perjantai 16. kesäkuuta 2017

Kirjoitan, koska ööö


Olisi aika poistaa tämä blogi. Se on tehnyt tehtävänsä. Kolme vuotta sitten aloin kirjoittaa päätäni selväksi siskon lähdön jälkeen ja nyt ei enää tarvitse. Pää on sekaisin vieläkin mutta paremmalla tavalla ja toisaalta ei tämä elämä tästä koskaan tule lopullisesti selkiintymään. Vanhat matkapäiväkirjan pätkät olisi kyllä kiva säilyttää itseä varten ja ketäpä muuta ne juuri kiinnostaisivatkaan. Siis miksi kirjoittaa - että itse muistaisi, ehkä. 

Yhä useammin ihmettelen kirjan luettuani miksi se on kirjoitettu. Eilen porskutin läpi Sara Beischerin Jag ska egentligen inte jobba här. Liittyy kai omaan elämäntilanteeseeni, että kaupasta toistuvasti tarttuu mukaan vanhustenhoidosta kertovia romaaneja. Tässä kirjassa erityisesti alku oli varsin suorapuheista kerrontaa ihmiskehon rappeutumisesta ja kehon tuotteista, ja kun väliin lueskelin luvun tai kaksi John Irvingiä (Oman elämänsä sankari), siis kirjailijaa joka nähtävästi ei vaan voi olla kirjoittamatta yököttävästi, oli yhdistelmä aika musertava. Keskityin sitten Beischeriin ja keskivaiheilla se jopa nappasi mukaansa mutta lopussa...en nyt sano, että petyin mutta olisihan minun pitänyt arvata miten tarina päättyy. Mitäpä muutakaan mahdollisuutta kirjailijalla oli. Ja kuitenkin odotin yllättyväni. Mitä jäi käteen, miksi tämä kirja oli kirjoitettu? En minä tiedä. Oli siinä asiaa. Oli se sujuvaa tekstiä ja sydämeen ja vatsaan käypää kuvausta. Olikohan kirja sittenkin oikea mutta lukija väärä. No niin miksikähän kirjoja yleensäkään luetaan. Irvingin kahlaan kyllä loppuun vaikka itseni kiusalla. 

Kotona meillä on ollut lievää kirjallisen viestinnän väärinymmärrystä. Keitin aamulla puuroa ja jätin loput kattilaan. Kannen päälle lappu, näin:
























Ei seuraava herääjä uskaltanut ottaa, kun ymmärsi kysymyksen väärin. 



maanantai 12. kesäkuuta 2017

Kesä


Yhtenä yönä viime viikolla heräsin satakielen lauluun. Jossain pensaassa lähellä retkiautoamme se konsertoi, minä henkeä pidättäen kuuntelin. 

Sillä reissulla asuimme autossa viikon. Kauan haaveilemamme kohteet olivat Porvoo, Loviisa ja Kotka, meren kaupungit.


J.L.Runebergin ja hänen vaimonsa koti Porvoossa. Viherkasvit ovat Fredrikan kasvien jälkeläisiä.

J.L.Runebergin koti Porvoossa on ihana. Talosta tehtiin museo jo vuonna 1882 heti kun Fredrikakin miestänsä myöhemmin oli kuollut. Viihtyisässä kodissa on paljon Runebergeille kuulunutta esineistöä ja etupihalla on yhä Fredrikan pieni puutarha. Viereisessä rakennuksessa on nähtävillä heidän poikansa Walter Runebergin veistoskokoelma. Monta tuttua teosta, yllätyin.


Tee- ja kahvihuone Helmi, Porvoo






























Loviisassa, kuten Porvoossakin, on kaunis vanha puutaloalue. Kaikki se historia ja meri ja se runsas vehreys - siitä kaikesta nautin ja sitä pikkuisen salaa kadehdin. Kotkasta löysin vielä valtaisan kielometsänkin. Noin vain keskellä kaupunkia, lenkkipolun halkaisema alue, uskomatonta! Ja sitten vielä Maretarium, suomalaisten kalojen luonnonmukainen akvaario. Upea paikka.

