Kevättä kohti. Innostun käyttämään vesistöön liittyviä vertauksia.

Koska tämän blogin lukijamäärät ovat minimaalisen pienet, voin ihan huoleti jopa näin julkisesti myöntää olevani väärässä. Nimittäin toppahousuja (edes mallia "kevyt") ei oikeasti kannata kiskoa jalkaan vielä viiden asteen pakkasella. Teinille erävoitto. En silti lannistu, varmasti löydän jotain muuta nalkutettavaa.

Olen kuullut väitettävän, että valon määrä olisi jo alkanut lisääntymään, mistä seuraten ihmismielet kääntyisivät jo kohti iloisempia aikoja. Työkaverikin tuli tänään töihin uudessa keväthuivissa, jonka ohi ei vain millään ollut päässyt maitopurkkiostoksilla. Minä yritän myös sinnitellä keveissä ajatuksissa, vaikka surun ja huolen vuosista on vielä niin vähän aikaa, että varomattomana hetkenä helposti keikahdan sinne takaisin. Jospa en alkaisi nyt suremaan, jospa keskittyisin vain etsimään ratkaisua. Miten ratkaista ongelmat, joiden epäilevän johtuvan myrkyllisestä sisäilmasta. Kuinka jättää hukkuva laiva onnistuneesti. Mihin saareen uitan untuvikkoni turvaan. Vielä ennen kesää. Sitten kesällä, voi kesällä kaikki on toisin!

Mies selasi työpäivän jälkeen kalenteria ja totesi, että kesäkuu on jo buukattu suunnitelmia täyteen. Heinäkuustakin minulla on jo ajatuksia mutta yritän pysyä hiljaa. Ensin on käytävä pattitarkastus, varmaan ultra ja ainakin mammo, ennen kuin uskallan alkaa lähiympäristöä enempiä villitsemään. Minulla ei oikeastaan olisi nyt aikaa eikä kiinnostusta ruveta sairastamaan mitään vakavampaa, ei juuri nyt kun olen lopultakin oppinut annostelemaan meikkivoidetta ja puuteria oikeassa suhteessa.  

Kajaani. Elän kuin viimeistä päivää.

Nappasin Kajaanin Kaupunginteatterista mukaani Jarkko Martikaisen biisin. Olikin sellaista teatteria, ettei päässyt kyllästymään: Siunattu hulluus. Ripaus Aapelia mutta enemmän Jussi Sorjasta (teksti ja ohjaus). Tuli mietittyä koko elämän asiat, ja kuoleman, taas kerran. Naurun kera. Martikaisen biisin kuljetin korvissani hotellille ja etsin netistä. "Vaikka mä elän kuin viimeistä päivää, kiellän sen olevan viimeinen". Kuinkas muuten.  


Mä vähän luulen, että mun on seurattava Kajaanin ohjelmistoa jatkossa ihan vakituiseen.



Tämä kappale pitäisi kyllä kuulla laulettuna. Upea esitys, elämänmakuinen.

Album: Mierolainen

Vaikka mä elän kuin viimeistä päivää
Kiellän sen olevan viimeinen
Kavahdan terveen järjen häivää
Elämää vierastan, ihminen

Suuria, turhia toimia piirrän
Elämänkaarta kun suunnittelen
Sinutkin usein mä huomiseen siirrän
Tänään kun kanssasi ehdi olla en

Ja toisten jos manalle menneen kuulen
Vähänpä viisautta siitäkään saa
Ikuiseksi elon onneni luulen
Kunnes mun kummullani veisataan

Ja silloin puustani putoaa viimeinen lehti
Yö vie haaveilijan
Hetkisen ihminen elämään ehtii
Kaikki me kuolemme pian

Ihminen on kuin kärpänen täällä
Vaikka se toisin toivoa vois
Varjot kun värjyvät päiden päällä
Hetkessä huitaistaan kaikki pois

Siis missä on rakas tai ystävä parhain
Siellä sun paikkasi tänään jo on
Kaikki me lähdemme liian varhain
Kuoleman kankeuden karkelohon

Ja puustasi putoaa viimeinen lehti
Yö vie haaveilijan
Vain hetkisen ihminen elämään ehtii
Kaikki me kuolemme pian

Ja puustasi putoaa viimeinen lehti
Yö vie haaveilijan
Vain hetkisen ihminen elämään ehtii
Kaikki me kuolemme pian

Vaikka mä elän kuin viimeistä päivää
Kiellän sen olevan viimeinen
Kavahdan terveen järjen häivää
Elämää vierastan, ihminen

Päivän sää. Luultavasti.

Kun aamuyöstä herään, joutuvat seuraavat ruoka-aineet heti uhanalaisten listalle: persimonit, silli-Jykerövoileivät, maito (sininen), kreikkalainen jogurtti, banaanit, babypinaatti. Yritän käyttäytyä ihmisiksi ja jättää vähän muillekin, mutta helppoa se ei ole. Tarkoitus oli kyllä tänäkin yönä nukkua, mutta on niin kiire murehtia asioita. Ilmastokriisin olen vähäksi aikaa jättänyt sivuun, tällä hetkellä keskityn miettimään sisäilman laatua kuopuksen koulussa. Huoli on tehnyt minusta sähköpostien kirjoittajan, mies mieluummin puhuu. Olemme pieni, yksimielinen tiedustelualoitetiimi, joka hitaasti yrittää kömpiä jäistä mäkeä ylös. Tarvittaisiin nastakengät. 

