lauantai 9. joulukuuta 2017

Keveästi kylläisen vatsan ajatuksia


Pikkujoulun jälkeen on ihanaa kaivautua täkin alle selvin päin. Kropassa virtaa puhdas vesi ja masu on tyytyväinen hanhesta, rapeasta parsasta ja kohokkaasta. Nukkuisin, mutta ajatukset juoksevat vielä rauhattomasti ympäri iltaa ja viime viikkoja. Keikahdan niin helposti mukavuusalueeni ulkopuolelle melkein missä kemuissa hyvänsä, että osallistuminen vaatii aina ylimääräistä tsemppiä, hauskoista ihmisistä ja letkeästä ilmapiiristä huolimatta. Vaan nytpä on juhlittu itsenäisyyden sataa vuotta ja joulua samaten. Lepo. Vähennä jo tehoja.

Löysin kirjan. Elin tarinassa yötä päivää. Audur Ava Ólafsdóttir kertoo naisesta, jonka mies hylkää uudenvuodenaattona yhdentoista avioliittovuoden jälkeen (Den sista kvinnan). Jokin tässä kirjassa sai kääntämään sivua niin tiiviisti, että kahtena aamuna jouduin työmatkan ajamaan autolla pyörän sijaan, kun en ajoissa saanut lopetettua lukemista. Kerronta? Henkilökuvaukset? Ei edes ärsyttänyt, vaikka päähenkilö oli korostetusti filmitähdellisen kaunis, mutta kieltämättä ihmettelin miksei tavallisen viehättävä riittänyt. 

Oma kirjallinen tuotokseni on hyväksytty. Viisi opintopistettä erityispedagogiikan perusopintoja, onnea vain minulle. Matematiikan kurssilla tuskin kokisin moista onnistumista. Tajusin aamulla, että olen koko vuoden elänyt 52-vuotiaana, kun oikeasti täytän vasta tänään. Hukkasinko siis vuoden vai sainko yhden lisää?




sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Helsingissä punaisissa saappaissa


Helsingissä näyttää kulkevan saappaat jalassa ainakin kahdenlaisia ihmisiä: boheemit, hoikat rastapäät, max 40v, ja pyylevät, haaleasilmäiset tätiset, hyvinkin 50v ja enemmän. Molemmat ryhmät käyttävät Hai-saappaita, tätisten kumppareihin mahtuu villasukka. 

Oli tarkoitus löytää uudet kengät mutta kaikki pääkaupungin asukkaat tuntuvat käyttävän kokoa 40 ja Black Fridayn shoppailuryysiksen jälkeen minulle ei sitten löytynyt yhtään sopivaa paria. Ei väkisin, hyvin kumppareilla aamulla räntäistä katua tarpoo, ja mukavan lämpimänä pysyivät varpaat vielä illallakin, kun odotin Joulupukkia Senaatintorilla.

Jos olisin ostanut ihan tavallisen Aku Ankan pokkarin, olisinko saanut siihen Don Rosan nimikirjoituksen? Akateemisessa kirjakaupassa kiemurteli signeerausjono pitkän matkaa hyllyjen välissä ja kaikilla näytti olevan kainalossa iso kovakantinen kokoelma-Ankka. Minä en osta sarjakuvia. Enkä enää dekkareitakaan. Päätin myös olla ostamatta kirjoja, joissa kerrotaan vanhuksista ja varsinkin niitä, joissa kerrotaan nuorista. En osta enää Alexander McCallia enkä ketään Maeve Binchyä. Ylipäätään vaikea on ostaa mitään, kun joka kirjan kannessa teosta ylistetään eikä kukaan kehota vähän miettimään kannattaako juuri tämä kirja hankkia. En taatusti osta, jos teksti on kovin pientä. Ostin Sinikka Noposen uusimman.

Matkalla ollaan taas. Juna vie kohti maanantaita. Nukuttaa.




maanantai 20. marraskuuta 2017

Talvi


Ajelimme eilen lumettomalta Pirkanmaalta takaisin kotiin lumiselle Pohjois-Pohjanmaalle. Talviriennot pääsivät vauhtiin heti kerralla: kolmen päivän aikana satanut lumi oli märkää ja raskasta työnnellä ja meillä oli kiistaa siitä kumpi saa pienemmän lumikolan. Tänään jatkoin talven riemuja hytisemällä puoli tuntia apteekin edessä liian vähissä vaatteissa. Juttelin vastaan tulleen tutun kanssa eikä ollut edes oikeaa asiaa. Hän meni lopulta apteekkiin, minä kotiin. Sitten palelin koko illan, vaikka takassa oli tuli. Söin jäätelöä. Paljon ja jäistä. (Tässä kuviossa on nyt jotain mikä ei aivan toimi.) Kietouduin (yritin kietoutua) liian pieneen vilttiin ja lähettelin instagramiin tunnelmakuvia lumisesta pihasta. Talven ystävät Kanadasta ja Fidziltä kilvan kommentoivat huokauksin ja sydämin. 
On niin pirun pimeää, että menen aikaisin nukkumaan.