Reissu huipentui Tampereelle. Olimme varanneet 14 lippua Komediateatterin lauantainäytökseen Kaasua, komisario Palmu. Ruokaa, teatteria, illan istuntaa rakkaiden ihmisten kanssa. Puhdasta iloa. Ja esitys oli aivan loistava. Esko Roine, Lari Halme, Ari-Kyösti Seppo, Aimo Räsänen, ohjaus Joel Elstelä & Panu Raipia vain muutamia erinomaisia suorituksia mainitakseni. 

Onnellinen, lämmin ilta. Yöllä poljimme majapaikkaamme läpi kesäntuoksuisen kaupungin. 

Joinakin hetkinä elämä on aika lailla kohdallaan. Joinakin ei, mutta mitäpä niistä.




tiistai 30. toukokuuta 2017

Ihanuuksia


Seljesharju, Alaveteli


Joensuu, kasvitieteellinen puutarha Botania
trooppinen perhospuutarha
Tässä join kahvini.


































































Bougainvillea, Ihmeköynnös













Koli













































































































sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Työpäiviä kesään: 28. Monenlaista kaipuuta.


Näin viime yönä taas unta Kanadasta. Jos olisin kirjailija, Kanada edustaisi kirjassani kaipuuta nuoruuteen. Sinne ei enää pääse, koska eihän mennyttä aikaa enää saa takaisin (koska matkustaminen kauas on niin kallista eikä löydy sopivaa matkaseuraa). Vaikka Edmontoniin lähtisinkin, ei se olisi kuin silloin ennen. Kaupunki (kampus) olisi muuttunut, en löytäisi samoja ihmisiä, kuluneet silmäni näkisivät kaiken toisin. 

Äitini soittelee minulle ja pyytää hakemaan kotiin. Ei minun kotiini, ei hänen kotiinsa, vaan hänen lapsuudenkotiinsa, jota ei enää ole. Kuusikymmentä vuotta elämästä on hävinnyt muistista lähes kokonaan. Kävelen kaupan käytäviä, nostelen purkkeja ja pusseja kärryyn ja kertaan puhelimeen äitini elämäntarinan, kuka, missä, milloin, miksi, kunnes taas olemme nykyhetkessä ja tiedämme hetken aikaa miten tästä eteenpäin. Juuri ennen kassaa. "Niin että täälläkö minun on nyt sitten asuttava? Kuinka kauan täällä saa olla?" Pysäytän kärryn, alan lastata tavaroita hihnalle vasta kun lopulta pääsen sulkemaan puhelimen.

185-senttistä nuorta miestä ei enää voi ottaa syliin. Poika tuli käymään ja tuskin malttaa viipyä pakolliset päivät kunnes pääsee taas opiskelupaikkakunnalle takaisin. Katselen vanhoja valokuvia, ei pitäisi. Pienen pojan iloiset silmät, hapsottava tukka, vinkeä hymy. Minun. Lainassa mutta kuitenkin.

Tein työpäiväkamman kesälomaan asti. Ei silti että niin kovasti odottaisin, tuntuu vain normaalilta käytökseltä. Kuinkahan me tuon insinöörin kanssa oikein tullaan toimeen sitten kun jatkuvasti ollaan vain kaksistaan?

Tänään tehtiin retki Ohtakarille Kokkolaan (Lohtajalle). Hieno päivä.



































sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Äkäslompolo


Äkäslompolon kylää ympyröi seitsemän tunturia: Yllästunturi, Kuertunturi, Kukastunturi, Pyhätunturi, Kesänki, Lainiotunturi ja Kellostapuli. Seudulla on loistava latuverkosto, joka houkuttelee hiihtoturisteja mm. Saksasta asti (tien yli yhdellä jalalla kinkkaava hiitäjä puhui saksaa) ja Ruotsin Kalixista (tavattu miesten saunassa). Myös kävelijöille, lumikenkäilijöille, fatbikepyöräilijöille ja moottorikelkkailijoille löytyy kiitettävästi reittejä ja tietysti laskettelijoille Äkäslompolo on vallan ykköspaikka ("Ylläs on ykkönen" - voimme suositella myös Yllästunturin toisella puolella sijaitsevaa Ylläsjärven kylää).    

