sunnuntai 17. elokuuta 2014

Onko tämä minun elämäni iltapäivä?

Aamua tuskin muistan ja kuinka nopeaan päivä kuluikaan. Silloin aikoinaan se tuntui aivan loputtomalta. Miten olen nyt tässä? Mitä iltapäivällä tehdään? Siivotaan? Korjataan? Järjestetään? Kerätään hedelmiä? Nautitaan työn tuloksista? Valmistaudutaan iltaan?


Milloin iltapäivä muuttuu illaksi? Varoittaako joku? Tuleeko kirje, soiko kello?




Elämän kevät on joka tapauksessa mennyt. Ja kesä. Syksy on ihan jees. Jos ei tarvitsisikaan mennä tästä eteenpäin, jos voisinkin pysähtyä syksyyn!
Jotkut odottavat talvea. Minä en.

Viikonloppu meren rannalla. Aurinko iholla, mielessä haikeus. Jäätelöä ja kastuneita housunlahkeita. Kahlaajan elämää.










lauantai 16. elokuuta 2014

Niin?



Mikä on keski-ikää laahustavalle naiselle hyväksyttävä harrastus? Onko pakko leipoa / kokata / sisustaa / askarrella / tehdä käsitöitä? Eihän tartte laulaa kuorossa / toimia yhdistyksessä / pitää tupperi-iltoja / viilettää bileissä / pumpata puntteja salilla? Saako maata sohvalla? Saako retkottaa kroppa mutkalla ja kuorsata? Saako nyhjöttää vaan ja mietiskellä? Saako sammuttaa aivot, työntää nenänsä kirjaan ja olla jossain ihan muualla? Saako viettää petollista kaksoiselämää: päivät töissä, illat kuvitelmissa? Saako? Yhden talven? Saahan?

Minä en ole melkein viiskyt, en asu Suomessa, en ole töissä koulussa, en ole edes nainen. Olen Erik, rikoskomisario Göteborgissa, 40, asunto keskustassa, ja mun paras kaverini on vissiin Bertil. Tässä ei pitänyt käydä näin. En edes ollut kiinnostunut tästä elämästä, mutta kun ilmaiseksi sain, aloin lukea. Niitä taisi mennä kolme yhteen putkeen ja siinä sitä oltiin: jonkun toisen pääkopan sisällä. Tänä iltana nukkumaan mennessä aion kuitenkin vaihtaa paikkaa. Minä ja sikari. Kirjastohuone. Istun ja tupruttelen, puhallan renkaita. Olen itseni kanssa ja mietin amerikkalaisia ajatuksia. Tai sitten olen se pitkä, hoikka nainen korkealla kalliolla merenrantahuvilassa. Aurinko kurkistelee sisään lattialle ulottuvien, valkoisten valoverhojen lomitse, meren aallot kuiskailevat, ilma tuoksuu suolalle, aika pysähtyy. Tai ehkä kuitenkin muutan Norjaan kalatehtaalle töihin. Ensin perkuuhommia liukuhihnalla pari kuukautta, sitten vuoden pimeimmäksi ajaksi syrjäiselle maaseudulle. Tunturien keskelle. Onneksi olen tehtaalla ehtinyt urakoida sen verran, että saan maksettua vuokran. Teen navettatöitä ruokapalkalla ja opiskelen norjaa. Iltaisin naapurini soittavat viulua ja minä laulan.

Huomenna palaan Pohjanmaalle taas hetkeksi, onhan perheen saatava ruokaa. Mutta sitten mennään taas. Mahdollisuudet ovat rajattomat. Kyllä elämä on ihmeellistä. (Siis saa kai se olla?)

Talo Norjassa. Huomaa isänmaallinen väritys.    








lauantai 9. elokuuta 2014

ROAD TRIP

SUOMEN LAPPIA JA POHJOISTA NORJAA

1. Kylkeä ja käsivartta



En minä tiedä miksi aina pitää lähteä ajelemaan. Jotain helpotusta sieltä tien päältä etsin tähän vaivattomaan elämääni. Ja unohdusta mitättömiin murheisiini. Ja pakoa lähes huolettomasta todellisuudestani. Mitä minä oikein yritän sanoa? Että olen lukenut uutisia ja seurannut maailman tapahtumia? Että melkein osaan laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin?

