Rakkautta koronan aikaan

Kävin synttäreillä, missä jokainen vieras pesi kätensä heti saatuaan takkinsa hengariin. Aikuiset pysyttelivät metrin keskusteluetäisyydellä. Kukaan ei yskinyt. Kakku oli hyvää, lapset juoksivat, jutut olivat hauskoja, ikkunat suuret ja päivä kaunis. Tiedoite kertoi, että paikalliset koronatestien tulokset olivat negatiiviset. Nukuin kolmen tunnin iltaunet, kävin lenkillä, nukuin kymmenen tunnin yön. Huomenna pääsen taas töihin, vaikka valmiustilaa kaikenlaisiin ratkaisuihin ylläpidetään koko ajan. Töissä saippuoin tunnin välein käteni samanlaisella huolellisuudella kuin elokuvien kirurgit leikkaussaliin mennessään. Kaiken päivää olemme tarkkana kuin porkkanat. Olisi pitänyt lukea marttojen ohjeet ennen kuin lähdin tyttären kanssa hätätilaostoksille mahdollisen yleiskaranteenin varalta. Kotona purimme kauppakasseista suklaata, jäätelöä ja valtavasti pullaa. Kaupunki on sulkenut kaikki harrastetilat ja siksi teemme sunnuntaina retken metsään. Kukaan muukaan ei pääse uimaan, pelaamaan lentopalloa tai konserttiin, joten luminen polku on tallautunut helpoksi kulkea. Järven jäät kumisevat, pian on talvi ohi. Sytytämme nuotion, eväänä meillä on yksittäispakattuja ruisleipiä. Vyölaukkuun mahtui vain yksi pyllynalunen. Rakkaani antaa sen minulle.

Tromssassa ripautti juuri kevyen kesäsateen

Tässä iässä on vaikea tietää poteeko luulotautia vai johtuvatko oireet oikeasta piilevästä katastrofista. Jos niska on kipeä, voit miettiä sukulaisten kokemuksia: tarjolla lihasjännitystä, kulumia ja syöpää. Tottakai valitset syövän. Verenpainemittaria ei kannattaisi ottaa reissuun mukaan, sitä tulee vain käytettyä turhan tiheään ja aina keksii uuden ongelman: alhainen syke voi tarkoittaa hyvää tai huonoa, ja luonnollisesti valitset huonon. Olen tänään sairaampi kuin koskaan. Ainakin luulen olevani. Varmuuden vuoksi, siis jotta tässä elämässä varmasti ehtisin, olen porhaltanut viime päivät niin täysillä kuin se ylipäätään on mahdollista. Toissapäivänä uimme Torniojoessa (huippua, hiekkapohja!), eilen kiipesimme Saanalle (polvituet ja kävelysauvat), tänään lekottelen Tromssan leirintäalueella lepotuolissa ja yritän toipua ylenmääräisestä urheilullisuudesta. Duracell-ukkeli elää täyttä elämää pyöräilemällä geokätköjen perässä kaupungilla, minä satsaan sadekatokseen ja romaanivarastoon: Kyung-sook Shinin Pidä huolta äidistä oli ihana lukukokemus, nyt on meneillään Henning Mankell (Innan frosten), jonka luultavasti olen jo lukenut kerran vuosia sitten ja unohtanut täysin. Kyllä yksi Wallander tähän väliin menee, vaikka periaatteessa olenkin kieltänyt itseltäni kaikki pohjoismaiset dekkarit. Seuraavaksi aion kokeilla norjalaista lälläriromaania, jonka löysin respan kirjanvaihtohyllystä.

Tänään joimme iltapäivällä pikakahvit, mikä oli mainettaan parempi uusi kokemus. Tummuusaste 3,5/5. Kaksi teelusikkaa mukia kohti.

The hills are alive with the sound of music hym hym hym hym hymmmmmm

Hyrisen, ehkä kohta laulankin.

Paras ideani tälle kesälle oli aloittaa kurssi avoimessa yliopistossa. Muina vuosina olen jossain vaiheessa kesää ollut tylsistynyt, nyt olen kesäkuun alusta lähtien vältellyt kurssitehtäviä niin idearikkaasti, että koko ajan on löytynyt mielekästä tekemistä. Sängyn alla makaamisen olen nyt sentään lopettanut, kun ei se harjoittelumuotona magneettikuvausta odottaessa tuntunut tuottavan tuloksia. Sain sitten lääkäriltä soman, sinisen napin juuri kuvausta ennen nautittavaksi. Kone jylisi, minä nukuin. Muutamaa tuntia myöhemmin heräsin omalta sohvalta. Mies kertoi minun ihan itse kävelleen magneettirekasta autoon ja autosta taloon, minä vain en muista. Kännykästä huomasin, että viestejäkin oli tutkimuksen jälkeen tullut lähetettyä, mutta teksteistä ei hyvällä tahdollakaan saanut selvää. Anteeksi kamut.

