Kurssimatkapäiväkirja

Perjantai 5.5. 

Vähän naftisti on tilaa matkalaukussa. Pistin matkalle jalkaan mustat nappasnilkkurit, jotka huhtikuussa pelastivat minut Baskimaan infernaalisessa kylmyydessä, mutta jotka toukokuun alun Suomessa ovat liian lämpimät. Kunhan päästään kohteeseen, puran laukusta poistopyyhkeisiin käärityn likööripullon ja vaihdan nilkkurit tilalle. Tässäkö on tämän reissun turhake? Oliko virhe jättää pois kesätakki?

Olen kirjoittanut perinteistä paperista päiväkirjaa. En osaa päättää olisinko täysin rehellinen vai kirjoittaisinko kivut rivien väliin. Sotkua syntyy, kun kesken virkkeen muutan ajatusta. Mikään välimerkki ei tunnu hyvältä. Yhtään huutomerkkiä en aio käyttää enää ikinä. En ikinä! 

Lauantai 6.5. 

Katselin peilikuvaani lähijunan ikkunasta. Aurinko osui korvanlehtien lasitimantteihin niin lumoavasti, etten malttanut vaihtaa paikkaa, vaikka hiusrajassa tuntui jo pisara. Kuumien aaltojen leyhyttelyviuhka on syvällä repussa lääkepussin, nestekassin (1litra), sähköhammasharjan ja neuletakin alla. Viuhkassa lukee Crete.  

Lentokentällä ei juuri näe maskeja enää.

Sunnuntai 7.5. 

Tänään kaupunki tuntuu erilaiselta kuin vuonna 1991. Minä olen erilainen kuin vuonna 91. Eri minä ei huomaa lentoyhtiön viestiä lähtöajan muutoksesta ja kiiruhtaa portille vasta kun kuuluttavat nimeltä. Eri minä tilaa tiskiltä ruuan vieraalla kielellä, ei ymmärrä mitä itse sanoi eikä muista mitä on tilannut ja ai jaa minulleko tuo onkin, kun tarjoilija kulkee pöydän ohi toistamiseen huudellen annoksen nimeä. Eri minä kuljeskelee ympäri vierasta ruokakauppaa rennosti hyllyjä tutkiskellen ja tajuaa vasta kassalla, että  liike meni kiinni jo 20 minuuttia sitten. Eri minä on hörhö.

Tai ehkä minä olin eri minä jo 90-luvulla. Olenko onnistunut unohtamaan. 

Kaupan ujo nuorukainen kuunteli vuolaat pahoittelut ystävällisesti. 

Sunnuntai on retkipäivä.

Tiistai 9.5. 

Kaupunkikierroksen opas rakasti omaa ääntään. Täysin valehtelematta väitän, että seisoimme kirkon edessä 25 minuuttia. Hän veti osallistuvaa oppituntia kotimaastaan ja vasta hermoja raastavan, ikuisuuksia kestävän lypsämisen jälkeen joku meistä oppilapsista tuotti oikean vastauksen. Sitten puhuttiin mannerlaatoista. Tosi pitkään. Tosi, t o s i pitkään. Liukenin matkamuistoliikkeeseen. 

Keskiviikko 10.5. 

Tapahtuu niin paljon, etten ehdi ajatella. Periaatteessa ajatella pitäisi paljonkin, mutta en tiedä ajattelenko loppujen lopuksi ollenkaan tai ajattelenko oikeita asioita. Yhtenä hetkenä meidät ohjattiin ottamaan rusina kämmenelle ja tarkastelemaan sitä, miettimään. Myönnän, että varsin nopeasti siirsin pohdinnan rusinasta kahvitaukoon. Että onko tänään keksejä. Niitä vaniljajuttuja.

Puistossa Body Scan - hetkessä piti mietiskellä vasenta nilkkaa. Linnut visersivät, lounasaika lähestyi, vähän oli myös kylmä. Unohdin nilkan, unohdin koko kehon. Tämän aamun harjoituksessa liikutettiin käsiä edestä vaiheittain sivulle ja takaisin kolmen minuutin ajan. Minulta alkoivat voimat loppua jo ensimmäisen minuutin jälkeen, eturivin espanjalainen mies näytti suoriutuvan tehtävästä ylvään vaivattomasti. Ihailin ja ihmettelin, laskin omat käsivarteni alemmaksi heti kun ohjaajan silmä vältti.