Äkäslompolossa palvelee sosiaalisesta ja muustakin mediasta tunnettu Jounin Kauppa, jonka lihatiskiä ainakin pääsiäisen aikaan voi käydä ihailemassa vaikka ihan huvikseen (metrikaupalla Lapin karitsaa ja jos mitä). Tupakkatuotteita saa vain kassoilta kolme ja neljä (muistaakseni), ja vaikkei itse luoja nähköön ja yhhyh kyseistä pahetta harrastaisikaan, on hauska seurata saksalaisia naisturisteja, jotka hihittäen yrittävät saada automaatista useamman tupakka-askin. Siinä alkaa helposti nuorta mieskassaakin naurattamaan. 

Äkäslompolossa asuntoautoilija voi pystyttää leirinsä Ylläksen Ykkös Caravanin vaunualueelle. Paikassa on lämmitetyt vessat (aina) ja saunat kuumana joka päivä kello 15-20. Peflettejä on varattu jokaista saunaajaa kohden vain yksi, mutta ei hätää, isompaa takamusta varten voi ostaa toisen kahvilan kassalta. Samalla voi maistaa juustokakkua tai nisua, näyttivät laadukkailta.  

Muitakin mainioita asioita Äkäslompolosta löytyy mutta meikäläisen mainospuhe päättyy nyt tähän. Kello on puoli yksitoista, pitempään ei jaksaisi valvoa veli Erkkikään, varsinkin kun huomenna on edessä pitkä ajo kotiin. Siis hyvää yötä Äkäslompolosta, Kolarin kunnasta, ja god natt, good night, gute Nacht, spokoynoy nochi.  

































































perjantai 14. huhtikuuta 2017

Lappiin


Olen ollut hyvällä tavalla kiireinen, väsyttävän huolestunut ja nyt lopulta uuvutin kroppani niin, etten jaksa ajatella juuri mitään. Kiitos 12 kilometrin hiihtolenkin, pikkumatka oikeille hiihtäjille mutta minulle täysin poikkeuksellinen suoritus. Saatankin ensi yönä nukkua sikeästi.

Pääsiäisloma alkoi palaneen kirkon raunioilla vietetyllä hartaushetkellä. Siinä kanttorin valmistautumista katsellessa ja kirkkokansan valuessa paikalle tunsin taas olevani tutussa paikassa, vähän kaiholla muistelin entisiä aikoja kermanvalkoisessa kirkossa, valoa ikkunoissa, kattokruunujen kynttilöitä ja sen sellaista, kunnes pappi alkoi puhua ja muistin taas: tätä tää olikin. Veisasin silti kovaa, siitä tykkään vieläkin.

Töiden jälkeen lähdimme heti ajamaan. Pysähdyimme Ouluun kahville, mikä oli taas mukavaa ja hiukka eksoottistakin, koska oululaiset tarjoilevat espressot ja latet aidosti Oulun murteella ja sitä kyllä kuuntelee ihan ilokseen. Ylitorniossa käytiin ruokakaupassa aivan kuin länsilappilaisia oltaisiin itsekin, Pellossa syötiin pizzat ja muistettiin sanoa moikka, saisinko, kiitos (monta kertaa), ole hyvä (ainakin kahdesti), hei hei. Pieni, kuihtuva pohjoisen paikkakunta, kohteliaita ihmisiä (ainakin pitseriassa), tsempattiin ja otettiin reippaasti mallia eikä vain mutistu ujosti hiljaa.

Kesäauto on nyt parkkeerattu Äkäslompolon talveen. Öisin on pakkasta kymmenen astetta mutta meidän pieni peltipesä selviää kyllä, sähkölämmitin puksuttaa ja levittää uneliaan lämmintä ilmaa kotteroon, naapuri tuhisee jo. Hyvää yötä Lappi ja maailma. 
 


lauantai 25. maaliskuuta 2017

Paketti


Niagaralla Kanadassa on tällä hetkellä kymmenen astetta plussaa, meillä Pohjois-Pohjanmaalla kolme astetta miinusta. Kanadassa on ilta, meillä aamuyö. Luulen että minulla on stressiä, vai kutsuisinko tätä jännittämiseksi. Töissä suunnitellaan jo ensi lukuvuotta ja minä työstän asioita öisin. Kun välillä löydän pienen paussin ajatusten tulvassa, haaveilen vähän matkasta jonnekin. Muutama päivä sitten sain paketin kanadalaiselta ystävältä. Tutun käsialan näkeminen vuosien tauon jälkeen yllättäin kostutti silmiä, ollapa taas parikymppinen! 