Jostain syystä tunnen tänä kesänä tarvetta pukeutua Efraim Pitkätossun vaatteisiin. Pyöräilen merenrantateitä raitapaidassa ja caprihousuissa, aurinko paistaa ja tuuli tuulee lämpimästi. Heinäkuun loppuun mennessä pitäisi nettitehtävät olla tehtynä. 
O sole mio. 
Onhan päivä vielä huomennakin.

Lontoo

Lensin Lontooseen eikä pää räjähtänytkään. Kaikkien luulotautien ja järjettömien pelkojen sekasotkussa se oli päällimmäisin kauhuskenaarioni, kun aamuyön suden hetkinä heräilin kuuntelemaan metallista kohinaa pääni sisällä. Ja minä kun aina luulin, että kuuloa suojaamalla tämän voisi välttää, kaikkeasitä! Nyt opettelen elämään uuden, sitkeän kaverini Tinnituksen kanssa. 

Nälkä. Jää nähtäväksi tuleeko tästä tyytyväinen päivä. Kello on kolme aamulla eikä tähän aikaan juuri mikään tunnu miltään. Olen säätänyt ilmalämpöpumpun isolle ja se käy jatkuvaa taistelua kylppärin kylmiä kaakeleita vastaan. Laittaisin kylpyhuoneen oven kiinni, mutta se ei pysy (onneton lukon kieli). Huone vaikuttaa aika äskettäin remontoidulta ja siis ainakin yksi (kaksi...ööö) asia(a) on sössitty, mutta sänky on hyvä.

Kylässä kello kuusi. Huomenta.

Päästin koiran pihalle. Se makaa nyt terassilla ja katsoo lumisadetta, minä istun sohvalla ikkunan ääressä ja teen samoin. Maailma on valkoinen eikä horisonttia näy. Eilen illalla odottelimme turhaan revontulia mutta näimme kuitenkin ihmeellisen tähtitaivaan.

Olen viime viikkoina käynyt työterveystarkastuksessa, labrassa, yleislääkärillä (myös puhelinaika), hammaslääkärillä, silmälääkärillä, kahdella fysioterapeutilla ja Kokkolan teatterissa. Viimeisenä mainitussa viihdyin parhaiten, vaikka ei lainkaan puhuttu minusta. Ihan ääneen nauroin. Nauroin terveydenhoitajan vastaanotollakin, ja rupattelin vuolaasti kaikkea maan ja taivaan väliltä, mutta vain julkaisukelpoista asiaa. Terveydenhoitoalan ammattilaiset kun kirjoittavat sitä suljettua blogia nimeltä Omakanta, eikä kukaan oikolue postauksia. Pariakin blogipäivitystä haluaisin vähän muokata, mutta minua ei tietenkään ole kutsuttu kirjoittajakaartiin. En muista onko kukaan koskaan kysynyt minulta haluanko tietoni nettiin, mutta kai se automaattisesti kuuluu nykyajan etuihin ja kirouksiin.

Talon väki alkaa heräillä. Tiedossa kahvia ja kakkua. Sokeriarvoni olivat testeissä normaalin rajoissa mutta tunnen silti sielussani pienen pistoksen. Pintaan on levitetty tuplamäärä suklaata.

Vanhuus tulee kello kaulassa, ikä ei ole vain numero.

Sanoimme toisillemme huomenta ja hyvää yötä kello kolme aamuyöstä. Minä heräsin valvomaan, mies toivoi lopultakin saavansa unen. Korvien suhina alkoi kolme viikkoa sitten, ja verenpaineen mittaus ja hierojilla hyppääminen ja buranan syönti. Aamukolmen rutiineihin kuuluu nyt niska-hartia-jumppa, Van Houten -kaakao, teksti-TV ja leffatallenne. Kuninkaan puhe on jo tullut katsottua kolme kertaa. Samalla oli näppärä nostella puolen litran vesipulloja ylös, alas ja sivulle, venytellä kaksinkerroin tuolin alle, makoilla lattialla raajat oikosenaan, sulkea silmät ja pyöritellä päätä olalta toiselle. Colin Firth änkytti, kiroili ja tuijotti mikrofonia. 

Instagramissa Lontoon nainen päivittää hullaantuneita lumikuvia. Minusta kevät voisi jo tulla, vaikka kieltämättä täällä Rukalla talvessa on glamouria. Minulla on uudet, inhottavat toppahousut. Vanhat, inhottavat toppahousut repesivät käyttökelvottomiksi. Reisistä. Sanonko mitä.