Olen kuitenkin saanut paljon uusia ideoita.

Laitan tähän pari kuvaa kaupungista. Melkein voisin luulla olevani Kokkolassa, ainakin hetkittäin, paitsi että useimpien puutalojen seinissä on peltikuorrute. 

Perjantai 13.5. 

Hän tuli suoraan kahvilan yläkertaan kuten olimme sopineet. Minun siskoni tyttärentytär, joka on siis aikuinen nainen. Oikea halaus, pitkä ja tuntuva. Aivan liikutuin. Skyr-kakku ja cappuccino, porkkanaleivos ja latte. Kävelimme kalseassa merituulessa museolle, jossa kuuntelimme kiltisti kaiken mitä audioguide kertoi. 16 henkilön tarinat, sen juuri jaksoi.

Ostin matkamuistoliikkeestä puisen lunnin, jota kutsun ankaksi. 

Pelotteluturistikuvia.

Sunnuntai 15.5. 

Tikkurilan rautatieasemalla näin äkkiä vastaantulevat ihmiset ikärenkaina. Ne lukuisat kerrat, kun olen täällä kulkenut eri ikäisen ihmisen ajatuksissa! Olkoonkin, että olen nykyään ystävällisempi itselleni, en silti pidä vanhenemisesta. Sielunvaellus tuntuu joskus houkuttelevalta ajatukselta, ainakin jos voisin elää hyvän elämän hylkeenä.

Menemme kohti kesää ja lämpöisiä vesiä, juna ajaa kohti pohjoista.

Reykjavikissakin vihertää kevät. 

Kävimme myös Nafpliossa mutta ei siitä sen enempää

Puoli seitsemältä aamulla taksikuski kysyi meiltä "Niin mitä se Putin oikein meinaa?" Oli kuulemma sanonut jotain Suomeen tulemisesta, mistä johtuen matkaseurani surffaili uutisia pitkän tovin turvatarkastuksen jälkeen. Meillä oli runsaasti aikaa. Toisin kuin Istanbulissa, matkatositteiden tarkistus tapahtui sutjakkaasti ja olimme shoppailualueella alle aikayksikön. Ei netistä löytynyt mitään sellaista mitä emme jo olisi tienneet. Hotellin televisiosta ymmärsimme vain yhtä kanavaa, BBC News, mistä seurasimme Ukrainan tapahtumia iltaisin, kunnes eräänä kurssipäivänä tirahutin itkut asiasta keskustellessa. Sen jälkeen pidin television kiinni. Ja mitä siellä Istanbulin välietapissa edellisellä lentomatkalla sitten tapahtui, oli varmaankin vain tiedonvälityksen ongelma. Lentovirkailija ei ollut aikaisemmin nähnyt rokotustodistusta, jossa luki 3/1 (kolme rokotusta / yksi sairastettu tauti), ja hän luuli että olin lähtenyt matkaan yhdellä rokotuksella. "This is a problem", she said. Onneksi tajusin lopulta kaivella kännykästä edellisen rokotustodistuksen, jossa luki 2/2 (kaksi rokotusta / rokotussarjaan kuuluu kaksi rokotusta). Toinen virkailija päästi minut koneeseen. 

Välilaskuineen meiltä kesti yli seitsemän tuntia päästä Suomeen. Helsinki-Vantaalla hyppäsin junaan, jolla ajelin Tikkurilan asemalle odottamaan pohjoisen junaa. Meni tunti. Sitten junalla parin tunnin matka Tampereelle, missä taas odotin tunnin, jotta pääsin seuraavaan junaan. Torkuin junan penkillä puoli neljään asti (aamulla), jolloin nostin 17 kilon matkalaukun kotikaupungin asemalle ja siitä taksilla kotiin. Saunasin, pyykkäsin ja järjestelin, nukuin tunnin. Ei tuntunut missään. Totaaliuupumus iski seuraavana päivänä. 