Katsoin tänään sitä sarjaa, joka on kuvattu Karibialla. Liian kuuma paikka.




lauantai 18. marraskuuta 2017

Huomen


Aamukuudelta lainasängyssä selaan instagramia ollakseni hiljaa. Maailmalla on satanut lunta kinoksiksi asti, taivas on loistanut revontulista, takoissa poltettu komeita halkoja, lankakaappeja järjestelty, perinnetalojen remontit etenevät pikkuhiljaa. Amerikkalainen Tim, 57, on päätellyt puolikkaasta naamastani (aurinkolasit), parista selkäkuvasta (pitkässä puserossa, toppatakissa) ja feedistäni ylipäätään (maisemia, kukkia, polkupyöriä), että olen kaunein nainen tällä puolen internettiä. 

Veimme eilen opiskelijapojalle pienen lastin tavaraa. Mies ei halaa, koska se vain itkettää, minä puristan pitkään ja lujasti, aina vähän varastoon. Kun nyt on varmistettu, että yksi on kunnossa, tulee mieleen, että pitäisi nähdä miten sillä toisella menee. Kolmas näyttää olleen diskossa. Videossa ei ole ääntä mutta valot vilkkuu.

Talon hamsteri on siirretty yöksi eteiseen, muuten emme olisi saaneet nukutuksi juoksupyörän ratinalta. Hamsteri elää kolmisen vuotta. Ihminen paljon pitempään, mutta lyhyeltä sekin aika tuntuu. Olen ostanut jo kaikki joululahjat ja haaveilen keväästä. Viisaampi pysähtyisi tähän marraskuun päivään. 




 

lauantai 28. lokakuuta 2017

Olisinpa käynyt Specsaversillä


Olen tämän reissun aikana bongaillut julkkiksia: lentokoneessa edessäni istui Roman Schatz (ei osannut enää suomea), hotellin aamupalalla vieruspöydässä hörppi kahvia Michael Palin (Wanda-pipo päässä) ja tänään iltapäivällä huomasin, että Kaarlen ja Silvian vävypoika oli siirtynyt ovimiehen hommiin Suomen Kansallisteatteriin. Fantastiskt.

Päivän kulttuuriannoksena Molièren Luulosairas. Tykkäsin. Melkeinpä kaikesta. Kansallisteatterin salin näkeminen oli jo sinänsä elämys. 

Muutoin on ilta kulunut mitä mukavimmin sukulaismökillä. Terveisiä Sysmästä!




perjantai 27. lokakuuta 2017

Reippailua, kirjoja ja teatteria koivet rutisten


Saattoi olla, että joku piti meitä romanttisena vanhana parina, kun aamulla kävelimme Katajanokalla käsi kädessä. Totuus kuitenkin on, että minä otan miestä kädestä jottei hän menisi liian lujaa ja hänellä puolestaan on yhdessä sormessa hermovika, mistä johtuen veri ei oikein kierrä ja kumppania kädestä pitämällä sormi paremmin lämpenee. Hih.

Puolilta päivin suuntasin Messukeskukseen. Olin etukäteen päättänyt kierrellä kirjamessuja kolme tuntia ja juuri niin kauan kesti ennen kuin aivot hyytyivät. Tässä vaiheessa reissua eivät jalatkaan enää kovin hyvin kanna, välillä pitää jo ihan nilkuttaa.

Illalla pääsin lopulta näkemään Aleksanterin teatterin sisältä. On nimittäin ollut mielessä jo pitkään. Upea on rakennus eikä oikein valittamista Satu Silvossa ja Reidar Palmgrenissakaan. Toinen kerta toden sanoo on romanttinen komedia jollaisena sitä mainostetaankin, minä nyt vain satun olemaan kaikessa kainoudessani vielä paljon romanttisempi. Ei siis mennyt ihan yksiin odotukset ja se mitä sain, mutta loppuratkaisun vetäisivät niin näppärälle rusetille, että kyllä kelpasi.