Mini-break Vaasa

Kuvittelin eilen olevani kovapintainen seikkailijanainen ja ostin itselleni matkan. Ystäväni tekstasi olevansa vaikuttunut rohkeudestani, hän ei uskaltaisi matkustaa yksin, ja vielä iltayhdeksän aikoihin minä päämäärätietoisena maailmanvalloittajana ajattelin, että eihän tämä mitään ole, kyllä keski-ikäinen nainen Euroopassa yksin pärjää. Aamukolmelta ajatukset ovat ihan toiset, kaikki pelottaa. Riisun Angelina Jolie -varusteeni ja olen taas herkkävatsainen itseni.

Viikonlopun kävelimme Vaasassa. Kylmiä, aurinkoisia lenkkejä merenrantoja pitkin. Emme tehneet mitään mikä ärsyttäisi rikkinäistä selkää. Valitsimme hotellihuoneessa etukäteen ruokalajin, jonka ilmoitimme alakerran ravintolassa heti tarjoilijalle tämän tullessa tuomaan ruokalistoja. Pelkkä pääruoka, istumista vain puoli tuntia ja sai syödä ihan rauhassa. Oopperan (toivoton 1,5h) sijaan kuljeskelimme lauantaina tunnin Citymarketissa ennen nukkumaanmenoa, kaksi banaania ja pikkumaito (varayöpala), telkkarista vanha leffa, johon nukahdin pian alkutekstien jälkeen. 

Ei yhtään jännitystä tai epäröinnin hetkeä siitä selviäisikö mies kivutta loppuun saakka. Meillä jotka niin usein olemme ottaneet huikaisevia riskejä teattereissa ja konserttisaleissa. Olipa kummallista.

Kotipihan linnut tuntuvat selvinneet hyvin pakkasviikonlopusta. 

Työpäiviä kesään: 28. Monenlaista kaipuuta.

Näin viime yönä taas unta Kanadasta. Jos olisin kirjailija, Kanada edustaisi kirjassani kaipuuta nuoruuteen. Sinne ei enää pääse, koska eihän mennyttä aikaa enää saa takaisin (koska matkustaminen kauas on niin kallista eikä löydy sopivaa matkaseuraa). Vaikka Edmontoniin lähtisinkin, ei se olisi kuin silloin ennen. Kaupunki (kampus) olisi muuttunut, en löytäisi samoja ihmisiä, kuluneet silmäni näkisivät kaiken toisin. 

Äitini soittelee minulle ja pyytää hakemaan kotiin. Ei minun kotiini, ei hänen kotiinsa, vaan hänen lapsuudenkotiinsa, jota ei enää ole. Kuusikymmentä vuotta elämästä on hävinnyt muistista lähes kokonaan. Kävelen kaupan käytäviä, nostelen purkkeja ja pusseja kärryyn ja kertaan puhelimeen äitini elämäntarinan, kuka, missä, milloin, miksi, kunnes taas olemme nykyhetkessä ja tiedämme hetken aikaa miten tästä eteenpäin. Juuri ennen kassaa. "Niin että täälläkö minun on nyt sitten asuttava? Kuinka kauan täällä saa olla?" Pysäytän kärryn, alan lastata tavaroita hihnalle vasta kun lopulta pääsen sulkemaan puhelimen.

185-senttistä nuorta miestä ei enää voi ottaa syliin. Poika tuli käymään ja tuskin malttaa viipyä pakolliset päivät kunnes pääsee taas opiskelupaikkakunnalle takaisin. Katselen vanhoja valokuvia, ei pitäisi. Pienen pojan iloiset silmät, hapsottava tukka, vinkeä hymy. Minun. Lainassa mutta kuitenkin.

Tein työpäiväkamman kesälomaan asti. Ei silti että niin kovasti odottaisin, tuntuu vain normaalilta käytökseltä. Kuinkahan me tuon insinöörin kanssa oikein tullaan toimeen sitten kun jatkuvasti ollaan vain kaksistaan?

Tänään tehtiin retki Ohtakarille Kokkolaan (Lohtajalle). Hieno päivä.

Paketti

Niagaralla Kanadassa on tällä hetkellä kymmenen astetta plussaa, meillä Pohjois-Pohjanmaalla kolme astetta miinusta. Kanadassa on ilta, meillä aamuyö. Luulen että minulla on stressiä, vai kutsuisinko tätä jännittämiseksi. Töissä suunnitellaan jo ensi lukuvuotta ja minä työstän asioita öisin. Kun välillä löydän pienen paussin ajatusten tulvassa, haaveilen vähän matkasta jonnekin. Muutama päivä sitten sain paketin kanadalaiselta ystävältä. Tutun käsialan näkeminen vuosien tauon jälkeen yllättäin kostutti silmiä, ollapa taas parikymppinen! 

