Höpö höpö. Uusi leiri.

En haluaisi tuoksua suklaa-vaniljalle, en vähimmissäkään määrin kaipaa tuoksujen 90-luvulle, mutta epätoivo ajoi minut tähän: Nokian ABC:llä ei ollut muita todellisia vaihtoehtoja hiustuotteissa. Sähköinen otsatukkani on sentään kasvanut niin pitkäksi, että sen saa korvan taakse ja tulevaisuuteni nunnana on alkanut hahmottua. 

Jos ei nunnaksi, niin voisin alkaa leirintäalue-emännäksi. Mikrofonihommat tuntuvat kovin kiehtovilta: "pieni muistutus leiriläisille: perinteinen petankkikisa kello kaheksantoista", (tässä välissä siivoaisin vessat), "huomio, huomio, naisten saunavuoro alasaunasa kello yheksäntoista, miesten vuoro kello kakskymmentä", (kirjaisin sisään iltasaapujat), "karaokekilipailu tänä iltana kello kakskymmentäyks nolla nolla, ilimottautuminen toimistolla etukätteen, kaikki rohkiasti mukkaan!"

Edellä esittämäni kuulutukset ovat tietenkin täysin kuvitteellisia. Uusi leirimme on Kankaanpäässä, Satakunnassa, täällä ei puhuta pohjois-pohjalaista. Tai mistä minä tiedän mitä täällä puhutaan, olen äänetön hissukkaraukka. Mies hoitaa kaiken puhumisen, minä vain ikkunalasin takaa nyökkään ja nostan kättä. Paitsi eilen oli pakko jotain yrittää, kun kävimme Tampereella uudessa kauppakeskuksessa kahvilla. Olisin kovasti halunnut palan tsoko rääsperi rookeikkiä, mutta meni sisu kaulaan ja pyysin vain lyhyesti siivun laimkeikkiä. Oli huono. Yök. 

Tampere

Mies kitisi aamulla, minä kitisin illalla. Siihen väliin mahtui ihana päivä.

Näkemisen iloja. Ibizan värit Anita Snellmanin näyttelyssä, Pyynikinharjun maisemat, Pispala. Opiskelijapoika ravintolapöydän ääressä tutkimassa isänsä kanssa karttaa.

Oi kevät ja vapaus.

Kevätretkelle

Nautimme iltapäiväkahvit Kaustisella. Pesolan leipomossa myydään rehtiä suomalaista leipää ja pullaa. Kahdella eurolla voit nauttia kupposen kuumaa kera tuoreen voisilmäpullan tai oikian munkin tai kunnon wienerin. Lähtiessä ostat mukaan reipasta ruista tai maan parhaan ohralimpun. Konditoriat on erikseen. Aina ei fiinit juustokakut kiinnosta.

Lehtimäellä testasin kuntoani Suokonmäen näkötornin portaissa. Piti pysähtyä kaksi kertaa ja päästää entinen hiihtosuunnistaja edelle. Huipulla odotti ihan siivo maisema ihan riittävän siivoista ikkunoista. 

Ähtärin ABC:llä Mummon lihapullat. Ei tartte mennä eläinpuistoon, jos maalaukset huoltsikan seinillä riittää. 

Visulahdessa lopulta kohtasimme jäistä vapaat veet. Kyllä sydän laulaa, kun laine liplattaa vasten rantakiviä. Sadetta. Tuulilasinpyyhkimet täydellä teholla.

Leiri on nyt pystytetty Tampereen Teiskoon. Vesijohto vuotaa. Päästettiin säiliö tyhjäksi, ettei tule ongelmia. Aavistus askeesia leirielämään.

Huhtikuu

Kaivan käytävää. Lunta on vielä puoli metriä. Facessa olen ilmoittanut auttavani kevään tuloa, tyttärelle sanoin lapioivani meille tietä vapauteen, asiallisille ihmisille kerron tarvitsevani liikettä yläkropalle.

Haaveilen siitä hetkestä, kun kaivamani polun kohdalta paljastuu maa.

Mies vaihtoi pyöriin kesärenkaat.