Vielä kaksi rankkaa lomapäivää jäljellä. 




torstai 26. lokakuuta 2017

Talvi tulee, höh


Kengät petti. Nämä keinonahkanilkkurit, joita viime keväänä Dublinin sateissa ylistin vettähylkiviksi. Harhaluuloja! Tänään kävin märin jaloin Iittalan tehtaanmyymälässä, Temppeliaukion kirkossa, japanilaisessa ravintolassa, Musiikkitalon kahvilassa ja kansallisoopperassa. Välillä vaihtelin sukkia ja kuivasin kenkiä hotellihuoneen patterilla.

Oopperavalintani jatkoi syysloman tšekkiteemaa: Leoš Janáček, Ovela kettu. Selvästikin tykkäsin teoksesta enemmän kuin naapuripariskunta, jota ei enää väliajan jälkeen kuulunut takaisin. Minua viehättivät erityisesti satumaiset metsäkohtaukset ja kiehtovat eläinasut. Paikoitellen ooppera maistui ihan tšekkiläiseltä kansansadulta, joita kuvittelen joskus lapsena telkkarissa nähneeni.

Aika kiivasta tahtia kävelin oopperasta takaisin hotelliin Vuorikadulle. Kylmä vinkka eikä pipoa mukana koko reissulla. Että sekin vielä - järki hoi.




tiistai 24. lokakuuta 2017

These boots are made for walking


Meitä on täällä niin kovin paljon eikä ole edes vilkkain kuukausi vuodesta. Tänään Petřínin kukkulalla hengittämässä vapaata ilmaa. Paras päivä.























maanantai 23. lokakuuta 2017

Kaupunkilomailijan työpäivä


Tehdään kaikkia opaskirjan juttuja.

Aamupäivä pyörittiin Prahan linnan ympäristössä. Ostin Kafkan Ein Landarzt pikkuruisesta putiikista, jonka katon alla Kafka teoksen aikoinaan kirjoitti. 

Iltapäivä kului Josefovin juutalaiskorttelissa. Erityisen vaikuttava oli Pinkasin synagoga ja sen seiniin kirjoitetut holokaustin uhrien nimet, 77297 nimeä! Kyllä silmät kostui, lasten piirroksia Theresienstadtin gheton ajalta en tohtinut edes katsoa. Reitti ulos museoalueelta kulkee mutkittelevaa polkua vanhan juutalaisen hautausmaan kivien välissä. Mietipä siinä sitten kaikenlaista.

Hotellilla vietimme tänään jopa kaksi reilua siestahetkeä, mistä johtuen mies arveli selkänsä kestävän istumista tunnin pituisen iltakonsertin verran. Kerättiin siis lipputiskille viimeiset käteisvarat taskuista ynnä pussukoista ja ostettiin viime hetken tarjouspaikat vip-riviin. Esiintyjille kiitokseksi sanottakoon, että vetivät evergreen-klassiset läpi tarkalleen luvatussa 60 minuutissa. Ei turhia taukoja, tarmokkaasti ja suoraviivaisesti vain kohti viimeisiä nuotteja. 

Iltalenkillä kuultiin toripianistia, jolta tunteen paloa löytyi huomattavasti enemmän (tänne ne rahat olisi pitänyt laittaa!), mutta eipä meillä ollut enää korunan korunaa jäljellä.

Iltapala minimarketista. Rakas maito.




sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Franz Kafkan kaupungissa


Olemme olleet täällä Prahassa viikon. No oikeasti vasta puoli päivää mutta pidemmältä ajalta tämä tuntuu. Aamulla Helsinki-Vantaalta lähtiessä en muistanut oltiinko menossa Puolaan vai Tšekkeihin ja jotenkin mielessä pyörivät koko ajan Varsova ja Krakova, mutta nyt sentään tiedän missä olen. En osallistunut tämän matkan suunnitteluun, mies osti liput ja varasi hotellin, minä sanoin "juu" ja mietin ihan muuta.

Opiskelin aikoinaan vuoden saksaa ja meidän piti lukea Kafkaa. Luin yhden ensin saksaksi, varmuuden vuoksi suomeksi, sitten vielä saksaksi. Ei tullut silloin mieleenikään, että Franz olisi Prahan poikia. Kappas.




tiistai 29. elokuuta 2017

Ja vaahtopäitä



Sunnuntaiaamuna kello seitsemän. Tuuli, aallot ja minä. Olin unohtanut miten ihanaa merenrannalla on. Vielä kolme päivää, sitten ehkä taas pala hiljaisuutta.





sunnuntai 20. elokuuta 2017

Tärkeintä on matka kun vain muistaa minne on menossa.