Äitini on muuttanut palvelutaloon. Yhtään valokuvaa ei halunnut mukaansa. Ei ehkä aina muista ketä kuvissa on mutta ikävän muistaa. Siellä me nyt veljen kanssa hyppäämme selittämässä asioita, kertomassa miksi nyt on näin, yhä uudelleen ja uudelleen, läsnäololla yritämme saada uuden paikan tuntumaan kotoisammalta.

Seuraan äitiäni 35 vuotta jäljessä ja matkan varrella toivottavasti opin jotain. Ihan riittää mietittävää: vanheneminen ja kuoleminen ja varsinkin eläminen.     

Kanadan paketissa oli suklaata, naistenlehti, asfalttiliidut ja pehmoeläin. Nice.

Joskus on vaikea lähteä

Muistinsa kadottavalle ihmiselle on sanottava samoja asioita moneen kertaan. Nimet, iät, puolisot, lapset, asunnot, paikkakunnat, kuolemat, kaikki soljuvat suustani uudestaan ja uudestaan sen kummemmin miettimättä, kuin kertoisin ensimmäistä kertaa, vaikka tapahtumasta olisi jo kymmeniä vuosia. "Niin kuka se sinä olitkaan?" "Minä olen sinun nuorin lapsesi, minun nimeni on Aulikki."

Vähän on huono omatunto, kun veljelle jää vastuu äidistä seuraavana kahtena viikonloppuna, ja kun ei tämä todellakaan ole ensimmäinen kerta. Mieltä painaa myös miehen kipeä selkä. Minä kaikkivaltias varmaan saisin kivun loppumaan pelkällä silityksellä, jos en lähtisi, jos pysyisin kotona, no jaa, olisin ainakin seurana ikävissä hetkissä. Vieläkö jotain voisin keksiä, millä omaatuntoani piikittelisin?

Matkalaukussa on 15,3 kilon edestä tavaraa ja siihen sisältyvät kolmet kengät. Oletan pääseväni sumuisille aamulenkeille Irlannissa (Legero-tennarit). Päivät kuljen mustassa toimisto-lookissa (nahkanilkkurit) ja illalla vaihdan pehmeät kimalletossut jalkaan. Sitten on vielä nämä keinonahkaiset matkakengät, joissa jalka vähän hikoaa mutta muuten voi hyvin.

Työmatka. Juna vie Helsinkiin, mistä nousemme Dublinin koneeseen. Mitä kaikkea seuraavan kahden viikon aikana saankaan oppia. Ihan tosissaan, fantastista tästä vielä tulee.

Kevättä kohti. Innostun käyttämään vesistöön liittyviä vertauksia.

Koska tämän blogin lukijamäärät ovat minimaalisen pienet, voin ihan huoleti jopa näin julkisesti myöntää olevani väärässä. Nimittäin toppahousuja (edes mallia "kevyt") ei oikeasti kannata kiskoa jalkaan vielä viiden asteen pakkasella. Teinille erävoitto. En silti lannistu, varmasti löydän jotain muuta nalkutettavaa.

Olen kuullut väitettävän, että valon määrä olisi jo alkanut lisääntymään, mistä seuraten ihmismielet kääntyisivät jo kohti iloisempia aikoja. Työkaverikin tuli tänään töihin uudessa keväthuivissa, jonka ohi ei vain millään ollut päässyt maitopurkkiostoksilla. Minä yritän myös sinnitellä keveissä ajatuksissa, vaikka surun ja huolen vuosista on vielä niin vähän aikaa, että varomattomana hetkenä helposti keikahdan sinne takaisin. Jospa en alkaisi nyt suremaan, jospa keskittyisin vain etsimään ratkaisua. Miten ratkaista ongelmat, joiden epäilevän johtuvan myrkyllisestä sisäilmasta. Kuinka jättää hukkuva laiva onnistuneesti. Mihin saareen uitan untuvikkoni turvaan. Vielä ennen kesää. Sitten kesällä, voi kesällä kaikki on toisin!

Mies selasi työpäivän jälkeen kalenteria ja totesi, että kesäkuu on jo buukattu suunnitelmia täyteen. Heinäkuustakin minulla on jo ajatuksia mutta yritän pysyä hiljaa. Ensin on käytävä pattitarkastus, varmaan ultra ja ainakin mammo, ennen kuin uskallan alkaa lähiympäristöä enempiä villitsemään. Minulla ei oikeastaan olisi nyt aikaa eikä kiinnostusta ruveta sairastamaan mitään vakavampaa, ei juuri nyt kun olen lopultakin oppinut annostelemaan meikkivoidetta ja puuteria oikeassa suhteessa.  

