tiistai 8. elokuuta 2017

Poroja


Olen koko päivän tähtäillyt kameralla porojen pyllyjä. Pettereitä lenksuttaa täällä tiuhaan tiellä ja tien vieressä mutta jotenkin aina väärään suuntaan. Iltapäivällä kohtasimme lopulta nämä:
























Meillä on ollut hyvä päivä. Olemme nähneet karhuja Kuusamossa (aidan takana) ja ihmetelleet Pentik-mäen kulttuurikeskusta Posiolla. Leiri on nyt pystytetty Ranuan leirintäalueelle ja huomenna suuntaamme kotia kohti. Olen ihan poikki, pääsiäisestä lähtien on kilometrejä kertynyt aika lailla. Varsinainen retkimaraton, puolijärjetöntä touhua.

Mutta entäs ne hillat.

www.kuusamon-suurpetokeskus.fi
www.posiolapland.com/pentik-maki


sunnuntai 6. elokuuta 2017

Vielä yksi road trip. Suomussalmi.



Hiljainen kansa. Reijo Kelan tilataideteos viitostiellä. 

Hiljaisen kansan Niittykahvilassa nautimme muurinpohjaletut. Lämpötila +8°C tänä elokuun kesäpäivänä, myös sataa tihuutti, vedin toppatakin päälleni.

































perjantai 28. heinäkuuta 2017

Kesä. Vieläkin.


Kuuntelen nenääni. Ilma virtaa niin pienistä rakosista, että aamun hiljaisuudessa kuulen ritinää, rätinää ja vinkauksia. Nenäni on radiolähetin, vastaanotan hetkenä minä hyvänsä viestin Kazakstanista tai Adzerbaižanista. 
Enää ei ole kuumetta, on vain nuha ja yskä.

Viime lauantaina istuin hetken Kuopion venesatamassa jäätelöllä. Olimme pojan ja tämän ystävän kanssa tyhjentäneet opiskelukämpän peräkärryyn ja matkailuautoon. Minun osuuteni muuttokuormasta odotti jo lähtöä kerrostalon parkkialueella, mutta yritin pitkittää, olisin halunnut jäädä. Oli niin kaihoisa olo (taas), että aloin miettiä mitä ihmettä ihminen vielä arkeensa kaipaa, kun perustarpeet ovat suht hyvin järjestyksessä. Kun on ruokaa ja juomaa, koti ja seuraa, mitä vielä pitäisi olla? Laineen liplatusta? Rantapolku, vaahterakuja, suuria puita, paksuja runkoja, rehevää vihreyttä? Viehättäviä rakennuksia, pieniä putiikkeja, vilskettä (niin kuin Kuopiossa)? Iltamyöhällä tulin lopulta takaisin kotiin. Upea auringonlasku sai Citymarketin punaiset kyltit hehkumaan sadunomaisesti. Niin että jotain kaunista tässäkin kaupungissa.

Ehdin ennen flunssaa lyhyesti myös Kuhmon kamarimusiikkifestareille.
Minä solahdan Kuhmoon. Istun saliin ja otan vastaan mitä annetaan. Päästän ajatuksen harhailemaan, ihailen jousikvartetin punaisia nilkkasukkia, katselen Lentua-salin lamppuja ja seiniä, ja yhtäkkiä musiikki imaisee minut kokonaan, ja koko yleisön. Sen aistii kun soittaja nappaa kiinni täydestä salista ihmisiä, se henkeä pidättävä keskittyminen, ei risaustakaan, paitsi musiikki. Konsertin jälkeen tulet ulos ja on kesä. Kesävalo. Kesätuoksut. Kesätuuli. Järvi ja ranta (ei muisteta nyt mäkäräisiä).

Eilen aloin tehdä taas töitä. Siis ihan "työ-töitä". Tutustun uuteen opetusmateriaaliin ja se tekee pääkopalle hyvää. Joka lomalla käy näin, ennemmin tai myöhemmin.

Mutta silti, vielä on kesää jäljellä.








perjantai 7. heinäkuuta 2017

Hvide Sande



Tänä aamuna herätessä eivät leirintäalueen liput hulmunneet. Ikiliikkuja lähti tyytyväisenä pyöräilemään, minä nautin hitaan aamiaisen itsekseni, lueskelin vuoroin Hamletia ja Harlekiinia (helpompi tanskan tekstinymmärrystesti), kuuntelin saksalaisten ja ruotsalaisten naapureideni jorinoita.