En tiedä menenkö Kreikkaan enää koskaan. Mieleen jäivät ystävällisyys ja palvelualttius, oliiviöljyn runsaus ruuissa, hunaja, fetajuusto, erinomainen appelsiinimehu. Bergamot-puut täynnä hedelmää (jota ei voi syödä!), arkelogisen museon upeat patsaat, tuulenpuuskat Akropoliilla, keskustan ankean rumat korttelit, suuri (hurja) lihatori roikkuvine raatoineen hotellimme (neljä ja puoli tähteä) kulmilla. Öisin kuului kadulta meteli, minä kuuntelin äänikirjoja. Kurssin anti oli pettymys, mutta opinpahan asettamaan FFP2 -maskin kasvoille niin että korvat eivät lerpata. Ilmansaasteiden lisäksi hengitin kaiken aikaa maskista (oletettavasti) irtoavia hiukkasia. Hanaveden sijaan join mikromuovia, joka maistui paremmalta. 

Niin tai näin, there's always a catch. Kurssitodistuksessa lukee, että olen oppinut käyttämään vierasta kieltä sujuvammin.

Ateena jne.

Jos on pakko mennä Ateenaan maaliskuussa, niin sanoisin, että Lykavittós -kukkulalla kannattaa käydä. Ja kannattaa ottaa seuraksi vähän itseä huonokuntoisempi kaveri, jotta ainakin ylämäessä saa vielä nauttia ylemmyydentunteesta, vaikka paluumatkalla rikkinäiset polvet palauttavatkin nöyräksi. Siinä välissä näkee Ateenan kaupunkia korkeuksista ja voi nauttia palkitsevia juomia maisemakahvilassa. Huipulla luultavasti tuulee ja meinaa viluttaa, mutta ei ihan. Selfieitäkin yritetään ottaa, mutta aurinko paistaa niin paljastavasti naamaan, että kaduttaa, kun ei tullut laitettua meikkivoidetta. Kaikki kuvat deletoidaan. Matkalla hotellille (jalkaisin tietenkin) voimat loppuvat täysin, paitsi siltä kaverilta, jonka luulit olevan huonommassa kunnossa kuin sinä itse. 

Olemme lopultakin onnistuneet näkemään kaupungista muutakin kuin luvattomilla graffiteilla töhrittyjä seiniä. Varakkaammilla alueilla näkee kaunistakin seinää ja ehkä sen vuoksi myös poliiseja. Kurssin loputtua perjantaina lähdimme bussiretkelle Soúnion niemelle. Retken pääasiallinen tarkoitus oli päästä ihailemaan auringonlaskua Poseidonin temppelillä. Mikä nautinto istua hiljaa bussissa! Opas kertoi kiehtovia tarinoita Kreikan mytologiasta. Olivat yhtä tuttuja kuin Kalevalan kertomukset, miksikähän. Lukiossako näitä käytiin vai peruskoulussa? En jäänyt pitkäksi aikaa pohtimaan, koska piti alkaa turistihommiin. Videoimme maisemia ja kuvasimme selfieitä niin innokkaasti, että huomasimme auringon laskeneen vasta kun saksalaiset turistit alkoivat taputtaa. Hups! No sainpa tosi onnistuneet kuvat itsestäni: juuri sopivan hämärät ja epätarkat, näytän ihastuttavalta.

Tässä Aigeianmeren auringonlasku ennen kuin aurinko laskee.

Lempeitä miehiä ja hiljaisia kissoja

Ateena. Koulutus. 

Ennen matkaa kuvittelin kaikenlaista. Ajattelin istuvani päivät tilavassa salissa kahden metrin päässä muista osallistujista kuunnellen innostavaa luennoitsijaa erilaisista oppimisen ongelmista (ehkä ratkaisuistakin), samalla kun pyöräyttelen kultakynällä kukkia ja tikku-ukkoja luentovihkoon, selaan Whatsapp-viestejä ja lähettelen vitsejä työkavereille Suomeen. Ei se ihan niin mene. Todellisuudessa kerron pienelle osallistujaryhmälle suu vaahdossa suomalaisesta koulusta, pinnistän kuulohermoni äärimmilleen saadakseni selville mitä kurssinpitäjä paksun maskin takana suhisee, esitän kysymyksiä heti kun luulen ymmärtäväni mistä on kyse. Sama selviytymisprosessi käynnissä kuin 80-luvun lopulla Helsingin yliopiston proseminaarissa. Jumatsuikka, eihän tämän kurssin läpäiseminen edes vaadi moista tsemppausta!

