sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Hitaasti kohti pohjoista taas


Mini-interrail jatkuu lähi- ja taajamajunien kyydissä Vantaan Korsosta Tampereelle. Hoidan nyt kolmatta päivää koko vartaloani taianomaisella silmänympärysvoiteella. Reppuni on niin pieni, ettei sinne mitään isompaa putelia mahtunut.

Helsingissä oli jo maaliskuu. Voi että tykkäsin kopsutella lumettomilla kiveyksillä, ja iltapäivällä aurinkokin tuli esiin. Hetkellinen elämän kevät. Täystehoinen nostalgiakohtaus Tennispalatsin edustalla annamunkaikkikestää. Paremmin nämä tunne-elämän heilahdukset kuitenkin teinin seurassa handlaa kuin miehen, jonka elämä on huomattavasti tasaisempaa (luulen). 

Tampereella mieletön shoppailuhuuma jatkuu (yhteistulos tähän mennessä lenkkarit, T-paita ja pokkari), ja iltapäivällä piipahdetaan tervehtimässä opiskelijapoikaa Hervannassa. En aio roikkua kaulassa, vuodattaa kyyneleitä ja räkiä isoon rättiin, kun kotimatka alkaa. Mä olen vaan ihan cool, aikuinen tosinainen, en katso taaksepäin vaan aina ja joka hetki on nokka kohti valoisaa tulevaisuutta. Joo.







perjantai 26. helmikuuta 2016

Kauppalista. Niukka.


Ostin meille paikat lasten vaunuun, koska muualla on niin täyttä. Teini on viime yönä nukkunut leirillä vain yhden tunnin eikä suhtaudu kovin valoisasti yleiseen ilonpitoon. Minulle riittää, ettei tarvitse istua liukumäen vieressä hermoilemassa milloin seuraava untuvapää kopsahtaa koviin reunoihin. Tuon tuostakin tästä rientävät vetreää vauhtia ohitse uudet parhaat kaverukset ("ei saa juosta"), joista toisen äiti odottaa vauvaa. Nimeksi voisi tulla "vaikka Edsi tai Neea". Oletan, että lisää paljastuksia kuullaan vielä ennen kuin neljän ja puolen tunnin matka on ohitse. Molemmat tytöt saivat somalta, nuorelta konduktööriltä lasten kissamatkaliput. Sitä vaan ihmettelen minne kaikki vanhat konnarit on piilotettu?

Tarkoitus on hupireissun sivutuotteena hankkia teinille tarpeellisia varusteita. Varmuuden vuoksi olen laatinut omia hankintoja ajatellen säännöt kauppakierrokselle.


Kestokauppalista (luvallista aina)
-keltainen paita (tuskin löytyy)
-halppistennarit (jos viitsii kumartua)
-tuulihousut (näkis vaan)
-rintsikat (ei kuitenkaan jaksa)


Saa ostaa (tälläkin kertaa)
-kirja 
-kirjanmerkki


Ei saa edes hypistellä
-huivit
-takit
-haisaappaat







tiistai 23. helmikuuta 2016

Ainakaan en opettele kutomaan sukkia


Istun täällä lukkojen takana turvassa. Työpaikalla. Kello kahdeksantoista neljäkymmentäviisi. Vatsassa kolme mukillista vahvaa teetä.

Kaikki paperit on nyt käsitelty ja lajiteltu, reppu siivottu, huominen valmisteltu. Olen niin tyytyväinen itseeni, ettei ole edes nälkä, vaikka lounaasta on useampi tunti. 

Minusta on alkanut tuntua, että biorytmini pyörii viikon sykleissä. Lauantai on vetelä, sunnuntaina hukkaan elämän tarkoituksen, maanantaina työviikko käynnistyy kärttyisästi mutta paranee vähitellen, keskiviikkoon mennessä olen jo suorastaan hilpeä, perjantaina aloitan laskeutumisen viikonloppuun. Sitten taas kaikki alusta. Onnekasta siis, että on tämä työ.

Tytär totesi aamulla olevansa pian lukiolainen...ja sitten autokoululainen ja sitten opiskelija kaukana jossain, jatkoin minä mielessäni. Alkoi itkettää, hymyilin silmät sikkuralla. Ei mene enää kauan, kun talo on tyhjä ja naisella tyhjä pää. Mitähän naisparka sitten keksii. Keksiikö.