Satiini, organza, tylli, pitsi. Eilispäivän ostokset. Yhteentoista mennessä olimme tehneet valinnat ja loppupäivä pelastui. Poikien vanhojentanssit menivät aikoinaan surun varjossa enkä oikein jaksaisi ajatella koko tilaisuutta. Stressaavin osa on nyt kuitenkin suoritettu ja neiti maksaa puolet itse.  

Ajelimme kaupungin reunoja ja se oli mukavaa. Kaunistakin, iloista ja rentouttavaa. Kun ei erehdy keskustaan, on Oulu kiva kaupunki. Opiskelijapoikani näytti tyytyväiseltä ja kämppä yllättävän siistiltä. Ikävän tunne rintakehässäni helpotti huomattavasti.

Terapeutit kehottavat sulkemaan somen, jos pelottaa. Tottelin heti ja poistuin facesta (taas kerran). Uutisia seuraan kyllä. Enemmän kuin terrorismia pelkään vihaa. Siihen kykenevät kaikki ulkonäöstä riippumatta. 

Syksy alkoi ja taas kerran ihmettelin kuinka en vielä 26 vuoden kokemuksellakaan osaa tehdä tätä työtä paremmin. Sitten tajusin, ehkä muistin, ettei lopullista onnistumista tule koskaan. Että tärkeintä on jaksaa yrittää, kuunnella, etsiä, kokeilla. Loputtomiin. Tavoitteellisuus, monipuolisuus, yhteisöllisyys - koulutuspäivän suuret sanat. Yritän olla ottamatta liikaa paineita. Jossain välissä mainittiin myös onnellisuus ja unelmat. 












tiistai 8. elokuuta 2017

Poroja


Olen koko päivän tähtäillyt kameralla porojen pyllyjä. Pettereitä lenksuttaa täällä tiuhaan tiellä ja tien vieressä mutta jotenkin aina väärään suuntaan. Iltapäivällä kohtasimme lopulta nämä:
























Meillä on ollut hyvä päivä. Olemme nähneet karhuja Kuusamossa (aidan takana) ja ihmetelleet Pentik-mäen kulttuurikeskusta Posiolla. Leiri on nyt pystytetty Ranuan leirintäalueelle ja huomenna suuntaamme kotia kohti. Olen ihan poikki, pääsiäisestä lähtien on kilometrejä kertynyt aika lailla. Varsinainen retkimaraton, puolijärjetöntä touhua.

Mutta entäs ne hillat.

www.kuusamon-suurpetokeskus.fi
www.posiolapland.com/pentik-maki


sunnuntai 6. elokuuta 2017

Vielä yksi road trip. Suomussalmi.



Hiljainen kansa. Reijo Kelan tilataideteos viitostiellä. 

Hiljaisen kansan Niittykahvilassa nautimme muurinpohjaletut. Lämpötila +8°C tänä elokuun kesäpäivänä, myös sataa tihuutti, vedin toppatakin päälleni.

































perjantai 28. heinäkuuta 2017

Kesä. Vieläkin.


Kuuntelen nenääni. Ilma virtaa niin pienistä rakosista, että aamun hiljaisuudessa kuulen ritinää, rätinää ja vinkauksia. Nenäni on radiolähetin, vastaanotan hetkenä minä hyvänsä viestin Kazakstanista tai Adzerbaižanista. 
Enää ei ole kuumetta, on vain nuha ja yskä.

Viime lauantaina istuin hetken Kuopion venesatamassa jäätelöllä. Olimme pojan ja tämän ystävän kanssa tyhjentäneet opiskelukämpän peräkärryyn ja matkailuautoon. Minun osuuteni muuttokuormasta odotti jo lähtöä kerrostalon parkkialueella, mutta yritin pitkittää, olisin halunnut jäädä. Oli niin kaihoisa olo (taas), että aloin miettiä mitä ihmettä ihminen vielä arkeensa kaipaa, kun perustarpeet ovat suht hyvin järjestyksessä. Kun on ruokaa ja juomaa, koti ja seuraa, mitä vielä pitäisi olla? Laineen liplatusta? Rantapolku, vaahterakuja, suuria puita, paksuja runkoja, rehevää vihreyttä? Viehättäviä rakennuksia, pieniä putiikkeja, vilskettä (niin kuin Kuopiossa)? Iltamyöhällä tulin lopulta takaisin kotiin. Upea auringonlasku sai Citymarketin punaiset kyltit hehkumaan sadunomaisesti. Niin että jotain kaunista tässäkin kaupungissa.