Ajattelin, että kaakaota. Termospulloon.

Viime kesän matkan jäänteenä tablettini alkunäyttö kertoo mikä on tämänhetkinen säätila Niagaralla: -9 astetta, lumipyryä. Mietin joka päivä miltä putoukset näyttävät juuri nyt. Ei silti ettäkö minä juuri sinne haluaisin, mutta kuitenkin. Hoidin eilen matkaviettiäni tekemällä lyhyen retken Kokkolaan. Aina kiva kaupunki.

Pojat ovat palanneet opiskelupaikkakunnilleen, tytär vietti koko sunnuntain kavereillaan ja mies geokätkömetsällä. Minä katsoin kolme jaksoa Katoavaa Pohjolaa tallenteelta, yhden Agatha Christien, leffan nimeltä Vadelmavenepakolainen ja vanhojen filmien koosteen, jossa kerrottiin kuningatar Victorian ja hänen lääkärinsä Axel Munthen kielletystä rakkaudesta. Sattumoisin minulla on myös Munthen kirjoittama The Story of San Michele (1929) yöpöytäni laatikossa. Etenee hitaasti. Yritän päästä selville mikä kirjassa niin kovasti joitakin kiehtoo, en totta puhuen ollenkaan ymmärrä ja olen sentään lukenut jo yli puolet. 

Tällä viikolla oli jo pari työpäivää, mutta huomenna alkavat täydet viikot. Onneksi. Tyhjenevän pesän syndrooma ja kiittämätön turhautuneisuus käyvät jo päälle aika lailla raskaasti, häpeä myöntää. Olen joutunut toteamaan, ettei minusta ole hyväksi ihmiseksi todellakaan. Se että mies on kipeä eikä voi matkustaa, ei yhtään estä minua kaipaamasta tien päälle. Minä rimpuilen jo tästä vähästä, kun toiset omistavat elämänsä kumppanilleen. Sitä varmaan on oikea rakkaus - uhrautuvaisuutta ja itsensä unohtamista? Vai voiko sittenkään täysin unohtaa? Vai tapahtuuko se aivan luonnostaan, tuntematta menetystä, jos siis on oikeasti kunnon ihminen?   

Jospa vain nyt pakkaan eväät kassiin ja villatakin ja termospullon ja suuntaan työpaikalle heti aamuvarhain. Siitä se taas lähtee, tämäkin vuosi.

Tyhjässä keittiössä, kun kaikki vielä nukkuvat, kirjoittaa hän.

Hermosärky on taas tullut kylään. Tiedän sen pystyttäneen leirin johonkin nurkkaan, missä se huomaamattomasti heittää uuden risun nuotioon juuri ennen kuin tuli pääsee sammumaan. Joskus liekit leimahtavat turhankin korkeiksi ja silloin ei mies paljoa hymyile. Kulkee vain levottomasti paikasta toiseen ja levittää sähköä ilmakehään. Aikaisempina vuosina minä sain voimakkaita allergiareaktioita, tiuskahdin jotain, tai hän, tai minä, joku kuitenkin kunnes koko homma lähti kierimään kihiseväksi tulipalloksi. Syyttelyä, huutoakin, mökötystä. Nykyään osaan taikasanat: Mikä on, oletko kipeä? 

Posti toi Viikilän Finlandia-palkitun kirjan. Luin jo ensimmäisen sivun, selasin sieltä täältä, luin epilogin. Tirahutin pari kyyneltä kuten minulla on piinallisesti tapana tehdä, kun oikein jostain tykkään. Ei tee hyvää tälle nenälle, joka muutenkin on taipuvainen sävyttymään punaiseksi. Ja posket. Pakko on käyttää pienet täplät meikkivoidetta joka aamu, muuten en kestä ajella hissillä koko päivää. Yhden seinän puoliväliin asti peittävä peili on liian tehokas. Yritän perääntyä siitä niin kauas kuin mahdollista mutta ihohuokoset näkyvät silti. Siivooja sanoo kääntävänsä aina selän peiliin päin. Varmaan vähän epämukavaa, siivouskärryn kanssa tilaa on niin vähän.

Tänään on huivipäivä. Kun kaikki muu vaatetus on synkkää, huivi pelastaa. Eilen laitoin päälle saman asun kuin viikko sitten. Silloin olin hauska ja nätti, eilen en. Alan epäillä, että ulkonäköön liittyvät asiat ovat vain harhaa. Näet itsesi kauniina, kun olet hyvällä tuulella, todellisuudessa olet aina sama. Tai sitten kaikki on kiinni hiuksista: ulkonäkö, henkinen hyvinvointi, vireys. Minulla on enimmäkseen bad hair day, joten varmaankin olen vahva luonne, kun tähän ikään asti olen säilynyt suhteellisen tasapainoisena.