Äitini on muuttanut palvelutaloon. Yhtään valokuvaa ei halunnut mukaansa. Ei ehkä aina muista ketä kuvissa on mutta ikävän muistaa. Siellä me nyt veljen kanssa hyppäämme selittämässä asioita, kertomassa miksi nyt on näin, yhä uudelleen ja uudelleen, läsnäololla yritämme saada uuden paikan tuntumaan kotoisammalta.

Seuraan äitiäni 35 vuotta jäljessä ja matkan varrella toivottavasti opin jotain. Ihan riittää mietittävää: vanheneminen ja kuoleminen ja varsinkin eläminen.     

Kanadan paketissa oli suklaata, naistenlehti, asfalttiliidut ja pehmoeläin. Nice.





lauantai 11. maaliskuuta 2017

Tuntuu keväältä


Maaliskuun mukavia päiviä. Pihassa kuuluu tiityy, räystäät tippuvat, aurinko ihan oikeasti lämmittää. Minä kahlaan talon viertä punaisissa saappaissani, heittelen lapiolla lunta ja vettä kauemmas kivijalasta. Ilma on raikas hengittää eikä kuitenkaan tarvitse pipoa.

Teimme päiväretken merelle. Repussa makkaraa, juustoleipiä ja mustikkamehua. Kovan lumen peittämää jäätä oli hyvä kävellä nuotiopaikalle ja toisellekin. Puolimatkassa huomasimme jäänmurtajan. Ei ollut kovinkaan kaukana.  






sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Työmatka 15 päivää

Osaisin nyt liikkua Dublinissa aika hyvin, jos siellä vielä olisin. Osaisin ladata matkakorttia ja ajella bussilla. Osaisin käyttää automaattikassaa ruokakaupassa, kahvilassa osaisin tilauksen maksettuani mennä pöytään odottamaan lattea ja marenkivadelmaleivosta. Osaisin pumpata vessanpyttyyn niin paljon vettä, että paperikin ui pois.  

Ensimmäisen viikon asuimme neljän makuuhuoneen asunnossa Lansdowne Roadilla, sitten muutimme Garville Avenuelle vielä isompaan, joskin vanhalta tuoksahtavaan ja pölyiseen kuuden makkarin taloon. Herätys joka aamu kello kuusi, neljätoista päivää peräkkäin. Seitsemältä tien varteen odottamaan bussia, joka vei luennolle tai kokoontumispaikkaan tai kouluvierailulle. Kaupunkia ristiin rastiin, kämpällä taas iltaseitsemältä. Taistelua tablettien ja kännyköiden ja nettiyhteyden kanssa. Raporttien täyttöä, ruokaa, pyykkäystä, nukkumaan. 

Oli rankka, hyvä matka. Opin paljon, mutta voi että haluaisin osata vielä paljon enemmän.

Työporukan blogi: opettajatmatkalla.blogspot.com
Siellä se minunkin puolikasnaamani pällistelee.




torstai 23. helmikuuta 2017

Dublin



Täysiä päiviä. Nukun yöt sängyllä poikittain, koska kerrankin voin. 160cm vain minua varten. Tänään kävimme kurssin jälkeen Temple Barissa oluella. St Stephen's Greeniä (puisto) on kävelty pitkin ja poikin, Liffey-joki on nähty ohimennen.

Koulutie


Kevät on






tiistai 21. helmikuuta 2017

Joskus on vaikea lähteä


Muistinsa kadottavalle ihmiselle on sanottava samoja asioita moneen kertaan. Nimet, iät, puolisot, lapset, asunnot, paikkakunnat, kuolemat, kaikki soljuvat suustani uudestaan ja uudestaan sen kummemmin miettimättä, kuin kertoisin ensimmäistä kertaa, vaikka tapahtumasta olisi jo kymmeniä vuosia. "Niin kuka se sinä olitkaan?" "Minä olen sinun nuorin lapsesi, minun nimeni on Aulikki."