Kun oikein muistelen tai kuvittelen, luulen nähneeni joskus jonkun jollekin lähettämässä Kreikka-kortissa kulkukissoja. Ensin huomasin Akropoliin rinteillä pari kattia, nyt niitä vaikuttaa kulkevan ja istuskelevan turistikohteissa siellä täällä. Toinen Ateenalle ominainen piirre tuntuvat olevan lempeät miehet. Hymyilevät ystävällisesti, selittävät ja palvelevat, puhuvat pehmeästi ja hillitysti. Eikös Asterixin ja Obelixin kreikkalaiset ukkelit olleet jotenkin erilaisia?

Tähän pohtiva emoiji.

Työmatka

En voi mennä Kainuuseen. Olen kieltänyt itseltäni Kajaanin, Sotkamon, Kuhmon, Puolangan, Suomussalmen ja koko itärajaa myötäilevän tien aina Kuusamoon asti. Kuusamoon kyllä saisin mennä mutta en halua. Kauas Euroopan etelään kuten Kreikkaan en ole koskaan erityisemmin kaivannut, mutta sinnepä sitä nyt mennään. Ennen lähtöä ompelutin kevyttoppaan uuden vetoketjun, tulostin viisi rokotustodistusta ja latasin kännykälle yhdeksän äänikirjaa. Minulla ei ole muita odotuksia matkalta, kuin että ei olisi lunta. Niin että voiko muka jokin mennä pieleen.

Joulukuu

Ostin itselleni kaksi kaunista muistikirjaa, punakultaisen ja turkoosin. Jokaisen sivun alareunaan on painettu teksti very warm morning sun, jonka nähdessä heti tulee lämmin olo. Sisältä. Infrapuna-ajatus. Tarkoitukseni on kirjoittaa muistiin ohimennen koettuja, tohinassa unohtuvia asioita, vähän niin kuin Hanne Camilla Greben dekkarissa Husdjuret (Bonnier Audio 2017). Hanne sairastaa dementiaa, minkä vuoksi alun alkaen innostuin lukemaan sarjan ensimmäisen osan Kun jää pettää alta (Gummerus 2017) ja heti perään maratonkuuntelin edellä mainitsemani äänikirjan. Olisinpa kirjoittanut muistiin näiden kirjojen tuomat ajatukset ja oivallukset. Niitä tuntui suorastaan satelevan! Nyt en muista mitään.



Perjantai 14.12. Jyväskylä.

Tuntematon keski-ikäinen nainen hyppeli innosta valitessaan kahvipullaa kävelykadun kahvilassa. Ihailimme elämänasennetta. Vain aito juustokakku saisi minut pomppimaan. Raskaasti.

Lauantai 15.12. Sukukokous. Helsinki. Ensin teatteriin, sitten jatkoille lapsiperheen kotiin.

Komisario Palmu ratkaisi Helsingin kaupunginteatterissa Alma Skrofin murhan jo hyvissä ajoin iltapäivällä. Meidän seurueellamme oli viisitoista eri näkökulmaa suoritukseen. Arabian ratikassa keskustelu soljui joustavasti Palmu-näytelmistä ja -elokuvista Tähtien sodan kautta Safiiriin ja Teräkseen ja taas takaisin. 

Kerrostaloasunnossa meteli nousi korvia huumaavaksi, väkeä tuli lisää, jossain vaiheessa laulettiin täyttä kurkkua joululauluja, nuorimmat vietiin välillä ulos potkimaan palloa, puhuttiin elämät, tutustuttiin uusiin kumppaneihin, rapsuteltiin koiraa.

Iltasella hajaannuimme taas eri osoitteisiin. Olipa huippukiva päivä. 



Torstai 20.12. 

Työpaikalla on koko joulukuun ollut interaktiivinen joulukalenteri aikuisille, siis joka päivä jotain toimintaa: tietokilpailuja, piparinkoristelua, karaoke, herkkubuffa, pukeutumispäivä ja tänään meininki huipentui joulumpialaisiin. Kun oppilaat lähtivät kotiin, opettajat ja ohjaajat jäivät koulun saliin juoksemaan. Minulla oli takki tyhjä (en todellakaan ollut ainut) mutta tein silti kaksi maalia (!!!) Käsittämätön uupumus, jalat liikkuu, aivoissa ei liiku enää mikään.

