selvittiin lentokentälle, vaikka bussilla mentiin. Ja siellä odotettiin. Mies käveli ympyrää. Minä istuin. Odotettiin jonossa. Odotettiin toisessa jonossa. Jakauduttiin hitaasti kolmanteen jonoon. Rintsikat piippas turvatarkastuksessa. Kengätkin piti riisua. Kyllä kaikki kesti. Miehen selkä alkoi olla hermostunut, mutta onneksi, ah onneksi, kaiken pelasti meidän oma Finnair! Koneessa oli niin paljon tyhjää tilaa, että kipeä matkustaja mahtui makoilemaan molemmilla lennoilla, huraa! Siinä välissä syötiin Helsinki-Vantaalla ja mies tietenkin teki pienen kävelylenkin hallissa. Minä tietenkin istuin. Oulu. Ajo kotiin (mies makoili autossa). 


Koko matkalla en päässyt puhumaan huonoa saksaa. Olisin kyllä halunnut.