Löysin pöydältä minivaahtokarkin. On irronnut piparitalon katonreunasta ihan itsestään. Uskooko kukaan, etten tehnyt mitään? Varmuuden vuoksi hävitän todisteen luonnonmukaisin menetelmin. Jos joku kysyy, en ole ollut täällä.

Sairasloma loppuu, siirryn kesälomaan.

Heräsin aamulla kuovin huutoon. Aikaisempina kesinä minut herätti aamuisin pikkulintujen liverrys, mutta mies pisti keväällä makuuhuoneen vieressä olevan lintupensaan maan tasalle. Nyt ei aamu-unisen tarvitse kärsiä metelistä, minä sen sijaan kaipaan konsertteja. Linnunläjiä terassilla en kaipaa yhtään. 

Tämä kesä lähti käyntiin löhötuolissa pihlajan alla. Väliin vähän kävelin, sitten vaihteeksi makoilin trampoliinilla. Pakastimen tuutti- ja puikkovarastot tyhjenivät tasaiseen tahtiin kunnes ne taas täytettiin piripintaan. 

Lopulta lämpöä riitti Hiekoille asti. Kävelimme paljasjaloin merelle niin pitkälle kuin hiekkasärkkää riitti, istuimme rantatörmällä, istuimme kahvilan terassilla, kiertelimme puutarhalla. Ystäväni keräsi auton täyteen kukkia, minä vain nautin. Sellaisena päivänä tulee koettua koko kesä kerralla. Sitä hyväntuulisesti kuvittelee, että tällä lämpövarannolla elää pitkään, mutta oikeasti alkaa jo odottaa seuraavaa todellista kesäpäivää.

Toukokuu on vaihtunut kesäkuuhun. Olen lomalla. Taas.

Siipon puutarha, Kalajoki.

Pienet jalat.

Itsepalvelu.

Kaksi viikkoa ja kaksi päivää

Sairaslomaa on kestänyt reilut kaksi viikkoa eikä enää tarvitse kaivaa nenää. Voi ihan niistää. Vatsa kestäisi varmaan jo nauramistakin, mutta nauran niin harvoin ulospäin, ettei väliä.

Äitienpäivä meni juuri niin kuin salaa toivoin. Lapsiltani lunastin heti aamusta halaukset (kolmannelta WhatsApp-viesti), eikä tarvinut kokata. Anoppi kutsui meidät syömään ja sai vastalahjaksi poikansa hankkiman ruusubegonian. Erittäin komean. Minun äidilleni veimme 20 Reilun kaupan ruusua. Kaksi näppärää kimppua, jotka sieppasin mennessä mukaan marketista (omia suosikkejani). Illalla mies kysyi vielä olisiko toivomuksia kauppareissulta. Pyysin karkkia. Sainkin, mutta tyttären täytyi ensin pitää puhuttelu isälleen äitienpäivän pyhistä toiveista (terveellisiä tai ei). Lakritsia ja Da Capo. Omituinen suklaavalinta mutta yllättävän osuva.

Kaksi vuotta kukkinut orkideani alkaa vedellä viimeisiään. Nyt on aika murehtia tekemättä jääneitä kasvualustan vaihtoja ja muita hoitovirheitä. Toisaalta toinen kasvi, johon talvella vaihdoin mullan, voi myös huonosti. Harmittelenko menneitä siis ihan turhaan? Päteekö tämä muuhunkin elämään?

Anestesiaa

Leikkaus on nyt sitten ohitse. Ei mitenkään oleellinen tieto, mutta olen puoli kiloa kevyempi.

Nukutus pelotti minua sen verran pahasti, että kuvittelin etukäteen mitä heräämössä tapahtuisi leikkauksen jälkeen, jos ylipäätään enää heräisin. Ensimmäisen ajatukseni piti olla "Halleluja, olen hengissä", jonka jälkeen puhkeaisin laulamaan. Soulia. Kun ottaa huomioon, etten ole ikinä ollut soul-ihminen ja lauluharrastuskin on ollut tauolla jo monta vuotta, niin kovin haasteelliset olivat odotukseni. Oikeasti olisin ehkä juuri ja juuri saanut piipitettyä läpi Sua lähde kaunis katselen tai Mä oksalla ylimmällä. Pieni pätkä Debussy:tä olisi myös voinut mennä horjuvalla ranskantapaisella, mutta mikään näistä ei olisi sopinut tilanteeseen. 