Vähän on huono omatunto, kun veljelle jää vastuu äidistä seuraavana kahtena viikonloppuna, ja kun ei tämä todellakaan ole ensimmäinen kerta. Mieltä painaa myös miehen kipeä selkä. Minä kaikkivaltias varmaan saisin kivun loppumaan pelkällä silityksellä, jos en lähtisi, jos pysyisin kotona, no jaa, olisin ainakin seurana ikävissä hetkissä. Vieläkö jotain voisin keksiä, millä omaatuntoani piikittelisin?

Matkalaukussa on 15,3 kilon edestä tavaraa ja siihen sisältyvät kolmet kengät. Oletan pääseväni sumuisille aamulenkeille Irlannissa (Legero-tennarit). Päivät kuljen mustassa toimisto-lookissa (nahkanilkkurit) ja illalla vaihdan pehmeät kimalletossut jalkaan. Sitten on vielä nämä keinonahkaiset matkakengät, joissa jalka vähän hikoaa mutta muuten voi hyvin.

Työmatka. Juna vie Helsinkiin, mistä nousemme Dublinin koneeseen. Mitä kaikkea seuraavan kahden viikon aikana saankaan oppia. Ihan tosissaan, fantastista tästä vielä tulee.


torstai 16. helmikuuta 2017

Oikeastaan ystävänpäiväpäivitys


Kävimme katsomassa kummitytön Vanhojen tanssit. Valutin kyyneleitä, kun olisi pitänyt nauraa. Se on tämä ikä tai sitten perintötekijät, jotka ovat tehneet minusta itkijänaisen. Mutta ollaan tässä sentään menty eteenpäin. Omien poikien Vanhat ja ylioppilasjuhlatkin sujuivat puolisumussa, kun samalla oli elettävä rakkaan ihmisen sairaus ja kuolema, nyt sentään punaan nenäni enimmäkseen melkeinonnellisenhaikeilla ajatuksilla.  




















Annoin miehelle liköörikonvehtipussin ystävänpäivänä, söin itse puolet. Hän paistoi minulle etanoita ja jättikatkarapuja, söi itse suurimman osan. Oli sattumaa, että herkuttelu osui juuri jonkinlaiseen muistamispäivään: minä en selvinnyt lankeamatta karkkihyllyn ohitse kauppareissulla ja mies eksyi Lidliin. Niin ne ostokset syntyy.    
 
Norjan Rønesissä tiettömän taipaleen takana yksineläjä Severin muokkasi pihalleen kasvimaan. Piti tehdä hyvää jälkeä, jotta tyttöystävä innostuisi jäämään. Romanttista. Löytyy vielä hetken aikaa yleAREENAsta.  




lauantai 11. helmikuuta 2017

Saunapäivä


Laitoin äidin pesukoneen puolentoista tunnin ohjelmalle, jota kone pyöritti kaksi ja puoli tuntia. Oli saunan, ruuan ja kahvin jälkeen reilusti aikaa katsella Ville Haapasaloa Kaukaasiassa ja jutella niitä näitä: "Sitä eletään täällä ja sitten kuollaan pois", totesi äitini 86v noin vain suuremmin surematta, "ei siinä mitään järkeä ole." No ei niin, mutta silti olen nykyään jatkuvasti hyvällä tuulella (aamuyötä ei lasketa). Eilen sanoin tyttärelle: "Jos sinulla aikuisena ei sitten ole enää noita kipuja, niin..." JOS! Yes! Tähän asti olen vain pelännyt tulevaa, nyt tulin jo ajatelleeksi sitäkin mahdollisuutta, että kaikki menee hyvin. Very good, minun tärkein tehtäväni tässä kipusärky-yhteisössä onkin luoda uskoa tulevaisuuteen. Tarkemmin ajatellen, se taitaa olla tärkein tehtäväni myös työpaikalla. Kelläpä ei. 

Lauantain aamulenkki käveltiin metsässä. Lunta on säälittävän vähän vaan eipä sentään ollut kovin liukasta. Onnistuin kuitenkin kaatumaan polveni mustelmille, mut hällä välii, nää ei-niin-kauniit kintut toimii yhä. 