Rantaan vie ruusujen reunustama polku. Näitä ruusuja kasvaa pitkin karua, hiekkaista rannikkoa laajoina pensastoina. Ihan samoja ruusuja kuin omassa pihassani pohjoisessa, ei erityisen kaunis lajike, minkä vuoksi en matkan aikana ole ollut niistä kovin kiinnostunut, olen vain ihmetellyt niiden suurta määrää. Mutta tänään! Tyyntä ja lämmintä rantapolkua kävellessä ruusujen tuoksu oli suorastaan huumaava. Kas vain. Arkinen ja konstailematon mutta kuitenkin loistelias. Niin kuin monet asiat ylipäätään.

Vähän oli surullinen olo viimeisellä rantalenkillä.Taisin vetäistä pienet itkutkin. Sitten autoa pakkaamaan ja liikkeelle. 








torstai 6. heinäkuuta 2017

Toimintaohje leirintäalueen pesutiloihin Tanskassa. Yksi kolikko riittää mainiosti!


Ensin kastelet hiukset hampaiden pesuun tarkoitetussa lavuaarissa. 

Siirryt suihkukoppiin. Riisuudut, vaahdotat hiukset ja koko kropan shampoolla.

Sohit saippuaisin sormin maksukolikon automaattiin (yritä olla tiputtamatta, ilman laseja ei näe lattiaa kovin hyvin). 

Väännät suihkun päälle, nouset käsiseisontaan (tämä on ainoa tapa hoitaa intiimialueen puhtaus, koska suihkua ei saa katosta irti ja joissakin kopeissa vettä tihuuttaa aika aneemisesti). 

Laskettuasi viiteenkymmeneen käännyt taas jaloillesi, jolloin sinulla on neljä minuuttia aikaa huuhtoa pois loput pesuaineet ja käyttää hiuksissa pikaisesti hoitoaine. Älä pyörry, siihen ei ole aikaa.

Luultavasti vesi loppuu juuri kun ajattelet pestä jalat. Ei hätää. Kuivaat ja puet päällesi.

Siirryt hampaidenpesuloosiin. Nostat jalan lavuaariin (kyllä se onnistuu, vaikka tilaa on vähän, pikkuisen vain nivelissä vihloo). Saippuoit ja huuhtelet, kierrät ja väännät (ähisten) jalan takaisin lattiaan. Sama hoito toiselle jalalle. 

Synnintuntoisesti peset koko lavuaarin. Vettä roiskuu, kesä kuivaa?

Lopuksi luikit syyllisesti ympärillesi vilkuillen kohti omaa asuntoautoa. Ovi lukkoon, niks naks, homma hoidettu!

Seuraavalla kerralla muistat ostaa tarpeeksi maksukolikoita ennen kuin respa suljetaan.


Kaksi päivää aurinkoa Tanskan upeimmilla rannoilla. Kävipä hyvä säkä!



























maanantai 3. heinäkuuta 2017

Roskilde: change engine oil


Käytimme autoa huollossa. Se alkoi mankua öljynvaihtoa jo Skånessa, ja aika pian mittaritaulussa vilkkuva punainen valo rupesi tuntumaan pistelynä kuskin sisuskaluissa. Viikonloppuna asialle ei voinut tehdä mitään, mutta tänään maanantaina olimme varhain Euromasterin ovella. Auton ollessa päivähoidossa pyöräilimme ympäri aamuaurinkoista Roskildea. Ihan nätti kaupunki: pitkä kävelykatu, kivat kahvilat ja kaupat. Ostin kirjakaupasta Tanskan lipun (luokkaan) ja lukuvuosikalenterin, josta kätevästi näkee Pohjoismaiden kuninkaallisten syntymäpäivät. Siis hyvin käytännöllistä, nyt ei tarvitse stressata että pääsisi unohtumaan. Siis todellakin.

Iltapäivällä ylitimme Ison-Beltin sillan Sjællandin saarelta Fynille 65 metrin korkeudessa. Mies ajoi, minä hyperventiloin, mistä ilosta maksoimme 365 Tanskan kruunua (noin 50 euroa). Silta Fyniltä Jyllantiin sopi huimausherkälle paljon paremmin. Pidin vain katseeni tiukasti tiessä, puristin rattia molemmin käsin ja hengitin nenän kautta.

Olemme nyt Jyllannin länsirannikolla, missä sijaitsevat Tanskan hienoimmat hiekkadyynit. Ehkä ovat niin hienot, että valloittavat sydämet sateisellakin säällä. Toivoa sopii. Mutta ensin vähän vielä kaupunkilomaa, huomenna on ohjelmassa Ribe.

