sunnuntai 27. marraskuuta 2016

27 yötä jouluun on (en laskenut itse, katsoin netistä)


Etelänkyläntie oli liukas tänään iltapäivällä. Piti ajaa hiljaa, mikä sopi minulle loistavasti. Esbo kyrka veivasi radiossa Hoosiannaa uudelleen ja uudelleen, minä lauloin täyttä kurkkua mukana, ja niin vain ehdimme loppuun asti ennen kuin käänsin autoni Kalajoen kirkon parkkipaikalle. Konserttiin! Jokilaaksojen oratoriokuoro (Marita Kaakinen) ja Haapaveden kamariorkesteri (Janne Jääskelä) esittivät Armas Maasalon Jouluoratorion. Ihan alkuun veteli Vaskiyhtye Mendelssohnia (Enkellaulu kajahtaa) ja olin aivan myyty. Mä olen täysin heikkona vaskipuhaltimiin. Sitten Simo Mäkinen aloitti sangen sydämeenkäyvästi Ja neitsyt pikku poijuttansa, minä kaivelin taskuista vanhoja, käppyräisiä nenäliinoja, ajattelin että tästäpä vasta räkäinen reissu tulee, ja yhtäkkiä kappale olikin loppu. En muistanutkaan, että se on niin lyhyt (Youtuben kuoroversio 1,48 minuuttia, piti heti tsekata). Suurimmat tunneaallot olin siis yllättäin käynyt läpi jo ennen pääteosta, mutta kyllä Maasalokin kiinnostava oli, varsinkin kun en ollut sitä aiemmin kuullut ja varsinkin kun esittäjät olivat niin taitavia.

Tulin kotiin ja sytytin jouluvalot pihaan. Tytär laittoi taas Noita Nokinenän kuulumaan. Söin suklaata. Tilasin Dickensin nettikirjakaupasta. (Näin paikallisessa harrastelijateatterissa aiemmin tällä viikolla niin lämpimän suloisen version Joulutarinasta, että pitää päästä lukemaan alkuperäinen.) Varsin perinteisiä adventtiaineksia on siis päivääni kuulunut huolimatta siitä, etten tiedä mitä kirko(i)sta ja uskonno(i)sta ajattelisin. Onneksi sentään Joulupukki on tässä iässä jo ihan selvä juttu.





maanantai 14. marraskuuta 2016

Henkilökohtaista joulukorttiennätystä valmistellessa


Ei vain lähde jouluoratoriovaihde päälle, vaikka viikonloppuna otin jo kynttilät esille. Tänään sen sijaan pistin Mozartin Requiemin soimaan oppituntien jälkeen, mistä seurasi kahden tunnin mittainen papereidenjärjestelyvimma (musiikin tahtiin) ja nippu sanakokeitakin tuli korjattua kuin ohimennen. Luulin ennen, että sielunmessu virittäisi kuulijan ylevään tilaan jossa mietiskellään tuonpuoleisia asioita, mutta sen sijaan Mozart vain pistää kroppaan vauhtia. Pää heiluu ja tuoli keikkuu ja tekee mieli tanssia, vähintäänkin huojua. Ja laulaa, jokaista stemmaa. Sopraanot, altot, tenorit ja bassot poksahtelevat liikkeelle matemaattisen tarkasti omia aikojaan, lauletaan sikin sokin sitä ja tätä, ja sitten jatketaan taas yhtä matkaa. Mahtavaa. Menneinä lauluvuosina Mozartin Requiem oli paras kuorolaulukokemukseni ikinä. Oi sitä aikaa. Todella.  

Olen päättänyt antaa itselleni tilaisuuden epäonnistua joulukorttijakelussa. Varmaan unohdan lähettää kortin jollekin elämälleni olennaisista ihmisistä, mutta toisaalta ne olennaiset ihmiset eivät taida olla siitä millänsäkään. Kun en ole reiluun kymmeneneen vuoteen lähettänyt joulukortteja, ei jokunen unohdus haitanne. Nyt olen jo kirjoittanut kymmenen korttia (enkka!), joista puolet eivät varsinaisesti (ollenkaan) ole jouluaiheisia, mutta joihin kaikkiin olen läiskinyt yhden tai useamman joulutarran. Lopputulos ei kaikin paikoin ole erityisen taiteellinen tai hyvää makua osoittava. Minulta on mennyt pieni omaisuus tarra-arkkeihin, mikä sekin on tietysti suhteellista. Onneksi kuitenkin mies, joka on huomattavasti minua järkevämpi ihminen, ei lue näitä tunnustuksia.  