Merkityllä reitillä.






















lauantai 4. helmikuuta 2017

Kiva päivä Pietarsaaressa



Pistin maitopurkin ikkunan väliin. Hotelli on vanha rakennus, huoneessa korkeat ikkunat kahteen suuntaan, vielä korkeampi katto, valkoiset puukalusteet. Ei minibaaria, on vedenkeitin ja murukahvia. Mies osallistuu parhaillaan geokätkötapahtumaan alakerran Jugendsalissa, minä olen koisinut pois univajeita, syönyt eväitä ja katsonut Grantchesteriä. Päivällä teimme kävelylenkin puutaloalueella ennen lounasta vietnamilaispaikassa, johon kannattaisi mennä toistekin.   

Ostin Cittarista pokkareita hintaan 3,95. Myös Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen, jota en varmaan olisi uskaltanut edes selailla ilman eilistä oopperaa Oulun kaupunginteatterissa. En ollut kovin otettu esityksestä, ne pari rakastelukohtausta vähän nolottivat siveää sieluani niin että piti väistellen katsella näyttämön nurkkia, mutta sen verran alkoi kiinnostaa, että itse tarinan haluan ajatella uudestaan. Nyt ei sitten tarvitse lukea kirjan loppua ensin valmistautuakseen kestämään kaikki kuvitteellisia henkilöitä kohtaavat kuvitteelliset kärsimykset. Jotka kuitenkin voisivat olla totta, joskus ovat olleetkin, jollekulle.  

Viikko sitten Helsingissä, eilen Oulu, tänään täällä. Äitiäni lainaten: "mitä ihmettä sää koko ajan hyppäät jossain?" No jaa, mihinkäs muuhun sitä elämäänsä tässä vaiheessa käyttäisi?




tiistai 17. tammikuuta 2017

Kevättä kohti. Innostun käyttämään vesistöön liittyviä vertauksia.


Koska tämän blogin lukijamäärät ovat minimaalisen pienet, voin ihan huoleti jopa näin julkisesti myöntää olevani väärässä. Nimittäin toppahousuja (edes mallia "kevyt") ei oikeasti kannata kiskoa jalkaan vielä viiden asteen pakkasella. Teinille erävoitto. En silti lannistu, varmasti löydän jotain muuta nalkutettavaa.

Olen kuullut väitettävän, että valon määrä olisi jo alkanut lisääntymään, mistä seuraten ihmismielet kääntyisivät jo kohti iloisempia aikoja. Työkaverikin tuli tänään töihin uudessa keväthuivissa, jonka ohi ei vain millään ollut päässyt maitopurkkiostoksilla. Minä yritän myös sinnitellä keveissä ajatuksissa, vaikka surun ja huolen vuosista on vielä niin vähän aikaa, että varomattomana hetkenä helposti keikahdan sinne takaisin. Jospa en alkaisi nyt suremaan, jospa keskittyisin vain etsimään ratkaisua. Miten ratkaista ongelmat, joiden epäilevän johtuvan myrkyllisestä sisäilmasta. Kuinka jättää hukkuva laiva onnistuneesti. Mihin saareen uitan untuvikkoni turvaan. Vielä ennen kesää. Sitten kesällä, voi kesällä kaikki on toisin!

Mies selasi työpäivän jälkeen kalenteria ja totesi, että kesäkuu on jo buukattu suunnitelmia täyteen. Heinäkuustakin minulla on jo ajatuksia mutta yritän pysyä hiljaa. Ensin on käytävä pattitarkastus, varmaan ultra ja ainakin mammo, ennen kuin uskallan alkaa lähiympäristöä enempiä villitsemään. Minulla ei oikeastaan olisi nyt aikaa eikä kiinnostusta ruveta sairastamaan mitään vakavampaa, ei juuri nyt kun olen lopultakin oppinut annostelemaan meikkivoidetta ja puuteria oikeassa suhteessa.  




sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Kajaani. Elän kuin viimeistä päivää.






Nappasin Kajaanin Kaupunginteatterista mukaani Jarkko Martikaisen biisin. Olikin sellaista teatteria, ettei päässyt kyllästymään: Siunattu hulluus. Ripaus Aapelia mutta enemmän Jussi Sorjasta (teksti ja ohjaus). Tuli mietittyä koko elämän asiat, ja kuoleman, taas kerran. Naurun kera. Martikaisen biisin kuljetin korvissani hotellille ja etsin netistä. "Vaikka mä elän kuin viimeistä päivää, kiellän sen olevan viimeinen". Kuinkas muuten.  