Se hoikka, nuorempi nainen lopetti sokerilakon, vanhempi vaan porskuttaa.  






lauantai 20. helmikuuta 2016

Say CHEESE


Viisi päivää viikossa noin aamukahdeksasta arviolta iltapäiväkolmeen käytän poskilihaksiani aktiivisesti ilmaisemaan, että hyvin menee, juuri tämä päivä on suosikkini kaikista vuoden päivistä. Nauretaan, lauletaan, innostutaan, iloitaan hei ja opetellaanpa samalla nämä epäsäännölliset verbit ja tehdään pari tehtävää tralalaa. Tänään on päivä numero kuusi, lauantai. Mitä tapahtuukaan, kun astun kulttuuritalon ovesta sisään? Tuttava nykäisee hihasta ja laukaisee: "Hymyä huuleen!" Ei helkkari, en ollut muistanut asettaa julkisnaamaa paikalleen. Onkohan mun naamatauluni jo niin rupsahtanut, ettei sitä rennossa perustilassa kestä katsella? Mutta toisaalta, ei minulta ihan mahdottomia voi vaatia, mulla on Hugh Grantin suupielet.

Tänä lauantaina kannatan paikallisia tapahtumia. Ensin Agatha Christie -luento kulttuuritalon ravintolassa, illalla Hiirenloukku pääsalissa. Huomenna en tee mitään, koska huomenna pidän pyjamapäivän. Kuvittelin monet vuodet, että mun pyhä tehtäväni on täyttää aina yksi tuoli yleisössä, kun ystävä, tuttu tai kylänmies esiintyy. Ikään kuin kiitokseksi siitä, että joku jaksaa järjestää. Hölmö, eihän muutkaan niin tee. Jos ei huvita, ei tartte. Se on kyllä vieläkin hakusessa mitä kaikkea parisuhteessa pitää viitsiä, jos vaikka ei yhtään huvita. Ajaa C-kortti? Rämpiä metsässä? Viettää lomaviikko hiihtokohteessa?

Good Lord, kuten kapteeni Hastings sanoisi.






torstai 18. helmikuuta 2016

Perustilaus lisämausteilla


Mutkan kautta tulee mutta luin eräästä blogista, että Kurt Vonnegutin ystävä oli kertonut Vonnegutin joskus sanoneen, ettei ihmisen saisi olla ahne. Että kun on lapsensa saanut ja on kirjansa kirjoittanut, niin pitäisi olla tyytyväinen eikä ahnehtia lisää. Että sellainen oli elämä ja sitten ei. Jotain siihen malliin. Ei voi mitään, tiukkaa tekee olla nöyrä ja vanheta ja luopua. Mä nimittäin haluaisin olla kakskytviis, Kanadassa vaihdossa vuoden tai kaksi ja Ruotsissa kesätöissä useamman kerran. Hakisin väliaikaisia kirjastohommia, opiskelisin vähän lisää, eläisin pääkaupunkiseudulla pari vuotta pidempään, muuttaisin Kokkolaan, saisin viisi lasta, hankkisin kissan ja koiran ja veneen ja varsinkin sähköhammasharjan. Parasta mallia. Ei tää tietty kauas heitä siitä mitä on tullut vuosien mittaan tehtyä, mutta ottaisin saman uusiksi vielä vähän runsaampana versiona kiitos. Voin aloittaa heti huomenna, niin että pistäkääpä sitä uutta kierrosta tulemaan ihan reilusti vaan, ei tartte kainostella.








lauantai 13. helmikuuta 2016

Gallian taivaan alla


Kahdeksan euroa on aivan liian paljon. Suostun kyllä maksamaan euron tai pari mutta kirpputorilla en ehdottomasti sen enempää, jollei ole melkoinen poikkeustapaus kyseessä.

Alahyllyjä en ala selaamaan, muovipusseissa myytäviä en edes harkitse, vain silminnähden hellästi kohdellut painotuotteet saavat minut kiinnostumaan. 

Lauantain kirpparikierros on nyt suoritettu. Mukaan tarttui pokkari hintaan 1,50. Kirpputoreilta ostan vain kirjoja.

Päivän aikana olen myös korjannut kaksi koenippua, lajitellut papereita, pessyt muutaman koneellisen pyykkiä, viikannut vaatteita kaappeihin, hoidellut tiskikonetta, katsonut televisiosta outoja aamuyön sarjoja. 

Aloitin päiväni hiukan keskiyön jälkeen eli 1 a.m.