Ehdin ennen flunssaa lyhyesti myös Kuhmon kamarimusiikkifestareille.
Minä solahdan Kuhmoon. Istun saliin ja otan vastaan mitä annetaan. Päästän ajatuksen harhailemaan, ihailen jousikvartetin punaisia nilkkasukkia, katselen Lentua-salin lamppuja ja seiniä, ja yhtäkkiä musiikki imaisee minut kokonaan, ja koko yleisön. Sen aistii kun soittaja nappaa kiinni täydestä salista ihmisiä, se henkeä pidättävä keskittyminen, ei risaustakaan, paitsi musiikki. Konsertin jälkeen tulet ulos ja on kesä. Kesävalo. Kesätuoksut. Kesätuuli. Järvi ja ranta (ei muisteta nyt mäkäräisiä).

Eilen aloin tehdä taas töitä. Siis ihan "työ-töitä". Tutustun uuteen opetusmateriaaliin ja se tekee pääkopalle hyvää. Joka lomalla käy näin, ennemmin tai myöhemmin.

Mutta silti, vielä on kesää jäljellä.








perjantai 7. heinäkuuta 2017

Hvide Sande



Tänä aamuna herätessä eivät leirintäalueen liput hulmunneet. Ikiliikkuja lähti tyytyväisenä pyöräilemään, minä nautin hitaan aamiaisen itsekseni, lueskelin vuoroin Hamletia ja Harlekiinia (helpompi tanskan tekstinymmärrystesti), kuuntelin saksalaisten ja ruotsalaisten naapureideni jorinoita.

Rantaan vie ruusujen reunustama polku. Näitä ruusuja kasvaa pitkin karua, hiekkaista rannikkoa laajoina pensastoina. Ihan samoja ruusuja kuin omassa pihassani pohjoisessa, ei erityisen kaunis lajike, minkä vuoksi en matkan aikana ole ollut niistä kovin kiinnostunut, olen vain ihmetellyt niiden suurta määrää. Mutta tänään! Tyyntä ja lämmintä rantapolkua kävellessä ruusujen tuoksu oli suorastaan huumaava. Kas vain. Arkinen ja konstailematon mutta kuitenkin loistelias. Niin kuin monet asiat ylipäätään.

Vähän oli surullinen olo viimeisellä rantalenkillä.Taisin vetäistä pienet itkutkin. Sitten autoa pakkaamaan ja liikkeelle. 








torstai 6. heinäkuuta 2017

Toimintaohje leirintäalueen pesutiloihin Tanskassa. Yksi kolikko riittää mainiosti!


Ensin kastelet hiukset hampaiden pesuun tarkoitetussa lavuaarissa. 

Siirryt suihkukoppiin. Riisuudut, vaahdotat hiukset ja koko kropan shampoolla.

Sohit saippuaisin sormin maksukolikon automaattiin (yritä olla tiputtamatta, ilman laseja ei näe lattiaa kovin hyvin). 

Väännät suihkun päälle, nouset käsiseisontaan (tämä on ainoa tapa hoitaa intiimialueen puhtaus, koska suihkua ei saa katosta irti ja joissakin kopeissa vettä tihuuttaa aika aneemisesti). 

Laskettuasi viiteenkymmeneen käännyt taas jaloillesi, jolloin sinulla on neljä minuuttia aikaa huuhtoa pois loput pesuaineet ja käyttää hiuksissa pikaisesti hoitoaine. Älä pyörry, siihen ei ole aikaa.

Luultavasti vesi loppuu juuri kun ajattelet pestä jalat. Ei hätää. Kuivaat ja puet päällesi.

Siirryt hampaidenpesuloosiin. Nostat jalan lavuaariin (kyllä se onnistuu, vaikka tilaa on vähän, pikkuisen vain nivelissä vihloo). Saippuoit ja huuhtelet, kierrät ja väännät (ähisten) jalan takaisin lattiaan. Sama hoito toiselle jalalle. 

Synnintuntoisesti peset koko lavuaarin. Vettä roiskuu, kesä kuivaa?

Lopuksi luikit syyllisesti ympärillesi vilkuillen kohti omaa asuntoautoa. Ovi lukkoon, niks naks, homma hoidettu!

Seuraavalla kerralla muistat ostaa tarpeeksi maksukolikoita ennen kuin respa suljetaan.