Tuuli ravistaa riippupihlajaa ikkunani edessä. Tunnen niskavilloissani, että tänään olen pyöräilevä liukkailla teillä.

Ajattelin, että kaakaota. Termospulloon.

Viime kesän matkan jäänteenä tablettini alkunäyttö kertoo mikä on tämänhetkinen säätila Niagaralla: -9 astetta, lumipyryä. Mietin joka päivä miltä putoukset näyttävät juuri nyt. Ei silti ettäkö minä juuri sinne haluaisin, mutta kuitenkin. Hoidin eilen matkaviettiäni tekemällä lyhyen retken Kokkolaan. Aina kiva kaupunki.

Pojat ovat palanneet opiskelupaikkakunnilleen, tytär vietti koko sunnuntain kavereillaan ja mies geokätkömetsällä. Minä katsoin kolme jaksoa Katoavaa Pohjolaa tallenteelta, yhden Agatha Christien, leffan nimeltä Vadelmavenepakolainen ja vanhojen filmien koosteen, jossa kerrottiin kuningatar Victorian ja hänen lääkärinsä Axel Munthen kielletystä rakkaudesta. Sattumoisin minulla on myös Munthen kirjoittama The Story of San Michele (1929) yöpöytäni laatikossa. Etenee hitaasti. Yritän päästä selville mikä kirjassa niin kovasti joitakin kiehtoo, en totta puhuen ollenkaan ymmärrä ja olen sentään lukenut jo yli puolet. 

Tällä viikolla oli jo pari työpäivää, mutta huomenna alkavat täydet viikot. Onneksi. Tyhjenevän pesän syndrooma ja kiittämätön turhautuneisuus käyvät jo päälle aika lailla raskaasti, häpeä myöntää. Olen joutunut toteamaan, ettei minusta ole hyväksi ihmiseksi todellakaan. Se että mies on kipeä eikä voi matkustaa, ei yhtään estä minua kaipaamasta tien päälle. Minä rimpuilen jo tästä vähästä, kun toiset omistavat elämänsä kumppanilleen. Sitä varmaan on oikea rakkaus - uhrautuvaisuutta ja itsensä unohtamista? Vai voiko sittenkään täysin unohtaa? Vai tapahtuuko se aivan luonnostaan, tuntematta menetystä, jos siis on oikeasti kunnon ihminen?   

Jospa vain nyt pakkaan eväät kassiin ja villatakin ja termospullon ja suuntaan työpaikalle heti aamuvarhain. Siitä se taas lähtee, tämäkin vuosi.

Makaronilaatikko?

Vuosia sitten näin teeveessä ohjelman naisesta, jolla oli rakkaussuhde Eiffel-torniin. Hulluna touhuna minä sitä silloin pidin, lääppiä nyt teräspilareita, mutta nyt melkein ymmärrän, ehkä voin vähän samaistuakin. Meidän uusi jääkaappi on ihana. 

Jouluaaton aattona, tunti ennen vieraiden tuloa, vanha Fridge huokaisi syvään ja heitti veivinsä. Siinä sitten kuljettiin joulunpyhät autotallissa hakemassa pikkuruisesta varakaapista maitopurkkia ja voipakettia kunnes mieheltä meni hermot. Fridge siirrettiin reiluin ottein ulos etupihaa koristamaan, vuoden 1991 Pytteliten kannettiin autotallista keittiön koloon, mistä se kymmenen vuotta aikaisemmin oli muuttanut pois. Mutta eilen (tadaa!) taloon saapui Teräs. Herttileili mikä mie...kaappi, siis sanonko mitä, siis automaattisulatus ja jäähdytystoiminto ja f r e s h b o x. Freshboxiin laitetaan raakatuotteet kuten kanankoivet ja siankyljykset ja pekoni ja jauheliha ja siika ja lohi ja katkaravut ja hanhenmaksa. Ne meillä on aina lopussa, joten tästä voi tulla haasteellista. Tyhjä freshbox on epäilemättä emännälle häpeä. 

Tytär teki toissapäivänä ruokaa (kermainen kanapasta) ja se oli hyvää. Mies teki eilen ruokaa (valkosipulikermaperunat, possupihvit) ja se oli hyvää. Olen vähän huolissani siitä miten homma tänään hoituu. Jos nyt katkaisen hyvän ruokaputken, tapahtui se sitten säälittävällä perusmössöllä tai epämääräisen näköisellä ruokakokeilulla, en tiedä selviääkö keittiöitsetuntoni siitä koskaan. Eikö olisi parasta koko ruokakunnan hyvinvoinnille, että joku muu kokkaisi tänäänkin? Minä voin vaikka puhdistaa lattiakaivot.