Aamuyöstä asti olen tuskaillut netin kanssa. Ei aukee, ei jumatsuikka vieläkään aukee: "500 internal server error". Paha enne? Tuomiopäivän merkki? Tukkivatko vihaiset viestit postini? Mitä olen möhlinyt? JOKO KOHTA TAIVAS PUTOAA NISKAAN? Tänä iltana, huomenna, maanantai-aamuna???

(Päivityksen otsikko viittaa siis todella ontuen ja onnettoman löyhästi R.Goscinnyn ja A.Uderzon sarjakuvaan Asterix, jossa gallialaiset pelkäävät vain yhtä asiaa: taivas putoaa.)












keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Miten tähän saa hymynaaman?


Kävin tänään lenkillä. Kiertelin viidessä kaupassa ja vaihtelin vaatteita. Toisin sanoen kävelyä ja venyttelyä eikä edes tarvinut itkeä. Nimittäin kun sovittaa vain puseroita, on onnistumisprosentti huomattavasti suurempi kuin farkku- tai rintsikkaosastolla. Ja minähän onnistuin suorastaan yli odotusten: metsänvihreä neule! Olikohan tämä vain yksittäinen sattuma vai onko kevään värimaailmassa jotain odotettavaa? Joko tänä keväänä isommatkin tytöt pääsevät viherpiipertäjä/hippivaateostoksille? 

Illan tv-ohjelmistossa oli kaksi vaihtoehtoa: Doc Martin tai Postimies Pate. Siis Doc Martinin maisemat tai Paten iloiset mehiläiset. Käytin tallennusta ja katsoin molemmat. Kesäfiilisviihdettä. Sitten menin pihalle kolaamaan vettä pois kivijalan vierestä. Lumet sulaa, kevät koittaa. Ei pitäisi innostua liikaa, kun on vasta helmikuu.

Parin tunnin päästä haen tyttären iltamenoista. Pakko valvoa vielä (19.30). Jos asuisin yksin, jos ei olisi muita velvoitteita kuin työ, nukkuisin ja valvoisin luultavasti miten sattuu. Olisin outo-oudompi-oudoin. Viime yönä heräsin taas kolmelta pohtimaan syvällisiä. Siis oletteko ajatelleet, siis että nämä  h y m i ö t , että milloin ne valtasivat viestimet? Että totta tosiaan minäkin nykyään näpytän niitä viestien loppuun. Herranjestas sentään. 









keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Kun ilta hämärtää, surahtaa harja käyntiin


Hammassärkyä kaksi viikkoa. Uskoni hammaslääkäreihin puolijumalaisina olentoina oli koetuksella, mutta nyt fanitan taas. Saman tien on todettava, että rupsahtamisen tiellä ei kärry pysähdy: suonikohjuista pikkuhiljaa refluxiin, räjähtävällä vauhdilla myomiin, vakaan varmasti juurihoitoon. En varsinaisesti tunne itseäni prinsessaksi. Enkä kuningattareksi. Enkä amatsoniksi. Nainen minä tietysti olen mutta enimmäkseen vain ihminen. Peruskamaa. Katselin tänään kuvalehteä, jonka kannessa vetävän näköinen julkkipariskunta ilmoitti, ettei heidän ole vaikeaa pitää kipinää yllä. No todellakin, good for them, meillä eletään tasaista perusarkea päivästä toiseen. 

Olin kieltämättä eilen aivan vauhdissa, kun tulin hammaslääkäristä. Mahtava euforia puudutuspiikin jälkeen. Ei vihlontaa, ei jomotusta, ei poskea, puolet kielestäkin pois. Kävelin suoraan vastaanotolta markettiin ja ostin sähköhammasharjan. Saman tien mukaan tarttui uusi teepannu, josta tykkään niin, että sitä täytyy vähän väliä käydä ihailemassa. Hiukan kummastutti tänään mikä vika minusta vielä mahtaa löytyä, kun koko ajan pitää hypätä vessassa. Eipä muuta kuin tämä uusi pannu ja jatkuva keittely. Todennäköisesti into laimenee vähitellen.

Töissä kerroin hassuja juttuja koko päivän. Päiväkausien hammassärkypiina oli ohi, minä villinä. Mitenkähän mies reagoisi, jos kahdenkymmenen vuoden selkävaivat yhtäkkiä häviäisivät? 

Uudessa hammasharjassa on herkkä paineentunnistin. Harjan sykkiminen lakkaa, jos painan liian lujasti. Surrr vaan ja harja lempeästi töihin. Varsinkin ienrajoille täytyy olla hyvin hellä. 

Mun suussani laulaa Armi ja Danny. Täydellisesti 70-luvun tyyliin.