Mä vähän luulen, että mun on seurattava Kajaanin ohjelmistoa jatkossa ihan vakituiseen.



Tämä kappale pitäisi kyllä kuulla laulettuna. Upea esitys, elämänmakuinen.

Album: Mierolainen
Vaikka mä elän kuin viimeistä päivää
Kiellän sen olevan viimeinen
Kavahdan terveen järjen häivää
Elämää vierastan, ihminen
Suuria, turhia toimia piirrän
Elämänkaarta kun suunnittelen
Sinutkin usein mä huomiseen siirrän
Tänään kun kanssasi ehdi olla en
Ja toisten jos manalle menneen kuulen
Vähänpä viisautta siitäkään saa
Ikuiseksi elon onneni luulen
Kunnes mun kummullani veisataan
Ja silloin puustani putoaa viimeinen lehti
Yö vie haaveilijan
Hetkisen ihminen elämään ehtii
Kaikki me kuolemme pian
Ihminen on kuin kärpänen täällä
Vaikka se toisin toivoa vois
Varjot kun värjyvät päiden päällä
Hetkessä huitaistaan kaikki pois
Siis missä on rakas tai ystävä parhain
Siellä sun paikkasi tänään jo on
Kaikki me lähdemme liian varhain
Kuoleman kankeuden karkelohon
Ja puustasi putoaa viimeinen lehti
Yö vie haaveilijan
Vain hetkisen ihminen elämään ehtii
Kaikki me kuolemme pian
Ja puustasi putoaa viimeinen lehti
Yö vie haaveilijan
Vain hetkisen ihminen elämään ehtii
Kaikki me kuolemme pian
Vaikka mä elän kuin viimeistä päivää
Kiellän sen olevan viimeinen
Kavahdan terveen järjen häivää
Elämää vierastan, ihminen



keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Päivän sää. Luultavasti.


Kun aamuyöstä herään, joutuvat seuraavat ruoka-aineet heti uhanalaisten listalle: persimonit, silli-Jykerövoileivät, maito (sininen), kreikkalainen jogurtti, banaanit, baby pinaatti. Yritän käyttäytyä ihmisiksi ja jättää vähän muillekin, mutta helppoa se ei ole. Tarkoitus oli kyllä tänäkin yönä nukkua, mutta on niin kiire murehtia asioita. Ilmastokriisin olen vähäksi aikaa jättänyt sivuun, tällä hetkellä keskityn miettimään sisäilman laatua kuopuksen koulussa. Huoli on tehnyt minusta sähköpostien kirjoittajan, mies mieluummin puhuu. Olemme pieni, yksimielinen tiedustelualoitetiimi, joka hitaasti yrittää kömpiä jäistä mäkeä ylös. Tarvittaisiin nastakengät. 

Tuuli ravistaa riippupihlajaa ikkunani edessä. Tunnen niskavilloissani, että tänään olen pyöräilevä liukkailla teillä.




sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Ajattelin, että kaakaota. Termospulloon.


Viime kesän matkan jäänteenä tablettini alkunäyttö kertoo mikä on tämänhetkinen säätila Niagaralla: -9 astetta, lumipyryä. Mietin joka päivä miltä putoukset näyttävät juuri nyt. Ei silti ettäkö minä juuri sinne haluaisin, mutta kuitenkin. Hoidin eilen matkaviettiäni tekemällä lyhyen retken Kokkolaan. Aina kiva kaupunki.

Pojat ovat palanneet opiskelupaikkakunnilleen, tytär vietti koko sunnuntain kavereillaan ja mies geokätkömetsällä. Minä katsoin kolme jaksoa Katoavaa Pohjolaa tallenteelta, yhden Agatha Christien, leffan nimeltä Vadelmavenepakolainen ja vanhojen filmien koosteen, jossa kerrottiin kuningatar Victorian ja hänen lääkärinsä Axel Munthen kielletystä rakkaudesta. Sattumoisin minulla on myös Munthen kirjoittama The Story of San Michele (1929) yöpöytäni laatikossa. Etenee hitaasti. Yritän päästä selville mikä kirjassa niin kovasti joitakin kiehtoo, en totta puhuen ollenkaan ymmärrä ja olen sentään lukenut jo yli puolet. 