Päivän kuva: Tanska on ruusujen maa.





sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Leiri vaihtuu


Joka aamu tervehdimme muita leiriytyjiä ystävällisesti hymyillen ja asiaan kuuluu myös mutista jotain epäselvää. Ehkä suosituin versio on gumrr tai moonn (matalasti ja hiljaa), tai jos oikein rohkea olet, voit sanoa hej, mutta kuiskaten. Tämän aamun parhaat pisteet keräsi tanskalaismies, joka tarmokkaasti nyökäten pulautti suustaan plup. En muista mitä vastasin.

Ajelimme tänään pikkumatkan idyllistä rantatietä ylöspäin Rågelejeen asti ja sieltä alas Roskildeen. Meidän uusi leiripaikka on kummulla ja tässä kirjoitellessani näen suoraan matkailuvaunujen yli merelle.

Päivän kuva on matkan varrelta.


Hornbæk. Tihkusadetta ja aurinkoa vilauksittain. Terassilla soitti pieni jazz-kokoonpano ja tuolla lippujen alla taiteilijat pitivät myyntinäyttelyä. 































lauantai 1. heinäkuuta 2017

Helsingør


Minulta menee iltapesuun kuusi minuuttia, miehelle riittää kaksi. Tätä asiaa on vaikea saada tasapainoon, koska leirintäalueen suihkut toimivat viiden minuutin kolikoilla. Olemme Tanskan Rivieran yläpäässä. Ihan rantakelejä meille ei annettu tänään, mutta ei haittaa, Kronborgin linnassa meni koko aamupäivä. Otin vain yhden kuvan, filmaussormeni kramppaa aina kun katsottavaa on paljon.

tämä tunnelma


Kronborgin linnaan Shakespeare oletettavasti sijoitti näytelmänsä Hamlet. Näytelmän hahmoja olikin palkattu liikuskelemaan linnan alueella pitkin päivää ja tiettyinä aikoina he vetäisivät lyhyen kohtauksen Hamletista linnan pihalla tai huoneissa. Olisin katsonut kaikki esitykset, mutta matkaseura aneli armoa. Niinpä lähdimme nauttimaan sikakalliit kahvit siihen lähettyville, mutta kannatti sekin, meitä palveli suorastaan stereotyyppisen tanskalainen tarjoilijamies, jolla oli tänään, ehkä aina, hyvin puhelias päivä.

Iltapäivän kuljeskelimme Helsingørin keskustassa. Turisteille on suunniteltu kävelyreitti Elsinore Walk, joka kannattaa kulkea, jos tännepäin sattuu. 




Iltalukemiseni tänään on Hamlet! Leirintäalueen respassa on niitä jaossa ilmaiseksi, tanskankielisenä, mikä on tosi JÄNNÄÄ (sisäinen opiskelijuuteni on taas herännyt).




torstai 29. kesäkuuta 2017

Kolmården


Kolmårdenin leirintäalueelta on 4,5 kilometrin matka Pohjoismaiden suurimpaan eläintarhaan. Menomatka on ystävällistä ylämäkeä, hivuttavaa, kauniisti kaartavaa, ja tie hermostuttavan kapea ilman minkäänlaista piennarta pyöräilijälle. Onnekas se bussikuski, joka melkein tönäisi minut kulkupelillään ojaan. Se oli lähellä.

Jätimme huvipuistolaitteet testaamatta, jos ei sitten gondolisafaria lasketa sellaiseksi. Sen me kävimmekin kaksi kertaa, ensin suomenkielisin selostuksin (saattoi olla Mark Levengoodin charmantti aksentti), sitten ruotsiksi. Jotenkin Jurassic Park -fiilistä hommassa, turvallisen kutkuttavalla tavalla. Löysimme karhut ja leijonat!





















Delfinaariossa käyttivät kaikki keinot, joilla meikäläisen saa itkemään. Fantastinen kuvashow takaseinällä, kauttimissa pauhasi Leijonakuningas, Pirates of the Caribbean ja Jurassic Park, vedessä loiskivat suloiset delfiinit ja ne suloiset delfiinienkouluttajat, hymyjä, silityksiä, taputuksia, (kalaisia) palkintoja, ihastuttavia temppuja yhdessä ja erikseen. 