En siis laulanut. Katselin yläpuolellani leijuvia kasvoja ja ensimmäinen ajatus olikin "Onpa täällä ystävällistä henkilökuntaa". Sitten mietin nuoren mieshoitajan ikää ja pohdin onko tämä jo valmistunut vai vasta harjoittelija. Empaattiset silmät. Hän ymmärsi minua, minäkin ymmärsin: "Kyllä, tosi kipeä olen ja käsitän, ettei enempää voi lääkitä. Lähdetään vaan osastolle, kyllä meikä kestää." Sanoinko ääneen vai ajattelinko vain? En ole varma. Telepaattinen viestintä tuntui siinä vaiheessa täysin toimivalta vaihtoehdolta. 

Leikkausta edeltävä lääkitys oli ihastuttava. Makasin valkoisessa paidassa (takaa auki), täyspitkissä tukisukissa ja pinkissä takissa metallireunaisen sängyn uumenissa ja tunsin itseni prinsessaksi. Ruusunen katetreineen kuninkaallisessa vuoteessa. Pienen odottelun jälkeen prinsessa riisuttiin ja autettiin vihreän, 70-lukuisen avaruusasun sisään ja sängystä siirryttiin kapealle, vihreälle lavitsalle. Lempeä-ääninen mies tarjosi minulle läpinäkyvää kuonokoppaa. "Meno alkaa olla kuin Woody Allenin leffoissa", ehdin ajatella ennen kuin taju pimeni.

Ei siitä sellaista kuitenkaan tullut. Ihan täyttä arkea tämä toipuminen. Muistoksi osastolta sain pari hyperventilaatio-oksennuspussia kotiin mukaan. Fantastista muotoilua.  

Kun ilta hämärtää, surahtaa harja käyntiin

Hammassärkyä kaksi viikkoa. Uskoni hammaslääkäreihin puolijumalaisina olentoina oli koetuksella, mutta nyt fanitan taas. Saman tien on todettava, että rupsahtamisen tiellä ei kärry pysähdy: suonikohjuista pikkuhiljaa refluxiin, räjähtävällä vauhdilla myomiin, vakaan varmasti juurihoitoon. En varsinaisesti tunne itseäni prinsessaksi. Enkä kuningattareksi. Enkä amatsoniksi. Nainen minä tietysti olen mutta enimmäkseen vain ihminen. Peruskamaa. Katselin tänään kuvalehteä, jonka kannessa vetävän näköinen julkkipariskunta ilmoitti, ettei heidän ole vaikeaa pitää kipinää yllä. No todellakin, good for them, meillä eletään tasaista perusarkea päivästä toiseen. 

Olin kieltämättä eilen aivan vauhdissa, kun tulin hammaslääkäristä. Mahtava euforia puudutuspiikin jälkeen. Ei vihlontaa, ei jomotusta, ei poskea, puolet kielestäkin pois. Kävelin suoraan vastaanotolta markettiin ja ostin sähköhammasharjan. Saman tien mukaan tarttui uusi teepannu, josta tykkään niin, että sitä täytyy vähän väliä käydä ihailemassa. Hiukan kummastutti tänään mikä vika minusta vielä mahtaa löytyä, kun koko ajan pitää hypätä vessassa. Eipä muuta kuin tämä uusi pannu ja jatkuva keittely. Todennäköisesti into laimenee vähitellen.

Töissä kerroin hassuja juttuja koko päivän. Päiväkausien hammassärkypiina oli ohi, minä villinä. Mitenkähän mies reagoisi, jos kahdenkymmenen vuoden selkävaivat yhtäkkiä häviäisivät? 

Uudessa hammasharjassa on herkkä paineentunnistin. Harjan sykkiminen lakkaa, jos painan liian lujasti. Surrr vaan ja harja lempeästi töihin. Varsinkin ienrajoille täytyy olla hyvin hellä. 

Mun suussani laulaa Armi ja Danny. Täydellisesti 70-luvun tyyliin.

Kuiva loppuraportti

Tää reissu on ollut yhtä treeniä. Oon kävellyt tuon selkävaivaisen kanssa niin hirveästi, että nilkka ja polvet on meinanneet hajota. Onneksi suuressa mukavuudenhalussani otin neljät kengät mukaan. Vaihtelu parantaa - tai ainakin helpottaa.