Kaksi päivää aurinkoa Tanskan upeimmilla rannoilla. Kävipä hyvä säkä!



























maanantai 3. heinäkuuta 2017

Roskilde: change engine oil


Käytimme autoa huollossa. Se alkoi mankua öljynvaihtoa jo Skånessa, ja aika pian mittaritaulussa vilkkuva punainen valo rupesi tuntumaan pistelynä kuskin sisuskaluissa. Viikonloppuna asialle ei voinut tehdä mitään, mutta tänään maanantaina olimme varhain Euromasterin ovella. Auton ollessa päivähoidossa pyöräilimme ympäri aamuaurinkoista Roskildea. Ihan nätti kaupunki: pitkä kävelykatu, kivat kahvilat ja kaupat. Ostin kirjakaupasta Tanskan lipun (luokkaan) ja lukuvuosikalenterin, josta kätevästi näkee Pohjoismaiden kuninkaallisten syntymäpäivät. Siis hyvin käytännöllistä, nyt ei tarvitse stressata että pääsisi unohtumaan. Siis todellakin.

Iltapäivällä ylitimme Ison-Beltin sillan Sjællandin saarelta Fynille 65 metrin korkeudessa. Mies ajoi, minä hyperventiloin, mistä ilosta maksoimme 365 Tanskan kruunua (noin 50 euroa). Silta Fyniltä Jyllantiin sopi huimausherkälle paljon paremmin. Pidin vain katseeni tiukasti tiessä, puristin rattia molemmin käsin ja hengitin nenän kautta.

Olemme nyt Jyllannin länsirannikolla, missä sijaitsevat Tanskan hienoimmat hiekkadyynit. Ehkä ovat niin hienot, että valloittavat sydämet sateisellakin säällä. Toivoa sopii. Mutta ensin vähän vielä kaupunkilomaa, huomenna on ohjelmassa Ribe.

Päivän kuva: Tanska on ruusujen maa.





sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Leiri vaihtuu


Joka aamu tervehdimme muita leiriytyjiä ystävällisesti hymyillen ja asiaan kuuluu myös mutista jotain epäselvää. Ehkä suosituin versio on gumrr tai moonn (matalasti ja hiljaa), tai jos oikein rohkea olet, voit sanoa hej, mutta kuiskaten. Tämän aamun parhaat pisteet keräsi tanskalaismies, joka tarmokkaasti nyökäten pulautti suustaan plup. En muista mitä vastasin.

Ajelimme tänään pikkumatkan idyllistä rantatietä ylöspäin Rågelejeen asti ja sieltä alas Roskildeen. Meidän uusi leiripaikka on kummulla ja tässä kirjoitellessani näen suoraan matkailuvaunujen yli merelle.

Päivän kuva on matkan varrelta.


Hornbæk. Tihkusadetta ja aurinkoa vilauksittain. Terassilla soitti pieni jazz-kokoonpano ja tuolla lippujen alla taiteilijat pitivät myyntinäyttelyä. 































lauantai 1. heinäkuuta 2017

Helsingør


Minulta menee iltapesuun kuusi minuuttia, miehelle riittää kaksi. Tätä asiaa on vaikea saada tasapainoon, koska leirintäalueen suihkut toimivat viiden minuutin kolikoilla. Olemme Tanskan Rivieran yläpäässä. Ihan rantakelejä meille ei annettu tänään, mutta ei haittaa, Kronborgin linnassa meni koko aamupäivä. Otin vain yhden kuvan, filmaussormeni kramppaa aina kun katsottavaa on paljon.

tämä tunnelma


Kronborgin linnaan Shakespeare oletettavasti sijoitti näytelmänsä Hamlet. Näytelmän hahmoja olikin palkattu liikuskelemaan linnan alueella pitkin päivää ja tiettyinä aikoina he vetäisivät lyhyen kohtauksen Hamletista linnan pihalla tai huoneissa. Olisin katsonut kaikki esitykset, mutta matkaseura aneli armoa. Niinpä lähdimme nauttimaan sikakalliit kahvit siihen lähettyville, mutta kannatti sekin, meitä palveli suorastaan stereotyyppisen tanskalainen tarjoilijamies, jolla oli tänään, ehkä aina, hyvin puhelias päivä.

Iltapäivän kuljeskelimme Helsingørin keskustassa. Turisteille on suunniteltu kävelyreitti Elsinore Walk, joka kannattaa kulkea, jos tännepäin sattuu. 




Iltalukemiseni tänään on Hamlet! Leirintäalueen respassa on niitä jaossa ilmaiseksi, tanskankielisenä, mikä on tosi JÄNNÄÄ (sisäinen opiskelijuuteni on taas herännyt).




torstai 29. kesäkuuta 2017

Kolmården


Kolmårdenin leirintäalueelta on 4,5 kilometrin matka Pohjoismaiden suurimpaan eläintarhaan. Menomatka on ystävällistä ylämäkeä, hivuttavaa, kauniisti kaartavaa, ja tie hermostuttavan kapea ilman minkäänlaista piennarta pyöräilijälle. Onnekas se bussikuski, joka melkein tönäisi minut kulkupelillään ojaan. Se oli lähellä.