Sunnuntaiaamuna kello 9.30 aloitimme tauottoman keskustelun, ystäväni Varja ja minä. Noin 260 kilometriä myöhemmin eli siinä Tornion paikkeilla alkoi naurattaa jo ihan vietävästi: Kilpisjärvi, 459 kilometriä jäljellä. Suhteellisen realistisina naisina päätimme, että ajetaan minne jaksetaan.

Pellossa minä opettelin tankkaamaan dieseliä uuteen autoon (kihinää ja kikatusta), ja sitten söimme myöhäisen lounaan Vihreällä pysäkillä (turistipyydys, jossa on kahvila-ravintola ja mukavia putiikkeja). Ihan terassilla syötiin. Aurinko paistoi kuumasti ja Torniojoki virtasi leveänä. Siinä oli se ensimmäinen hetki. Huokaise. Hengitä syvään. Rauhoitu.

Enontekiön Sonkamuotkassa herkuteltiin euron kahvilla ja viinerillä. Terassilla tietenkin, ja nautittiinkin ihan koko rahan edestä. Tien vastakkaisella puolella nimittäin olisi saanut kahvin ja munkin viidelläkymmenellä sentillä. Mutta me olimme tyytyväisiä, sillä viineri oli tosi hyvä ja kahvi oli oikein onnistunutta. Ja vessan seinässä oli tällainen teksti:

Vau. Kyllä ne Lapissa osaa.  

Suomen Lapissa on ihana ajella. Samaa asfalttia ne tiet ovat kuin kotonakin, metsä ja maisemat eivät aina ole sen kummempia kuin meillä kotonakaan, mutta jotain siellä on. Ilmaa. Vapautta. Ajatonta aikaa. Ja varsinkin käsivarren Lapissa olet kaukana kaikesta. Tämä oli nyt kolmas kerta, kun siellä päin ajelin, mutta maisemat tuntuivat taas ihan uusilta ja yllättävästi paljon paremmilta kuin aikaisemmilla reissuilla. Varjan mukaan puusto ja varsinkin tunturit olivat selvästi kasvaneet viimeisen kymmenen vuoden aikana. Olin samaa mieltä.

Sitä avaruutta ja tunnelmaa ei minunlaiseni tavallinen kuvien räpsijä saa tallennettua, mutta siellä se on. Keskellä erämaata, yksinäisellä tiellä, hiljaisuudessa. (Jahas, nyt alkoi päässä kitara soimaan ja ihan kohta Tapio Rautavaara pärähtää laulamaan).




Kilpisjärvellä olimme sunnuntai-iltana yhdeksän maissa. Ei muuta kuin auto parkkiin leirintäalueelle. Vatupassilla mittasimme, että kärry on suorassa (laitettiin kahden renkaan alle korottimet), sähköjohto paikoilleen, tytöt iltapesulle ja peittojen alle. Suut lopultakin kiinni ja unten maille.


Maanantaiaamuna kartta esiin ja päätös: Saanaa valloittamaan vai Norjaan?


Kilpisjärvi-Alta-Kautokeino-Enontekiö: 

546 kilometriä ja melko monta aikaa vievää mutkaa. 

Norjaan siis.


Mutta ensin aamukahville ja tankkaamaan (kokeneen taitavasti bensatankin korkki auki), ja sitten pieni kierros Kilpisjärven ainoassa kaupassa. 
Uuh mä olin aivan innoissani!

Kas näin:


Ja näin:

Norjaa, norjaa, norjaksi hinnat tässäkin.


Kyllä vain, HULLAANNUIN LIHATISKEIHIN!
Kilpisjärven marketissa myydään varmaankin paljon lihaa ja nähtävästi sitä myydään etenkin norjalaisille. Kahvilan kassaneiti kertoikin, että juuri norjalaiset ne pitävät kylän pystyssä. Mikä ihme se onkaan, kun muu Suomi on niin kaukana ja Norja ihan kulman takana. Suomen hinnat taitavat myös olla norjalaisille edulliset. 