Aiemmin päivällä koulun isoäänisimmät pojat kävivät kyselemässä koetuloksiaan. Olin kirjoittanut huomioita koepapereihin ja ne piti lukea ääneen. Kehu, kritiikki ja varoituksen sanat, kaiken halusivat kuulla tarkasti ja kahteenkin kertaan. Silmät vilkkuivat, hymyt pilkahtelivat poskilla.

Huomaa minut. Kerro minusta. Sano jotain hyvää.



Aatto ja maanantai 24.12.
En syö juuri mitään ja koko ajan on ähky. 


Torstai 27.12.

Kokeilin kaksi viikkoa BookBeatin äänikirjoja, nyt on meneillään Storytel. Huomaan keskittyväni lukijan äänenpainoihin ja sointiin sisällön sijaan. Melkein mikä vain kelpaa, kunhan äänitys on onnistunut. Jopa chick lit, varjelkoon.

Vanhin lapsista viedään tänään junalle. Poden jo ikävää, vaikka ei pitäisi, joulun sukulaisrumba kun jatkuu vilkkaana edelleen.

Äitini ei muista minua enää.

Maanantaisia sielun liikkeitä

Mahdollisesti on niin, että itsekritiikiltä ei vain voi saada rauhaa ennen kuin aikaisintaan viikko ennen juhannusta. Siihen asti on märehdittävä mitä olisi pitänyt tehdä paremmin ja mitä olisi vielä pitänyt ehtiä (ja minkä ensi vuonna takuulla teet). Toukokuussa tunnet itsesi aika kehnoksi opettajaksi. Sitten lopulta koulun kesäloma alkaa ja vähitellen opit taas elämään nöyrästi maanmatoisuutesi kanssa. Varsinainen eheytyminen ja innostuksen palaaminen alkaa kesän puolivälissä. Tässä kaikessa minä yritin itseäni huijata ottamalla viimeisen työviikon virkavapaata (oivallisin sijaisjärjestelyin!) Huit hait, samat kriisipohdinnat lenkkeilyn ja terassielämän ja uintiretkien lomassa! Olisi ollut järkevämpää tehdä se palkallisesti kenties, mutta sitten en olisi kokenut näin täydellistä kesäpäivää. 

Täällä ollaan: Nauvo, Parainen, Kaarina. 

Tärkeintä on matka kun vain muistaa minne on menossa.

Satiini, organza, tylli, pitsi. Eilispäivän ostokset. Yhteentoista mennessä olimme tehneet valinnat ja loppupäivä pelastui. Poikien vanhojentanssit menivät aikoinaan surun varjossa enkä oikein jaksaisi ajatella koko tilaisuutta. Stressaavin osa on nyt kuitenkin suoritettu ja neiti maksaa puolet itse.  

Ajelimme kaupungin reunoja ja se oli mukavaa. Kaunistakin, iloista ja rentouttavaa. Kun ei erehdy keskustaan, on Oulu kiva kaupunki. Opiskelijapoikani näytti tyytyväiseltä ja kämppä yllättävän siistiltä. Ikävän tunne rintakehässäni helpotti huomattavasti.

Terapeutit kehottavat sulkemaan somen, jos pelottaa. Tottelin heti ja poistuin facesta (taas kerran). Uutisia seuraan kyllä. Enemmän kuin terrorismia pelkään vihaa. Siihen kykenevät kaikki ulkonäöstä riippumatta. 

Syksy alkoi ja taas kerran ihmettelin kuinka en vielä 26 vuoden kokemuksellakaan osaa tehdä tätä työtä paremmin. Sitten tajusin, ehkä muistin, ettei lopullista onnistumista tule koskaan. Että tärkeintä on jaksaa yrittää, kuunnella, etsiä, kokeilla. Loputtomiin. Tavoitteellisuus, monipuolisuus, yhteisöllisyys - koulutuspäivän suuret sanat. Yritän olla ottamatta liikaa paineita. Jossain välissä mainittiin myös onnellisuus ja unelmat. 

Kesä. Vieläkin.