Missä olette kevätairueeni, lakaisukoneet? Tulkaa ja heitelkää pikkukivet pois ja jäähileet, tehkää tietä tennareille.

Iltalenkillä kuuntelen kevätohjelmia Yle Areenasta.

Retkiä, musiikkia ja menetetty leivos

Minä olen sitä ihmistyyppiä, joka karttaa katsottuaan lähtee aivan vastakkaiseen suuntaan kuin pitäisi. Vaikka kuinka lyhyelle lenkille aion, aina siitä tulee pitkä. Tänä aamuna ajelin metrolla Bethnal Greeniin. Metrotunnelista noustessa bongasin nuoren naisen, joka yhtenään vilkuili kännykkäänsä, selässä pieni reppu, aamuisen terhakka olemus, innosta sädehtivä otsa, siis selvä turisti. En puhutellut mutta varjostin! Eipä ole tällä reissulla mikään paikka löytynyt yhtä näppärästi kuin Columbia Roadin kukkakatu. 

Nettisivuston mukaan Columbia Roadille kannattaa mennä heti aamusta, jolloin valikoimaa on paljon, tai sitten iltapäivällä juuri ennen sulkemisaikaa, jos kukkasi halvalla haluat. Aamuyhdeksältä orkideat maksoivat 10-15 puntaa, vaihtoehtoisesti kympillä sai 50 kappaletta "kestäviä ja huippulaadukkaita" tulppaaneja. Paikallisia kontaktejakin pääsin kokemaan. Yksi possupukuun pukeutunut katukiveyksellä istuskelija totesi minulle "I love you", minkä lie mömmöjen sumentama nainen pyysi muutamaa kolikkoa, mutta "ei haittaa mitään" vaikka minulla ei ollut, toinen sanoi asuvansa kadulla ja pyysi "ei rahaa mutta pliis pliis tarjoaisitko kuuman juoman". Oivoi.

Takaisin metroasemalle osasin ihan itse. Sen verran kuluneen oloista seutua, että pimeässä pelottaisi siellä yksin kuljeskella. Samat fiilikset oli kyllä eiliselläkin retkellä. Jumpsuttelin metrolla jännittävien junavaihtojen kautta Barbicanin asemalle, josta onneksi oli selvät viitat kulttuurikeskus Barbican Centreen. Oli elämys. Rosoinen, kauhea betonikolossi. Valtavia, järkyttävän rumia rakennuksia. Melkein oksetti, ainakin hirvitti, olin haltioissani. The Royal Opera ja Britten Sinfonia esittivät kaksinäytöksisen oopperan, joka oli muokattu Neil Gaimanin kirjasta Coraline varjojen talossa. Kammottava tarina, sellainen outo, moderni ooppera niin kuin nuo uudet aina tuntuvat olevan. Koko retki oli täydellistä ääriaistimusten juhlaa, paitsi ei itkettänyt eikä tuntunut sydämelliseltä kuin ehkä sen pienen hetken, kun ostin itselleni uudet korvikset Barbicanin myymälästä.

Eilisilta päättyi musikaaliin Wicked. Se oli pettymys. Vihreää hohdetta ja kimalteita oli tarpeeksi mutta lentämistä ja hyppyjä, villieläimiä ja lannevaatteisia miehiä ei ollenkaan (ai niin, eihän tämä ollutkaan Leijonakuningas). Ymmärrän kyllä odotusteni olleen turhan korkealla, mutta kun vielä musiikki oli aivan mitäänsanomatonta. Harkitsin poistumista kesken kaiken moneen otteeseen, mutta en vaan pystynyt antamaan periksi. Ei saa tuhlata, n a u t i vaikka v ä k i s i n loppuun asti, peffa puutuu ja selkää särkee, kärsi, kestä. Hyvä minä, auts, buranaa.

En sitten päässyt maistamaan Peggy Porschenin leivoksia. Kahvilan ulkopuolella oli monen metrin jono odottamassa vapaata pöytää ja siihen minä en sentään alistunut. Jestas, jotain rajaa, kuppikakku on vain kuppikakku, taikkeri sentään. 

Söin lentokentällä hyvin. Elämä on ihanaa. Kotimatka on alkanut.