Oli alueella paljon muutakin nähtävää, ja oli auringonpaistetta ja leutoa tuulta, kahvihetki Savannilla, lettuja Bamse-maailmassa, ja ihan kaikki tapahtui pelkällä ruotsin kielellä! Kuinka ollakaan, kun mies leirintäalueella asioi englanniksi, hänelle täälläkin vastataan ruotsiksi. Mitäh?

Huomiseksi olen neuvotellut herätyksen yhdeksään, kuski nimittäin tarvitsee kunnon yöunet. Markiisi on otettu sisään ja kaikki muukin tavara, sillä mitä luultavimmin heräämme aamulla sateeseen. 

God natt!




keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Olemisen sietämätön keveys


Otan aurinkoa maidonvalkeille säärilleni. Katselen taivaalla kirmailevia lintuja, sanotaan nyt vaikka lokkeja, haarapääskysiä ja varpusia (summittaista arvelua), lueskelen Mikael Bergstrandia (Gurun i Pomonadalen). Lähetin miehen pyöräilemään, jotta saan hetken olla itsekseni. 

Laiva oli satamassa aamulla puoli yhdeksältä. Ajoimme osittain ruuhkassa Tukholman sivu Kolmårdeniin. Matkaten kului kaksi tuntia, kaksi hampurilaisannosta ja puoli suklaalevyä. 

Veli lähetti kuvan tädin juhlista. Poikani vastasi synttäritekstariini hyväntuulisesti. Tyttäreni, joka ei aikonut antaa kuulua itsestään juuri ollenkaan kielikurssin aikana, on jo kysynyt monta asiaa viesteillen.

Asiat lienevät siis hyvin. Kyllä kannatti surra ja murehtia edellisviikon aamuyöt.

Päivän kuva: turistit laivan kannella. Minullakin olisi kamera, mutta se on tietenkin kuvaajan kätösissä.
























Ruotsiin


Kello on neljä. Heräsin hyvissä ajoin ennen kuin laiva lipui Ruotsin aikavyöhykkeeseen. Eväistä on jäljellä suolapähkinäpussi ja vesipullo. Eilisiltana matkakumppani tarjoili karjalanpiirakoita ja kuohuviiniä - oli ehkä huojentunut, kun tämäkin reissu kaikesta kipuilusta huolimatta lopulta toteutui tai sitten se oli anteeksipyyntö, kun ei tälläkään kertaa onnistuttu lähtemään matkaan ilman teräviä sanoja. Lähtö on vuosikaudet ollut matkan vaikein hetki. Enää en osallistu sanojen sinkoamiseen, hoidan oman osuuteni puolimököttämällä pitkään. En tiedä kumpi meistä on hankalampi tapaus, ehkä täydennämme onnistuneesti toisiamme.

Pääsimme pitkästä aikaa ihailemaan Helsinkiä mereltä, kun Silja Serenade lähti satamasta. Merituuli, lokit, räpsyvät kamerat, kauppatorin oranssit kojut ja tuomiokirkko, kesän vihreys ja kalliot. Ihana kaupunki.



perjantai 16. kesäkuuta 2017

Kirjoitan, koska ööö


Olisi aika poistaa tämä blogi. Se on tehnyt tehtävänsä. Kolme vuotta sitten aloin kirjoittaa päätäni selväksi siskon lähdön jälkeen ja nyt ei enää tarvitse. Pää on sekaisin vieläkin mutta paremmalla tavalla ja toisaalta ei tämä elämä tästä koskaan tule lopullisesti selkiintymään. Vanhat matkapäiväkirjan pätkät olisi kyllä kiva säilyttää itseä varten ja ketäpä muuta ne juuri kiinnostaisivatkaan. Siis miksi kirjoittaa - että itse muistaisi, ehkä. 

Yhä useammin ihmettelen kirjan luettuani miksi se on kirjoitettu. Eilen porskutin läpi Sara Beischerin Jag ska egentligen inte jobba här. Liittyy kai omaan elämäntilanteeseeni, että kaupasta toistuvasti tarttuu mukaan vanhustenhoidosta kertovia romaaneja. Tässä kirjassa erityisesti alku oli varsin suorapuheista kerrontaa ihmiskehon rappeutumisesta ja kehon tuotteista, ja kun väliin lueskelin luvun tai kaksi John Irvingiä (Oman elämänsä sankari), siis kirjailijaa joka nähtävästi ei vaan voi olla kirjoittamatta yököttävästi, oli yhdistelmä aika musertava. Keskityin sitten Beischeriin ja keskivaiheilla se jopa nappasi mukaansa mutta lopussa...en nyt sano, että petyin mutta olisihan minun pitänyt arvata miten tarina päättyy. Mitäpä muutakaan mahdollisuutta kirjailijalla oli. Ja kuitenkin odotin yllättyväni. Mitä jäi käteen, miksi tämä kirja oli kirjoitettu? En minä tiedä. Oli siinä asiaa. Oli se sujuvaa tekstiä ja sydämeen ja vatsaan käypää kuvausta. Olikohan kirja sittenkin oikea mutta lukija väärä. No niin miksikähän kirjoja yleensäkään luetaan. Irvingin kahlaan kyllä loppuun vaikka itseni kiusalla. 

