Komisario Palmun erehdys

Vantaa, keittiö kello 5.10

Kolmas aamu pääkaupunkiseudulla ja kolmas kello viiden aamiainen. Jos kello nyt edes on viisi. Talviaika alkaa tänään enkä tiedä onko kännykkäni vielä tajunnut asiaa.

Olimme eilen teatterissa. Helsingin kaupunginteatterin Areena-näyttämöllä komisario Palmu ratkaisi jälleen Rygseckin tapauksen (Joel Elstelän ohjauksen mukaan). Tykkäsin lavastuksesta (Katariina Kirjavainen), kohtauksesta toiseen siirryttiin kiitettävän jouhevasti ja Mikko Kivinen komisario Palmuna oli varsin uskottava. Huumoriakin löytyi ihan mukavasti, harmi vain että Bruno Rygseckin roolista oli tehty aivan liian härski ja Toivo Virrasta liian tyhmä. Turhan helppoja ratkaisuja muuten niin elegantissa esityksessä.

Meitä oli ryhmässä yksitoista. Sisaruksia, tätejä, setiä, serkkuja ja puolisoita. Söimme puolelta päivin kokoontumislounaan siskontytöllä, minkä jälkeen ajelimme Helsinkiin bongailemaan Palmu-kohteita. Kierros päätettiin sopivasta Kämpin baariin juuri ennen teatteria. Nautin elämäni ensimmäisen absintin vääräoppisesti jäillä (toisin kuin rouva Rygseck).     

Ja muutakin etelän lomalla koettiin: Ateneum, kirjamessut, viini- ja ruokamessut. Liian paljon ohjelmaa tietenkin, mutta kun kaikki vain täytyi saada eikä sekään yhtään hassumpaa ole, että vähän rääpäisee sitä sun tätä.

Hyvää huomenta.  

EHTM

Viime viikonlopun huikaisevan huvittelurupeaman jälkeen vietän nyt seitsemättä päivää teemalla "ei huvita tehdä mitään". Pois lasketaan tietenkin työpaikalla asuttu aika, koska siellä yleensä huvittaa eikä mikään muu vaihtoehto edes ole mahdollinen. Tällä viikolla olen poikkeuksellisesti yrittänyt lähteä säälliseen aikaan töistä kotiin ja niinpä niin, ilman Anders Lund Madsenia olisin ollut hukassa, siis aivan tylsä. Anders kertoo miten jätteet hoidetaan Grönlannissa ja monia muita kiehtovia asioita, joiden vuoksi olen katsonut sarjan jokaisen tähän mennessä näytetyn osan (3/4) pari, jopa kolme kertaa. Toinen kaverini on Michael Portillo, värikkäiden puvuntakkien mies. Jos ei junamatkailu kiinnosta, saa jännitystä elämään arvailemalla minkä värisen pikkutakin Mikke seuraavaa kohdetta varten on vetänyt niskaansa. En tiedä olenko ihastuneempi keltaiseen vai pinkkiin. 

Viikonloppu ja eteläisen Suomen syysloma toi nuoret miehet kotiin. Laitamme siis ruokaa. Muuten olen jatkanut viikon teemaa ja ollut tekemättä mitään. Tänään olisi naapuripaikkakunnan kirkossa Suomen ykköslaulajan konsertti. Loistava tulkitsija, maailman tähti. Katsoin etäisyyslaskurista, että henkilöautolla matkaan menisi 32 minuuttia. No ei jaksa eikä enää ehdikään. Jos nyt lähtisin, myöhästyisin alusta yksitoista minuuttia.   