Jätimme huvipuistolaitteet testaamatta, jos ei sitten gondolisafaria lasketa sellaiseksi. Sen me kävimmekin kaksi kertaa, ensin suomenkielisin selostuksin (saattoi olla Mark Levengoodin charmantti aksentti), sitten ruotsiksi. Jotenkin Jurassic Park -fiilistä hommassa, turvallisen kutkuttavalla tavalla. Löysimme karhut ja leijonat!





















Delfinaariossa käyttivät kaikki keinot, joilla meikäläisen saa itkemään. Fantastinen kuvashow takaseinällä, kauttimissa pauhasi Leijonakuningas, Pirates of the Caribbean ja Jurassic Park, vedessä loiskivat suloiset delfiinit ja ne suloiset delfiinienkouluttajat, hymyjä, silityksiä, taputuksia, (kalaisia) palkintoja, ihastuttavia temppuja yhdessä ja erikseen. 

Oli alueella paljon muutakin nähtävää, ja oli auringonpaistetta ja leutoa tuulta, kahvihetki Savannilla, lettuja Bamse-maailmassa, ja ihan kaikki tapahtui pelkällä ruotsin kielellä! Kuinka ollakaan, kun mies leirintäalueella asioi englanniksi, hänelle täälläkin vastataan ruotsiksi. Mitäh?

Huomiseksi olen neuvotellut herätyksen yhdeksään, kuski nimittäin tarvitsee kunnon yöunet. Markiisi on otettu sisään ja kaikki muukin tavara, sillä mitä luultavimmin heräämme aamulla sateeseen. 

God natt!




keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Olemisen sietämätön keveys


Otan aurinkoa maidonvalkeille säärilleni. Katselen taivaalla kirmailevia lintuja, sanotaan nyt vaikka lokkeja, haarapääskysiä ja varpusia (summittaista arvelua), lueskelen Mikael Bergstrandia (Gurun i Pomonadalen). Lähetin miehen pyöräilemään, jotta saan hetken olla itsekseni. 

Laiva oli satamassa aamulla puoli yhdeksältä. Ajoimme osittain ruuhkassa Tukholman sivu Kolmårdeniin. Matkaten kului kaksi tuntia, kaksi hampurilaisannosta ja puoli suklaalevyä. 

Veli lähetti kuvan tädin juhlista. Poikani vastasi synttäritekstariini hyväntuulisesti. Tyttäreni, joka ei aikonut antaa kuulua itsestään juuri ollenkaan kielikurssin aikana, on jo kysynyt monta asiaa viesteillen.

Asiat lienevät siis hyvin. Kyllä kannatti surra ja murehtia edellisviikon aamuyöt.

Päivän kuva: turistit laivan kannella. Minullakin olisi kamera, mutta se on tietenkin kuvaajan kätösissä.
























Ruotsiin


Kello on neljä. Heräsin hyvissä ajoin ennen kuin laiva lipui Ruotsin aikavyöhykkeeseen. Eväistä on jäljellä suolapähkinäpussi ja vesipullo. Eilisiltana matkakumppani tarjoili karjalanpiirakoita ja kuohuviiniä - oli ehkä huojentunut, kun tämäkin reissu kaikesta kipuilusta huolimatta lopulta toteutui tai sitten se oli anteeksipyyntö, kun ei tälläkään kertaa onnistuttu lähtemään matkaan ilman teräviä sanoja. Lähtö on vuosikaudet ollut matkan vaikein hetki. Enää en osallistu sanojen sinkoamiseen, hoidan oman osuuteni puolimököttämällä pitkään. En tiedä kumpi meistä on hankalampi tapaus, ehkä täydennämme onnistuneesti toisiamme.

Pääsimme pitkästä aikaa ihailemaan Helsinkiä mereltä, kun Silja Serenade lähti satamasta. Merituuli, lokit, räpsyvät kamerat, kauppatorin oranssit kojut ja tuomiokirkko, kesän vihreys ja kalliot. Ihana kaupunki.



perjantai 16. kesäkuuta 2017

Kirjoitan, koska ööö


Olisi aika poistaa tämä blogi. Se on tehnyt tehtävänsä. Kolme vuotta sitten aloin kirjoittaa päätäni selväksi siskon lähdön jälkeen ja nyt ei enää tarvitse. Pää on sekaisin vieläkin mutta paremmalla tavalla ja toisaalta ei tämä elämä tästä koskaan tule lopullisesti selkiintymään. Vanhat matkapäiväkirjan pätkät olisi kyllä kiva säilyttää itseä varten ja ketäpä muuta ne juuri kiinnostaisivatkaan. Siis miksi kirjoittaa - että itse muistaisi, ehkä. 