Kotona meillä on ollut lievää kirjallisen viestinnän väärinymmärrystä. Keitin aamulla puuroa ja jätin loput kattilaan. Kannen päälle lappu, näin:
























Ei seuraava herääjä uskaltanut ottaa, kun ymmärsi kysymyksen väärin. 



maanantai 12. kesäkuuta 2017

Kesä


Yhtenä yönä viime viikolla heräsin satakielen lauluun. Jossain pensaassa lähellä retkiautoamme se konsertoi, minä henkeä pidättäen kuuntelin. 

Sillä reissulla asuimme autossa viikon. Kauan haaveilemamme kohteet olivat Porvoo, Loviisa ja Kotka, meren kaupungit.


J.L.Runebergin ja hänen vaimonsa koti Porvoossa. Viherkasvit ovat Fredrikan kasvien jälkeläisiä.

J.L.Runebergin koti Porvoossa on ihana. Talosta tehtiin museo jo vuonna 1882 heti kun Fredrikakin miestänsä myöhemmin oli kuollut. Viihtyisässä kodissa on paljon Runebergeille kuulunutta esineistöä ja etupihalla on yhä Fredrikan pieni puutarha. Viereisessä rakennuksessa on nähtävillä heidän poikansa Walter Runebergin veistoskokoelma. Monta tuttua teosta, yllätyin.


Tee- ja kahvihuone Helmi, Porvoo






























Loviisassa, kuten Porvoossakin, on kaunis vanha puutaloalue. Kaikki se historia ja meri ja se runsas vehreys - siitä kaikesta nautin ja sitä pikkuisen salaa kadehdin. Kotkasta löysin vielä valtaisan kielometsänkin. Noin vain keskellä kaupunkia, lenkkipolun halkaisema alue, uskomatonta! Ja sitten vielä Maretarium, suomalaisten kalojen luonnonmukainen akvaario. Upea paikka.

Reissu huipentui Tampereelle. Olimme varanneet 14 lippua Komediateatterin lauantainäytökseen Kaasua, komisario Palmu. Ruokaa, teatteria, illan istuntaa rakkaiden ihmisten kanssa. Puhdasta iloa. Ja esitys oli aivan loistava. Esko Roine, Lari Halme, Ari-Kyösti Seppo, Aimo Räsänen, ohjaus Joel Elstelä & Panu Raipia vain muutamia erinomaisia suorituksia mainitakseni. 

Onnellinen, lämmin ilta. Yöllä poljimme majapaikkaamme läpi kesäntuoksuisen kaupungin. 

Joinakin hetkinä elämä on aika lailla kohdallaan. Joinakin ei, mutta mitäpä niistä.




tiistai 30. toukokuuta 2017

Ihanuuksia


Seljesharju, Alaveteli


Joensuu, kasvitieteellinen puutarha Botania
trooppinen perhospuutarha
Tässä join kahvini.


































































Bougainvillea, Ihmeköynnös













Koli













































































































sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Työpäiviä kesään: 28. Monenlaista kaipuuta.


Näin viime yönä taas unta Kanadasta. Jos olisin kirjailija, Kanada edustaisi kirjassani kaipuuta nuoruuteen. Sinne ei enää pääse, koska eihän mennyttä aikaa enää saa takaisin (koska matkustaminen kauas on niin kallista eikä löydy sopivaa matkaseuraa). Vaikka Edmontoniin lähtisinkin, ei se olisi kuin silloin ennen. Kaupunki (kampus) olisi muuttunut, en löytäisi samoja ihmisiä, kuluneet silmäni näkisivät kaiken toisin. 

