tiistai 23. helmikuuta 2016

Ainakaan en opettele kutomaan sukkia


Istun täällä lukkojen takana turvassa. Työpaikalla. Kello kahdeksantoista neljäkymmentäviisi. Vatsassa kolme mukillista vahvaa teetä.

Kaikki paperit on nyt käsitelty ja lajiteltu, reppu siivottu, huominen valmisteltu. Olen niin tyytyväinen itseeni, ettei ole edes nälkä, vaikka lounaasta on useampi tunti. 

Minusta on alkanut tuntua, että biorytmini pyörii viikon sykleissä. Lauantai on vetelä, sunnuntaina hukkaan elämän tarkoituksen, maanantaina työviikko käynnistyy kärttyisästi mutta paranee vähitellen, keskiviikkoon mennessä olen jo suorastaan hilpeä, perjantaina aloitan laskeutumisen viikonloppuun. Sitten taas kaikki alusta. Onnekasta siis, että on tämä työ.

Tytär totesi aamulla olevansa pian lukiolainen...ja sitten autokoululainen ja sitten opiskelija kaukana jossain, jatkoin minä mielessäni. Alkoi itkettää, hymyilin silmät sikkuralla. Ei mene enää kauan, kun talo on tyhjä ja naisella tyhjä pää. Mitähän naisparka sitten keksii. Keksiikö.

Se hoikka, nuorempi nainen lopetti sokerilakon, vanhempi vaan porskuttaa.  






9 kommenttia:

Päivi S kirjoitti...

Sä olet voittaja! Vau vau vau! Onneks autokouluun on vielä aika.

Aulisko kirjoitti...

Yllättävän vähän.

Aulisko kirjoitti...

Tämä yksin lakkoilu on muutes huomattavasti tylsempää.

Päivi S kirjoitti...

No sukkia kutomaan sun ei tartte opetella jos vaan mun kädet kestää.

Aulisko kirjoitti...

Peukkuja!!!

Kutri kirjoitti...

Mä nautin sukkien kutomisesta. Rentouttavaa, kun ei tartte ajatella mitään ja silti syntyy tulosta. Mutta tohon en taas millään pystyisi, että olisin iltamyöhään koululla valmistelemassa tunteja. Siunatkoon! Kun kello on soinut viimeisen tunnin jälkeen, istun hujauksessa Pösön penkillä.

Aulisko kirjoitti...

Mulla ei ole kotona koulutavaroita ollenkaan. Teen kaiken työpaikalla.

Päivi S kirjoitti...

Mä taas olen Jaguarin penkillä!

Päivi S kirjoitti...

Ei ol elämä pelkkää perttulaa!