Askarteleminen on pitkästä aikaa ollut hauskaa. Tämä positiivisvoittoinen eläminen tuntuu oudolta monen vuoden surukauden jälkeen. Kroppa rapistuu mutta naurattaa. Ristiselkä on kyllä alkanut vähän protestoida liiallisen sohvallista, huonoa elämääni. Onko tässä muka pakko alkaa tehdä jotain?
Ne Lapin luomukaskinauriit ovat muuten todella herkullinen välipala ja niistä kannattaa vähän maksaakin. 
Vaihdoin sulavan huomaamattomasti puheenaihetta.





lauantai 5. marraskuuta 2016

Salainen tanskalainen elämäni


Olen ratkaissut pyöräilykypäräongelman. Kun talviaamuisin lähden ratsullani töihin, upotan kalloni pojan laskettelukypärään. Vaihtoehtoina musta tai sininen, mielialan eli huivin värin mukaan. Kyllä tarkenee.   

Syysloma ja sen jälkeen koulutuspäivät (koulutusta ihan oikeasti työajalla, jestas sentään) ovat pistäneet elämäni sekaisin. Nukun kello kolmeen, sen jälkeen en. Ensimmäisenä aamukolmen yönä katsoin Clark Gablea mustavalkoisena, toisena luin Mark Levengoodin uusimman (Solblekt av livet), kolmantena Heidi Mäkisen ensimmäisen (Ei saa mennä ulos saunaiholla) ja vasta neljäntenä annoin periksi varsinaiselle paheelleni: Tanska, oi Tanska. Telkkarissa tanskalainen maajussi Frank Erichsen touhuaa pelloilla ja puutarhassa ja minäkin siis melkein. Kondiittori Mette Blomsterberg (täydelliset kynnet) pyöräyttelee muutamat cupcaket, kuorruttaa valkuaisella, liekittää soman vaaleanruskeaksi, ja minäkin kuvittelen tekeväni niin. Tanskalaisia toisenlaisia ystäviä haastatellaan (haastattelen) punaisella ja mustalla sohvalla tyylikkäästi. Lopuksi ajelemme vähän matkailuautolla pitkin Färsaaria. What a life! 

Aamukahdeksalta tänään lauantaina kiskoin miehen ylös peiton alta. Hän horjahteli hampaitten pesulle, valitteli harvakseltaan aamiaispöydässä, mutta päivän pilkistäessä taivaanrannasta olimme jo metsäretkellä. Hiljaista ja kylmää, järvi jäässä, joutsenparvi lensi puiden yli ja metsämyyrä vilahti jalkojeni ohitse kivenkoloon. Joskus luulen pitäväni talvesta, vaikka enimmäkseen se tuntuu kahleelta.  

Saunan jälkeen kampasin äitini hiukset. Vähän niin kuin silittäisi.  





torstai 3. marraskuuta 2016

Keskellä viikkoa liesussa ja töihin taas


Kovin valaistuneena palasin töihin tänään. Kaksi päivää luentoja, kulttuuria, ilmaista materiaalia, ruokaa ja juomaa oli vaivuttanut minut onnelliseen transsiin, josta todellisuuteen tipahdin kyllä varsin nopeasti, siis jo ensimmäisen oppitunnin aikana. Näinköhän ne opetuksen uudistukset aina alulle pannaan: henkevässä kuplassa, hyvässä seurassa, suuren innoituksen vallassa, sopivan matkan päässä koulun arjesta? Entä käyvätkö kaukaiset päättäjät koskaan todella kokemassa mitä kouluelämä oikeasti on, miten inkluusio toimii ja integraatio ja kaikki uuden opetussuunnitelman hienot ajatukset?

Lauloin karaokea. Mikrofoni nappasi äänen niin voimakkaasti, että omissakin korvissa soi. Jätin paineet pois, annoin tulla mitä tulee ja olikin huomattavasti mukavampaa kuin menneinä laulun vuosina. Kappale oli kyllä helppo ja yleisö myös mutta silti, jotain on muuttunut ja parempaan suuntaan.

Maahan satoi lumi eikä minulla ole tuuli/toppahousuja.