Äitini soittelee minulle ja pyytää hakemaan kotiin. Ei minun kotiini, ei hänen kotiinsa, vaan hänen lapsuudenkotiinsa, jota ei enää ole. Kuusikymmentä vuotta elämästä on hävinnyt muistista lähes kokonaan. Kävelen kaupan käytäviä, nostelen purkkeja ja pusseja kärryyn ja kertaan puhelimeen äitini elämäntarinan, kuka, missä, milloin, miksi, kunnes taas olemme nykyhetkessä ja tiedämme hetken aikaa miten tästä eteenpäin. Juuri ennen kassaa. "Niin että täälläkö minun on nyt sitten asuttava? Kuinka kauan täällä saa olla?" Pysäytän kärryn, alan lastata tavaroita hihnalle vasta kun lopulta pääsen sulkemaan puhelimen.

185-senttistä nuorta miestä ei enää voi ottaa syliin. Poika tuli käymään ja tuskin malttaa viipyä pakolliset päivät kunnes pääsee taas opiskelupaikkakunnalle takaisin. Katselen vanhoja valokuvia, ei pitäisi. Pienen pojan iloiset silmät, hapsottava tukka, vinkeä hymy. Minun. Lainassa mutta kuitenkin.

Tein työpäiväkamman kesälomaan asti. Ei silti että niin kovasti odottaisin, tuntuu vain normaalilta käytökseltä. Kuinkahan me tuon insinöörin kanssa oikein tullaan toimeen sitten kun jatkuvasti ollaan vain kaksistaan?

Tänään tehtiin retki Ohtakarille Kokkolaan (Lohtajalle). Hieno päivä.



































sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Äkäslompolo


Äkäslompolon kylää ympyröi seitsemän tunturia: Yllästunturi, Kuertunturi, Kukastunturi, Pyhätunturi, Kesänki, Lainiotunturi ja Kellostapuli. Seudulla on loistava latuverkosto, joka houkuttelee hiihtoturisteja mm. Saksasta asti (tien yli yhdellä jalalla kinkkaava hiitäjä puhui saksaa) ja Ruotsin Kalixista (tavattu miesten saunassa). Myös kävelijöille, lumikenkäilijöille, fatbikepyöräilijöille ja moottorikelkkailijoille löytyy kiitettävästi reittejä ja tietysti laskettelijoille Äkäslompolo on vallan ykköspaikka ("Ylläs on ykkönen" - voimme suositella myös Yllästunturin toisella puolella sijaitsevaa Ylläsjärven kylää).    

Äkäslompolossa palvelee sosiaalisesta ja muustakin mediasta tunnettu Jounin Kauppa, jonka lihatiskiä ainakin pääsiäisen aikaan voi käydä ihailemassa vaikka ihan huvikseen (metrikaupalla Lapin karitsaa ja jos mitä). Tupakkatuotteita saa vain kassoilta kolme ja neljä (muistaakseni), ja vaikkei itse luoja nähköön ja yhhyh kyseistä pahetta harrastaisikaan, on hauska seurata saksalaisia naisturisteja, jotka hihittäen yrittävät saada automaatista useamman tupakka-askin. Siinä alkaa helposti nuorta mieskassaakin naurattamaan. 

Äkäslompolossa asuntoautoilija voi pystyttää leirinsä Ylläksen Ykkös Caravanin vaunualueelle. Paikassa on lämmitetyt vessat (aina) ja saunat kuumana joka päivä kello 15-20. Peflettejä on varattu jokaista saunaajaa kohden vain yksi, mutta ei hätää, isompaa takamusta varten voi ostaa toisen kahvilan kassalta. Samalla voi maistaa juustokakkua tai nisua, näyttivät laadukkailta.  

Muitakin mainioita asioita Äkäslompolosta löytyy mutta meikäläisen mainospuhe päättyy nyt tähän. Kello on puoli yksitoista, pitempään ei jaksaisi valvoa veli Erkkikään, varsinkin kun huomenna on edessä pitkä ajo kotiin. Siis hyvää yötä Äkäslompolosta, Kolarin kunnasta, ja god natt, good night, gute Nacht, spokoynoy nochi.  

































































perjantai 14. huhtikuuta 2017

Lappiin


Olen ollut hyvällä tavalla kiireinen, väsyttävän huolestunut ja nyt lopulta uuvutin kroppani niin, etten jaksa ajatella juuri mitään. Kiitos 12 kilometrin hiihtolenkin, pikkumatka oikeille hiihtäjille mutta minulle täysin poikkeuksellinen suoritus. Saatankin ensi yönä nukkua sikeästi.