Kuuntelen nenääni. Ilma virtaa niin pienistä rakosista, että aamun hiljaisuudessa kuulen ritinää, rätinää ja vinkauksia. Nenäni on radiolähetin, vastaanotan hetkenä minä hyvänsä viestin Kazakstanista tai Adzerbaižanista. 
Enää ei ole kuumetta, on vain nuha ja yskä.

Viime lauantaina istuin hetken Kuopion venesatamassa jäätelöllä. Olimme pojan ja tämän ystävän kanssa tyhjentäneet opiskelukämpän peräkärryyn ja matkailuautoon. Minun osuuteni muuttokuormasta odotti jo lähtöä kerrostalon parkkialueella, mutta yritin pitkittää, olisin halunnut jäädä. Oli niin kaihoisa olo (taas), että aloin miettiä mitä ihmettä ihminen vielä arkeensa kaipaa, kun perustarpeet ovat suht hyvin järjestyksessä. Kun on ruokaa ja juomaa, koti ja seuraa, mitä vielä pitäisi olla? Laineen liplatusta? Rantapolku, vaahterakuja, suuria puita, paksuja runkoja, rehevää vihreyttä? Viehättäviä rakennuksia, pieniä putiikkeja, vilskettä (niin kuin Kuopiossa)? Iltamyöhällä tulin lopulta takaisin kotiin. Upea auringonlasku sai Citymarketin punaiset kyltit hehkumaan sadunomaisesti. Niin että jotain kaunista tässäkin kaupungissa.

Ehdin ennen flunssaa lyhyesti myös Kuhmon kamarimusiikkifestareille.

Minä solahdan Kuhmoon. Istun saliin ja otan vastaan mitä annetaan. Päästän ajatuksen harhailemaan, ihailen jousikvartetin punaisia nilkkasukkia, katselen Lentua-salin lamppuja ja seiniä, ja yhtäkkiä musiikki imaisee minut kokonaan, ja koko yleisön. Sen aistii kun soittaja nappaa kiinni täydestä salista ihmisiä, se henkeä pidättävä keskittyminen, ei risaustakaan, paitsi musiikki. Konsertin jälkeen tulet ulos ja on kesä. Kesävalo. Kesätuoksut. Kesätuuli. Järvi ja ranta (ei muisteta nyt mäkäräisiä).

Eilen aloin tehdä taas töitä. Siis ihan "työ-töitä". Tutustun uuteen opetusmateriaaliin ja se tekee pääkopalle hyvää. Joka lomalla käy näin, ennemmin tai myöhemmin.

Mutta silti, vielä on kesää jäljellä.

Työmatka 15 päivää

Osaisin nyt liikkua Dublinissa aika hyvin, jos siellä vielä olisin. Osaisin ladata matkakorttia ja ajella bussilla. Osaisin käyttää automaattikassaa ruokakaupassa, kahvilassa osaisin tilauksen maksettuani mennä pöytään odottamaan lattea ja marenkivadelmaleivosta. Osaisin pumpata vessanpyttyyn niin paljon vettä, että paperikin ui pois.  

Ensimmäisen viikon asuimme neljän makuuhuoneen asunnossa Lansdowne Roadilla, sitten muutimme Garville Avenuelle vielä isompaan, joskin vanhalta tuoksahtavaan ja pölyiseen kuuden makkarin taloon. Herätys joka aamu kello kuusi, neljätoista päivää peräkkäin. Seitsemältä tien varteen odottamaan bussia, joka vei luennolle tai kokoontumispaikkaan tai kouluvierailulle. Kaupunkia ristiin rastiin, kämpällä taas iltaseitsemältä. Taistelua tablettien ja kännyköiden ja nettiyhteyden kanssa. Raporttien täyttöä, ruokaa, pyykkäystä, nukkumaan. 

Oli rankka, hyvä matka. Opin paljon, mutta voi että haluaisin osata vielä paljon enemmän.

Työporukan blogi: opettajatmatkalla.blogspot.com

Siellä se minunkin puolikasnaamani pällistelee.

Dublin

Täysiä päiviä. Nukun yöt sängyllä poikittain, koska kerrankin voin. 160cm vain minua varten. Tänään kävimme kurssin jälkeen Temple Barissa oluella. St Stephen's Greeniä (puisto) on kävelty pitkin ja poikin, Liffey-joki on nähty ohimennen.