Yhä useammin ihmettelen kirjan luettuani miksi se on kirjoitettu. Eilen porskutin läpi Sara Beischerin Jag ska egentligen inte jobba här. Liittyy kai omaan elämäntilanteeseeni, että kaupasta toistuvasti tarttuu mukaan vanhustenhoidosta kertovia romaaneja. Tässä kirjassa erityisesti alku oli varsin suorapuheista kerrontaa ihmiskehon rappeutumisesta ja kehon tuotteista, ja kun väliin lueskelin luvun tai kaksi John Irvingiä (Oman elämänsä sankari), siis kirjailijaa joka nähtävästi ei vaan voi olla kirjoittamatta yököttävästi, oli yhdistelmä aika musertava. Keskityin sitten Beischeriin ja keskivaiheilla se jopa nappasi mukaansa mutta lopussa...en nyt sano, että petyin mutta olisihan minun pitänyt arvata miten tarina päättyy. Mitäpä muutakaan mahdollisuutta kirjailijalla oli. Ja kuitenkin odotin yllättyväni. Mitä jäi käteen, miksi tämä kirja oli kirjoitettu? En minä tiedä. Oli siinä asiaa. Oli se sujuvaa tekstiä ja sydämeen ja vatsaan käypää kuvausta. Olikohan kirja sittenkin oikea mutta lukija väärä. No niin miksikähän kirjoja yleensäkään luetaan. Irvingin kahlaan kyllä loppuun vaikka itseni kiusalla. 

Kotona meillä on ollut lievää kirjallisen viestinnän väärinymmärrystä. Keitin aamulla puuroa ja jätin loput kattilaan. Kannen päälle lappu, näin:
























Ei seuraava herääjä uskaltanut ottaa, kun ymmärsi kysymyksen väärin. 



maanantai 12. kesäkuuta 2017

Kesä


Yhtenä yönä viime viikolla heräsin satakielen lauluun. Jossain pensaassa lähellä retkiautoamme se konsertoi, minä henkeä pidättäen kuuntelin. 

Sillä reissulla asuimme autossa viikon. Kauan haaveilemamme kohteet olivat Porvoo, Loviisa ja Kotka, meren kaupungit.


J.L.Runebergin ja hänen vaimonsa koti Porvoossa. Viherkasvit ovat Fredrikan kasvien jälkeläisiä.

J.L.Runebergin koti Porvoossa on ihana. Talosta tehtiin museo jo vuonna 1882 heti kun Fredrikakin miestänsä myöhemmin oli kuollut. Viihtyisässä kodissa on paljon Runebergeille kuulunutta esineistöä ja etupihalla on yhä Fredrikan pieni puutarha. Viereisessä rakennuksessa on nähtävillä heidän poikansa Walter Runebergin veistoskokoelma. Monta tuttua teosta, yllätyin.


Tee- ja kahvihuone Helmi, Porvoo






























Loviisassa, kuten Porvoossakin, on kaunis vanha puutaloalue. Kaikki se historia ja meri ja se runsas vehreys - siitä kaikesta nautin ja sitä pikkuisen salaa kadehdin. Kotkasta löysin vielä valtaisan kielometsänkin. Noin vain keskellä kaupunkia, lenkkipolun halkaisema alue, uskomatonta! Ja sitten vielä Maretarium, suomalaisten kalojen luonnonmukainen akvaario. Upea paikka.

Reissu huipentui Tampereelle. Olimme varanneet 14 lippua Komediateatterin lauantainäytökseen Kaasua, komisario Palmu. Ruokaa, teatteria, illan istuntaa rakkaiden ihmisten kanssa. Puhdasta iloa. Ja esitys oli aivan loistava. Esko Roine, Lari Halme, Ari-Kyösti Seppo, Aimo Räsänen, ohjaus Joel Elstelä & Panu Raipia vain muutamia erinomaisia suorituksia mainitakseni. 

Onnellinen, lämmin ilta. Yöllä poljimme majapaikkaamme läpi kesäntuoksuisen kaupungin. 

Joinakin hetkinä elämä on aika lailla kohdallaan. Joinakin ei, mutta mitäpä niistä.




tiistai 30. toukokuuta 2017

Ihanuuksia


Seljesharju, Alaveteli


Joensuu, kasvitieteellinen puutarha Botania
trooppinen perhospuutarha
Tässä join kahvini.


































































Bougainvillea, Ihmeköynnös













Koli