(Katsoin siis teeveestä:
Elämää Grönlannin syrjäkylässä,
Kiehtova maailma: Junamatka Eurooppaan)

Oulu

Tuli nautittua liikaa. Liikaa kakkua, kahvia, punaviiniä ja todellakin aivan erityisesti ihan liikaa 70-lukua. Mutta kun heti alkuillasta lähtien oli niin mukavaa! Ravintola Grill it! tarjoili ylimaallisen maukkaita etanoita (ja poroa, pinaattia, manteleita, perunagratiinia), minkä jälkeen minä ja vatsani olimme valmiita syleilemään koko maailmaa. Me rakastimme Oulussa ihan kaikkea: Tiernapojat -patsasta, uutta kauppakeskusta, mukulakiviä, Toripolliisia, rannan punamulta-aittoja, leutoa syysiltaa, kaupunginkirjastoa täydessä valaistuksessaan. Elämä oli ihanaa ja aivan vailla mitään odotuksia tai ennakkoluuloja tälläsin täyden pötsini kaupunginteatterin katsomoon riville kolme. Nosta lippu salkoon Finnhitsin malliin. Arvi Lind. Lada. Ja niin minä olin taas kymmenvuotias, lapsuuskodin pihamaalla serkkuni kanssa, leveissä lahkeissa ja tennareissa, kasvot hymyssä, odotus silmissä. Minun siskoni oli tulossa pienen perheensä kanssa etelästä kesälomalle, isäni heitti pihalla tikkaa, ulkosaunan radiosta tulvivat lauantain toivotut levyt, äiti paistoi karjalanpiirakoita. Entisenlaiset ja edesmenneet ihmiseni. Eikä minulla tietenkään ollut yhtään nenäliinaa veskassa, kuka nyt arvaisi itkeskelevänsä melkein joka biisiä, jopa Armin ja Dannyn ajan.

Se oli hyvin kirjavan tasoinen esitys. Kaikki laulajat eivät olleet aivan vireessä mutta yleisö ei näyttänyt piittaavan, lauloivat mukana ja taputtivat niin että sali paukkui ja lopulta discosivatkin penkkirivien välissä. Väliajalla pyyhin naamani vessassa ja vielä viimeisen kutsusoiton aikana hain tiskiltä omenahyveen ja kahvin yllättävää energiapuutosta paikkaamaan. Onneksi sain istua outojen keskellä edessä, kun mies oli työpaikkansa porukan kanssa monta riviä taaempana. Aina vaan tippa linssissä, jumatsuikka tätä päätä ja sydäntä.    

Me jätimme muut pubiin ja pyöräilimme takaisin leirintäalueelle. Kello tuli yksitoista, kaksitoista ja puoli yksi, söin leipää, join maitoa, katsoin kelloa taas kahdelta ja viideltä ja vartin välein. Vatsa ei kiusannut ollenkaan, eikä närästys tai muukaan keski-ikäisen vaiva, mutta tunsin itseni valkosipuliöljytyksi etanaksi ja vaikka se olotilana on varsin täyteläinen, en saanut unesta kunnon otetta. Että piti vielä se kakunpalakin syödä.

Se oli sitten vuoden viimeinen reissu Kesäautolla.

Lauantai: kenkiä vaihdellen Valamossa

Kiedottuani uuden huivin päähäni mietin hetken mikä peilikuvassa oli niin oudolla tavalla tutun oloista. Just joo, Moskovan Punaisen torin liepeillä näin ihan saman näköisiä maatuskan myyjiä pari vuotta sitten. Ystäväni Arska sen sijaan muistuttaa huivissaan arabirouvaa, kumpi parempi?

Pääkirkossa oli aamulla tarjolla Kolmas hetki ja liturgia. Meillä oli väärät kengät, puolentoista tunnin kärvistelyn jälkeen annoimme periksi ja palasimme hotellille nostamaan jalat pystyyn. Illan Vigiliaan lähdettiin sitten Legeron lestissä ja vain muutamin istumatauoin selvisimme loppuun asti: 2,5 tuntia. Se oli kaunista. Ikonostaasi, tuohukset, valot ja varjot, suitsukkeet ja kirkkolaulu. Upeiden tenorien ja basson/baritonin vuorottelu, kirkkokuoro jonka tehtävä oli varsin mittava ja kunnialla suoritettu. Suomea, vähän venäjää, hiukan ruotsia. Sellainen osa kotimaata, joka on minulle aivan vieras. Viimein ulos astuessa tähtitaivas, jonka olin kesän aikana unohtanut. Siistiä. Sitten Arskan kanssa iltapalalle.