Pääsiäisloma alkoi palaneen kirkon raunioilla vietetyllä hartaushetkellä. Siinä kanttorin valmistautumista katsellessa ja kirkkokansan valuessa paikalle tunsin taas olevani tutussa paikassa, vähän kaiholla muistelin entisiä aikoja kermanvalkoisessa kirkossa, valoa ikkunoissa, kattokruunujen kynttilöitä ja sen sellaista, kunnes pappi alkoi puhua ja muistin taas: tätä tää olikin. Veisasin silti kovaa, siitä tykkään vieläkin.

Töiden jälkeen lähdimme heti ajamaan. Pysähdyimme Ouluun kahville, mikä oli taas mukavaa ja hiukka eksoottistakin, koska oululaiset tarjoilevat espressot ja latet aidosti Oulun murteella ja sitä kyllä kuuntelee ihan ilokseen. Ylitorniossa käytiin ruokakaupassa aivan kuin länsilappilaisia oltaisiin itsekin, Pellossa syötiin pizzat ja muistettiin sanoa moikka, saisinko, kiitos (monta kertaa), ole hyvä (ainakin kahdesti), hei hei. Pieni, kuihtuva pohjoisen paikkakunta, kohteliaita ihmisiä (ainakin pitseriassa), tsempattiin ja otettiin reippaasti mallia eikä vain mutistu ujosti hiljaa.

Kesäauto on nyt parkkeerattu Äkäslompolon talveen. Öisin on pakkasta kymmenen astetta mutta meidän pieni peltipesä selviää kyllä, sähkölämmitin puksuttaa ja levittää uneliaan lämmintä ilmaa kotteroon, naapuri tuhisee jo. Hyvää yötä Lappi ja maailma. 
 


lauantai 25. maaliskuuta 2017

Paketti


Niagaralla Kanadassa on tällä hetkellä kymmenen astetta plussaa, meillä Pohjois-Pohjanmaalla kolme astetta miinusta. Kanadassa on ilta, meillä aamuyö. Luulen että minulla on stressiä, vai kutsuisinko tätä jännittämiseksi. Töissä suunnitellaan jo ensi lukuvuotta ja minä työstän asioita öisin. Kun välillä löydän pienen paussin ajatusten tulvassa, haaveilen vähän matkasta jonnekin. Muutama päivä sitten sain paketin kanadalaiselta ystävältä. Tutun käsialan näkeminen vuosien tauon jälkeen yllättäin kostutti silmiä, ollapa taas parikymppinen! 

Äitini on muuttanut palvelutaloon. Yhtään valokuvaa ei halunnut mukaansa. Ei ehkä aina muista ketä kuvissa on mutta ikävän muistaa. Siellä me nyt veljen kanssa hyppäämme selittämässä asioita, kertomassa miksi nyt on näin, yhä uudelleen ja uudelleen, läsnäololla yritämme saada uuden paikan tuntumaan kotoisammalta.

Seuraan äitiäni 35 vuotta jäljessä ja matkan varrella toivottavasti opin jotain. Ihan riittää mietittävää: vanheneminen ja kuoleminen ja varsinkin eläminen.     

Kanadan paketissa oli suklaata, naistenlehti, asfalttiliidut ja pehmoeläin. Nice.





lauantai 11. maaliskuuta 2017

Tuntuu keväältä


Maaliskuun mukavia päiviä. Pihassa kuuluu tiityy, räystäät tippuvat, aurinko ihan oikeasti lämmittää. Minä kahlaan talon viertä punaisissa saappaissani, heittelen lapiolla lunta ja vettä kauemmas kivijalasta. Ilma on raikas hengittää eikä kuitenkaan tarvitse pipoa.

Teimme päiväretken merelle. Repussa makkaraa, juustoleipiä ja mustikkamehua. Kovan lumen peittämää jäätä oli hyvä kävellä nuotiopaikalle ja toisellekin. Puolimatkassa huomasimme jäänmurtajan. Ei ollut kovinkaan kaukana.  






sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Työmatka 15 päivää

Osaisin nyt liikkua Dublinissa aika hyvin, jos siellä vielä olisin. Osaisin ladata matkakorttia ja ajella bussilla. Osaisin käyttää automaattikassaa ruokakaupassa, kahvilassa osaisin tilauksen maksettuani mennä pöytään odottamaan lattea ja marenkivadelmaleivosta. Osaisin pumpata vessanpyttyyn niin paljon vettä, että paperikin ui pois.  

