maanantai 26. tammikuuta 2015

Viikonloppu. Pääkaupunki ja messut.

Lähdin yksin ihan tarkoituksella (1. ei tartte olla pirteä, 2. ei tartte puhua).

Helsingin kadut olivat lähes kokonaan vapaat lumesta. Talvilinnut (ne perussortit) pyrähtelivät Esplanadin puistossa, harvakseltaan sirkuttivat. Paljaat puut ojentelivat käppyräoksiaan sinertävän harmaata taivasta vasten. Kävellessäni Kauppatorille ilmestyi aurinkokin paikalle. 
"Kevät, kevät, kevät", iloittelin minä, vaikka oli vasta tammikuu. 
Kyllä se vielä tulee.











torstai 1. tammikuuta 2015

Aloitin uuden vuoden eksoottisesti.



Olen edellisen kerran pistänyt papiljotit päähän 70-luvulla. En tiedä onko tämä taantumista vai edistymistä. Selvää kuitenkin on, että jotain tarttis ehkä tehdä, koska mun pyylevästä persoonastani joulun aikana otetut kuvat olivat hirvittäviä. Tietenkin erityisesti juuri minun mielestäni. Oikeastaan helpottavaa tajuta, ettei kukaan muu kuvia katsellessaan ylläty siitä kuinka lättänät hiukseni ovat ja kuinka naama roikkuu. Näkeehän maailma ne kaiken päivää, ovat tottuneet. Minä itse vain järkytyn huomatessani kulumisen merkit. Onpa vanha nainen (mutta vau miten siistit kulmat)!


Vuoden ensimmäiset kahvit join äitini pöydän ääressä. Kertasimme mikä päivä tänään on, milloin lääkkeet otetaan, mitä ruokaa jääkaapissa on, kuka se edellisenä päivänä lähtenyt jouluvieras oli. Ihailimme keittiön verhoja, kehuimme kaupan pullaa, haukuimme kääretortun. Radiosta kuului jumalanpalvelus, patterikynttilät loimusivat, kahvi tuoksui. Hän oli hän, minä olin minä. Äiti ja tytär.


Tämäkin kuuluu niihin hetkiin, joita kannetaan mukana lopun elämää. 

Tämä hetki. 
Ja sitten vielä Singer!