Koulutie

Kevät on

Joskus on vaikea lähteä

Muistinsa kadottavalle ihmiselle on sanottava samoja asioita moneen kertaan. Nimet, iät, puolisot, lapset, asunnot, paikkakunnat, kuolemat, kaikki soljuvat suustani uudestaan ja uudestaan sen kummemmin miettimättä, kuin kertoisin ensimmäistä kertaa, vaikka tapahtumasta olisi jo kymmeniä vuosia. "Niin kuka se sinä olitkaan?" "Minä olen sinun nuorin lapsesi, minun nimeni on Aulikki."

Vähän on huono omatunto, kun veljelle jää vastuu äidistä seuraavana kahtena viikonloppuna, ja kun ei tämä todellakaan ole ensimmäinen kerta. Mieltä painaa myös miehen kipeä selkä. Minä kaikkivaltias varmaan saisin kivun loppumaan pelkällä silityksellä, jos en lähtisi, jos pysyisin kotona, no jaa, olisin ainakin seurana ikävissä hetkissä. Vieläkö jotain voisin keksiä, millä omaatuntoani piikittelisin?

Matkalaukussa on 15,3 kilon edestä tavaraa ja siihen sisältyvät kolmet kengät. Oletan pääseväni sumuisille aamulenkeille Irlannissa (Legero-tennarit). Päivät kuljen mustassa toimisto-lookissa (nahkanilkkurit) ja illalla vaihdan pehmeät kimalletossut jalkaan. Sitten on vielä nämä keinonahkaiset matkakengät, joissa jalka vähän hikoaa mutta muuten voi hyvin.

Työmatka. Juna vie Helsinkiin, mistä nousemme Dublinin koneeseen. Mitä kaikkea seuraavan kahden viikon aikana saankaan oppia. Ihan tosissaan, fantastista tästä vielä tulee.

Paratiisin puutarha, Forest Fruit vai Luostarin unitee?

Kello on kolme, siis aamuyö, ja keitän teetä. Oikeasti haluaisin juoda kahvia mutta sen väitetään valvottavan. Tekisi mieli imuroida seiniä ja listoja, tyhjentää tiskikone, pestä sauna. Päivällä ei huvita mikään näistä. Hetken katselin ikkunasta ulos ja harkitsin yöllistä kävelylenkkiä. Kuutamo valaisi lumisen maan houkuttelevasti, puut heittivät varjoja pihaan ja minä kuvittelin pihatielle suden.

Välitodistuksen arvosanat pyörivät päässäni. Tiedän niiden olevan kohdallaan mutta haastan silti itseni uudelleen ja uudelleen. Eilen taas hämmästyin, kun oppilas hyppäsi syliini. Miten pieni lapsi yhdeksänvuotias vielä onkaan ja miten välitön voikin olla. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä suuremmalta tuntuu vastuu ihmisistä ja työstä. Minulla on eläkeikään aikaa neljätoista vuotta ja kaksi kuukautta. Silmänräpäys ja olen jo siellä. Liian pian.

Keskellä viikkoa liesussa ja töihin taas

Kovin valaistuneena palasin töihin tänään. Kaksi päivää luentoja, kulttuuria, ilmaista materiaalia, ruokaa ja juomaa oli vaivuttanut minut onnelliseen transsiin, josta todellisuuteen tipahdin kyllä varsin nopeasti, siis jo ensimmäisen oppitunnin aikana. Näinköhän ne opetuksen uudistukset aina alulle pannaan: henkevässä kuplassa, hyvässä seurassa, suuren innoituksen vallassa, sopivan matkan päässä koulun arjesta? Entä käyvätkö kaukaiset päättäjät koskaan todella kokemassa mitä kouluelämä oikeasti on, miten inkluusio toimii ja integraatio ja kaikki uuden opetussuunnitelman hienot ajatukset?

Lauloin karaokea. Mikrofoni nappasi äänen niin voimakkaasti, että omissakin korvissa soi. Jätin paineet pois, annoin tulla mitä tulee ja olikin huomattavasti mukavampaa kuin menneinä laulun vuosina. Kappale oli kyllä helppo ja yleisö myös mutta silti, jotain on muuttunut ja parempaan suuntaan.

Maahan satoi lumi eikä minulla ole tuuli/toppahousuja.