Ensimmäisen viikon asuimme neljän makuuhuoneen asunnossa Lansdowne Roadilla, sitten muutimme Garville Avenuelle vielä isompaan, joskin vanhalta tuoksahtavaan ja pölyiseen kuuden makkarin taloon. Herätys joka aamu kello kuusi, neljätoista päivää peräkkäin. Seitsemältä tien varteen odottamaan bussia, joka vei luennolle tai kokoontumispaikkaan tai kouluvierailulle. Kaupunkia ristiin rastiin, kämpällä taas iltaseitsemältä. Taistelua tablettien ja kännyköiden ja nettiyhteyden kanssa. Raporttien täyttöä, ruokaa, pyykkäystä, nukkumaan. 

Oli rankka, hyvä matka. Opin paljon, mutta voi että haluaisin osata vielä paljon enemmän.

Työporukan blogi: opettajatmatkalla.blogspot.com
Siellä se minunkin puolikasnaamani pällistelee.




torstai 23. helmikuuta 2017

Dublin



Täysiä päiviä. Nukun yöt sängyllä poikittain, koska kerrankin voin. 160cm vain minua varten. Tänään kävimme kurssin jälkeen Temple Barissa oluella. St Stephen's Greeniä (puisto) on kävelty pitkin ja poikin, Liffey-joki on nähty ohimennen.

Koulutie


Kevät on






tiistai 21. helmikuuta 2017

Joskus on vaikea lähteä


Muistinsa kadottavalle ihmiselle on sanottava samoja asioita moneen kertaan. Nimet, iät, puolisot, lapset, asunnot, paikkakunnat, kuolemat, kaikki soljuvat suustani uudestaan ja uudestaan sen kummemmin miettimättä, kuin kertoisin ensimmäistä kertaa, vaikka tapahtumasta olisi jo kymmeniä vuosia. "Niin kuka se sinä olitkaan?" "Minä olen sinun nuorin lapsesi, minun nimeni on Aulikki."

Vähän on huono omatunto, kun veljelle jää vastuu äidistä seuraavana kahtena viikonloppuna, ja kun ei tämä todellakaan ole ensimmäinen kerta. Mieltä painaa myös miehen kipeä selkä. Minä kaikkivaltias varmaan saisin kivun loppumaan pelkällä silityksellä, jos en lähtisi, jos pysyisin kotona, no jaa, olisin ainakin seurana ikävissä hetkissä. Vieläkö jotain voisin keksiä, millä omaatuntoani piikittelisin?

Matkalaukussa on 15,3 kilon edestä tavaraa ja siihen sisältyvät kolmet kengät. Oletan pääseväni sumuisille aamulenkeille Irlannissa (Legero-tennarit). Päivät kuljen mustassa toimisto-lookissa (nahkanilkkurit) ja illalla vaihdan pehmeät kimalletossut jalkaan. Sitten on vielä nämä keinonahkaiset matkakengät, joissa jalka vähän hikoaa mutta muuten voi hyvin.

Työmatka. Juna vie Helsinkiin, mistä nousemme Dublinin koneeseen. Mitä kaikkea seuraavan kahden viikon aikana saankaan oppia. Ihan tosissaan, fantastista tästä vielä tulee.


torstai 16. helmikuuta 2017

Oikeastaan ystävänpäiväpäivitys


Kävimme katsomassa kummitytön Vanhojen tanssit. Valutin kyyneleitä, kun olisi pitänyt nauraa. Se on tämä ikä tai sitten perintötekijät, jotka ovat tehneet minusta itkijänaisen. Mutta ollaan tässä sentään menty eteenpäin. Omien poikien Vanhat ja ylioppilasjuhlatkin sujuivat puolisumussa, kun samalla oli elettävä rakkaan ihmisen sairaus ja kuolema, nyt sentään punaan nenäni enimmäkseen melkeinonnellisenhaikeilla ajatuksilla.  




















Annoin miehelle liköörikonvehtipussin ystävänpäivänä, söin itse puolet. Hän paistoi minulle etanoita ja jättikatkarapuja, söi itse suurimman osan. Oli sattumaa, että herkuttelu osui juuri jonkinlaiseen muistamispäivään: minä en selvinnyt lankeamatta karkkihyllyn ohitse kauppareissulla ja mies eksyi Lidliin. Niin ne ostokset syntyy.    
 
Norjan Rønesissä tiettömän taipaleen takana yksineläjä Severin muokkasi pihalleen kasvimaan. Piti tehdä hyvää jälkeä, jotta tyttöystävä innostuisi jäämään. Romanttista. Löytyy vielä hetken aikaa yleAREENAsta.