Vuosi 1986. Lontoo. Leffateatteri. Kathleen Turner ja Jack Nicholson. Aulikki 21v.
No ei kun oikeesti on vuosi 2014. Lontoo. Leffateatteri. Guardians of the Galaxy. Aulikki 48v.
Mutta mä muistan kuitenkin sen silloisen illan kuin eilisen. Ja muistan ilmeet valkokankaalla, äänet, jännityksen, hykerryttävän onnen tunteen. Vau! Siis hei LONTOO, kaverit!!!
27 vuotta sitten asustin kolme kuukautta au pairina Lontoon esikaupunkialueella. Imuroin ja silitin, kuljin iltapäivisin englannin kurssilla, nukuin sähköpeiton alla, kävin ihmettelemässä British Museumin muumiot. Joulu oli seikkailu Trafalgarin aukiolla viimeisen metron mentyä, Christmas carols, liftattu bussikyyti, Teräsmies-leffa telkkarista kaverin isäntäperheessä.
Tammikuussa palasin Helsinkiin ja jatkoin opintoja. Pikkuhiljaa maisteriksi muutaman kesätyön ja matkan kautta. Kathleen Turneria en nähnyt valkokankaalla enää. Vasta vuosia myöhemmin kuulin hänen sairastuneen reumaan. Ja vodkaan. Niinpä luulenkin päässeeni elämässä helpommalla kuin Kathleen. En ole tipahtanut korkealta, en ole kärsinyt kipua, en ole menettänyt liikuntakykyäni. Olen vain elänyt kivun vieressä, vaikka eipä sekään ihan helppoa ole. Kun lopulta näin Kathleenin telkkarihaastattelussa, olin tyytyväinen. Vuosien takainen "kamuni" oli saanut elämänsä järjestykseen.
Mutta Lontoossa minä siis olen taas. Leicester Squarella popcornin tuoksussa, tällä kertaa 3D-lasit silmillä. Sen sijaan, että vain nauttisin elokuvaillasta, tunnen valtavaa kaipuuta entiseen. Voi ollapa taas nuori, innostunut ja optimistinen, kokematon, ujo, seikkailunhaluinen! Ollapa taas niiden elämysten keskellä, valintojen edessä, elämän alussa! En sano, että eläisin jotain toisin, mutta vähän toisin saattaisin jotain elääkin.