Tällä viikolla oli jo pari työpäivää, mutta huomenna alkavat täydet viikot. Onneksi. Tyhjenevän pesän syndrooma ja kiittämätön turhautuneisuus käyvät jo päälle aika lailla raskaasti, häpeä myöntää. Olen joutunut toteamaan, ettei minusta ole hyväksi ihmiseksi todellakaan. Se että mies on kipeä eikä voi matkustaa, ei yhtään estä minua kaipaamasta tien päälle. Minä rimpuilen jo tästä vähästä, kun toiset omistavat elämänsä kumppanilleen. Sitä varmaan on oikea rakkaus - uhrautuvaisuutta ja itsensä unohtamista? Vai voiko sittenkään täysin unohtaa? Vai tapahtuuko se aivan luonnostaan, tuntematta menetystä, jos siis on oikeasti kunnon ihminen?   

Jospa vain nyt pakkaan eväät kassiin ja villatakin ja termospullon ja suuntaan työpaikalle heti aamuvarhain. Siitä se taas lähtee, tämäkin vuosi.





perjantai 6. tammikuuta 2017

Makaronilaatikko?


Vuosia sitten näin teeveessä ohjelman naisesta, jolla oli rakkaussuhde Eiffel-torniin. Hulluna touhuna minä sitä silloin pidin, lääppiä nyt teräspilareita, mutta nyt melkein ymmärrän, ehkä voin vähän samaistuakin. Meidän uusi jääkaappi on ihana. 

Jouluaaton aattona, tunti ennen vieraiden tuloa, vanha Fridge huokaisi syvään ja heitti veivinsä. Siinä sitten kuljettiin joulunpyhät autotallissa hakemassa pikkuruisesta varakaapista maitopurkkia ja voipakettia kunnes mieheltä meni hermot. Fridge siirrettiin reiluin ottein ulos etupihaa koristamaan, vuoden 1991 Pytteliten kannettiin autotallista keittiön koloon, mistä se kymmenen vuotta aikaisemmin oli muuttanut pois. Mutta eilen (tadaa!) taloon saapui Teräs. Herttileili mikä mie...kaappi, siis sanonko mitä, siis automaattisulatus ja jäähdytystoiminto ja f r e s h b o x. Freshboxiin laitetaan raakatuotteet kuten kanankoivet ja siankyljykset ja pekoni ja jauheliha ja siika ja lohi ja katkaravut ja hanhenmaksa. Ne meillä on aina lopussa, joten tästä voi tulla haasteellista. Tyhjä freshbox on epäilemättä emännälle häpeä. 

Tytär teki toissapäivänä ruokaa (kermainen kanapasta) ja se oli hyvää. Mies teki eilen ruokaa (valkosipulikermaperunat, possupihvit) ja se oli hyvää. Olen vähän huolissani siitä miten homma tänään hoituu. Jos nyt katkaisen hyvän ruokaputken, tapahtui se sitten säälittävällä perusmössöllä tai epämääräisen näköisellä ruokakokeilulla, en tiedä selviääkö keittiöitsetuntoni siitä koskaan. Eikö olisi parasta koko ruokakunnan hyvinvoinnille, että joku muu kokkaisi tänäänkin? Minä voin vaikka puhdistaa lattiakaivot.





tiistai 3. tammikuuta 2017

Heureka


Kävelytin kuusen ulos tänään. Neljä laatikollista joulukoristeita mahtui kolmeen laatikkoon. Imuroin. Harjasin facesta pölyt, heittelin väljähtäneitä blogipäivityksiä roskiin, siivosin sähköpostin. Toin nuorille kiinalaista, vein vanhalle maitoa. Puunasin keittiötä. Puhelin soi ja tekstarit piippasivat. Surffailin netissä ja ostelin lippuja. 

Koko päivän olen yrittänyt muistaa mitä upeita, syvällisiä ajatuksia mieleeni pulpahteli viime yönä, kun en saanut unta. Ymmärsin jotain mitä en ollut aiemmin tajunnut. Valaistuminen. Vastaus. Mikä hiivatti se olikaan??? (Oliko jotain?)

Tuo nenän eessä pyörivä B-luokan avaruusolioleffa ei sitten auta yhtään.