2. Kaksi naista kaksi päivää Norjassa

Ensimmäinen pysäkki Norjan puolella: Skibotn. Kilpisjärveltä vain 48 kilometriä autolla huruttelua ja olimme vuonon rannalla.  
Kyliä kylien perään. Tie mutkitteli ja matka eteni hitaasti. Joka paikassa oli kovin kaunista, mutta juuri minnekään ei maltettu pysähtyä.  Niin missä ne suuret marketit ovat? Kirjakaupat? Vaateliikkeet? Ravintolat? Miksei me löydetä mitään? Hoksottimissako vika? Liian heikot rillit?



Gildetun. Kamalat kakut, upea maisema. 
  








Norjan puolella ajelimme maanantain ja tiistain. Siinä sivussa tuli hahmoteltua kaksi rakkausromaania ja murhamysteeriäkin aloiteltiin. Hervotonta hihitystä, railakkaa räkätystä, mutkia, mäkiä, tietöitä, tunneleita, huimaavia maisemia. Saavuimme Altaan ja lettukahvien jälkeen käännyimme etelään. Enää ei ajeltu vuonojen rantoja mutta upeaa nähtävää oli sisämaassakin. Kautokeino itsessään ei tälläkään kertaa sykäyttänyt. Paitsi hopeapaja. Juhlsin hopeapaja. Juhls' Silvergallery. Ihmeellinen, hurmaava, erikoinen. GOOGLAA IHMEESSÄ!


Juhlsin hopeapajan vessasta. Fantastista kuvattavaa oli niin paljon, että menin lukkoon!
Siis vaikka mitä hienoa isossa, jännittävässä rakennuksessa ja tämä on ainut räpsyni. Voi minua.
"Mutta ette kai pukeudu noin prameasti joka päivä?" (Meniköhän suomennos oikein...)
























3. Lopun alkua ja reissun loppu: Suomessa taas



Keskiviikkoaamuna heräsimme "puskaparkissa" Enontekiöllä. Ja yllätyimme. Tien varren pysähdyspaikalla oli edellisiltana ollut neljä asuntoautoa, mutta aamulla meitä olikin kuusi. Vautsi! Aamupalan jälkeen Äkäslompoloon. Ja siellä pieni, tarkkaan valittu vaellus Kesänkitunturin huipulle. Pieni? Viisi tuntia ja kaksikymmentä minuuttia. Lämpöasteita sinä kesäpäivänä 29. Ei sentään ollut yhtä kuuma kuin edellisenä päivänä, jolloin Suomen Lapissa kuulemma oli saavutettu ennätykselliset hellelukemat. Eikä sentään ollut itikoita. Eikä sentään kovin kauheasti kävelty harhaan paluumatkalla.


Kun retkeltä lopulta selvittiin takaisin autolle, oli eräskin vaeltaja ihan naatti. Istuimme auton edessä puutarhatuoleilla ja nautimme yrttijuomat. Katselimme Yllästunturille. Odotimme, että jalat ja pää taas kestivät, ja lähdimme viimeisen illan juhla-aterialle: lehtipihvi Tower -ravintolassa. Erityisen ystävällinen palvelu ja mukavia, rauhallisia ruokailijoita. Ja lisäksi me väsyneen hilpeät hirnujat.

Jälkiruoka:

Ja torstai? Me matkalaiset aloitimme päivän matalamielisinä Äkäslompolon leirintäalueella. Kaasulevyllä aamiaista, vessasäiliön tyhjennys, aamupesu ja tavarat kasaan, sähköjohto ja tuolit auton peräkonttiin. Enää ei viitsitty sänkyjä pedata. Liikkeelle. Kotimatkalle. 483 km. Paluu arkeen. Niihin tavallisiin päiviin, tavallisiin ajatuksiin, siivoukseen, ruuanlaittoon, töihin. Rentoutuneena. Virkistyneenä. Uusia kokeneena. Paluu omaan onnekkaaseen osaani. Ja sitten elämää hetki kerrallaan huolehtimatta huomisesta. Niin kai sen pitäisi mennä.

Viisi päivää, 2000 kilometriä. Olihan siinä.