Me ollaan opittu kipumatkailusta kiitettävän paljon. Järjestys on aina sama. Aamulla ennen lentoa mies käy yksinäisellä lenkillä omaa vauhtiaan. Yleensä hakee muutaman geokätkön (saa erilaista liikettä, kun kumartelee ja kurkottelee). Tulee majapaikkaan, käy suihkussa, lepää, venyttelee. Kentällä ollaan noin kolme tuntia etuajassa. Syödään, pistetään matkalaukut koneeseen, kävellään turvatarkastus, etsitään nurkka jossa mies voi makoilla. Penkkien päällä tai lattialla. Koneen lähtöön asti mies kävelee ja makoilee. Jos koneessa sattuu olemaan tyhjä penkkirivi (vautsivau mikä tuuri), makoilee sielläkin. Lennon jälkeen haetaan matkalaukut. Mikäli lento on ollut vaikea, etsitään makoilupaikka ennen kuin jatketaan hotellille. Toivottavasti ei kylmällä lattialla.

Lääkitys pitää olla kunnossa. Nainen muistaa vielä niin elävästi miehen menneet pahoinvoinnit, että hänellä on kassissa varalta oksennuspusseja (onneksi turhaan). Jos yritetään päästä vähän kauempaan kohteeseen, täytyy edetä lyhyin lennon (max 2h) ja pitää välissä lepopäiviä. Ja silloin taas kävellään, venytellään ja makoillaan.

Meillä on ollut tuuria. Missään ei ole jouduttu jonottamaan liian pitkään. Kieltämättä on kuitenkin rankkaa satsata aikaa, rahaa ja varsinkin voimia melkoiset määrät, jotta pääsee näkemään miltä Espanjan aurinko näyttää. 17 päivää, 9 lentoa, 5 maata. Ja vielä yksi yö junan makuuvaunussa kotimatkalla.

Eihän tätä kovin usein ala tekemään. Ehkä vain kerran elämässä.

p.s. Viimeisessä punnituksessa matkalaukkuni painoi 14,2 kiloa.

Perillä

Kyllä ihmeitä tapahtuu. Niin kuin se, että olemme nyt Espanjassa. Tarvittiin viisi lentoa ja niiden väliin useita taukopäiviä, jotta mies pääsi toiveidensa kohteeseen. Nyt hän lepää. Kun koko ajan joutuu olemaan liikkeessä, tekemään töitä, ettei olisi kipeä, on varsinkin pitkän matkapäivän jälkeen todella väsynyt. Ihmeellistä kyllä tässä matkamme kolmannessakin hotellissa on hyvä sänky. 

Vähän ihme on sekin, että minun matkalaukkuni painaa enää 16,9 kiloa. Tosin ensimmäisen pyjaman pistin roskiin jo Helsingissä ja sen jälkeen poistovauhti on vain kiihtynyt. Ihmeen painavia vaatteita. Näillä viimeisillä kiloilla pitää nyt selvitä loppumatka.

Meidän hotellihuoneemme ikkunan takana kuohuu meri. Olen herännyt sen ääneen pitkin yötä ja suunnitellut. Jos vaikka koko päivän kävelisi rannalla. Loiskuttaisi vettä, istuisi hiekalla, nauttisi tuulesta. 

Aion noudattaa eilisen lentoyhtiön ohjetta ja hengitellä. Ihan rauhassa. 

Shoppailupäivä

Aamulla herätessä tunsin hetken pientä epätoivoa. Uusi päivä, uudet kävelylenkit. Jaksaa, jaksaa, vielä jaksaa. 

Me aina vain kävelemme miehen selkää kuntoon. Sopivin välimatkoin täytyy päästä istumaan (ei liian kauan) ja varsinkin makuulle (tarpeeksi kauan). Minua tarvitaan, koska minä olen lepohetken vartija. Minä olen tyyny puiston penkillä. Minä nalkutan liian pitkistä reittisuunnitelmista. Minä palautan kovaan arkeen, jos kaveri luulee jo olevansa paremmassa kunnossa. Minun pyhä tehtäväni on masentaa terveellisesti. 

Me olemme kiertäneet uutta ja vanhaa Nizzaa, kavunneet linnakukkulalle, marssineet pitkin rantabulevardia suuntaan ja toiseen. Auringossa ja jouluvalojen tuikkeessa. Sopivan ruokapaikan löytäminen on aina pieni ongelma, koska ravintolassa ei voi istua kauaa. Jos kyltissä lukee "rapido", se on meitä varten. Tänään joimme vain terassilla oluset ja ruuan ostimme kaupasta. Muutenkin olen shoppaillut: 10 hiusrenksua, hiusharja ja dekkari. Nyt minulla on siis kaikki mitä tarvitsen.

Jaa, ehkä silitysraudan tarvisin vielä. Kaikki itsestään sileävät paidat on nyt käytetty. Vaihtoehtoina on siis ostaa niitä lisää tai silittää matkalaukussa olevat. 

No, Fuengirolassa sitten.