Kurssimatkapäiväkirja

Perjantai 5.5. 

Vähän naftisti on tilaa matkalaukussa. Pistin matkalle jalkaan mustat nappasnilkkurit, jotka huhtikuussa pelastivat minut Baskimaan infernaalisessa kylmyydessä, mutta jotka toukokuun alun Suomessa ovat liian lämpimät. Kunhan päästään kohteeseen, puran laukusta poistopyyhkeisiin käärityn likööripullon ja vaihdan nilkkurit tilalle. Tässäkö on tämän reissun turhake? Oliko virhe jättää pois kesätakki?

Olen kirjoittanut perinteistä paperista päiväkirjaa. En osaa päättää olisinko täysin rehellinen vai kirjoittaisinko kivut rivien väliin. Sotkua syntyy, kun kesken virkkeen muutan ajatusta. Mikään välimerkki ei tunnu hyvältä. Yhtään huutomerkkiä en aio käyttää enää ikinä. En ikinä! 

Lauantai 6.5. 

Katselin peilikuvaani lähijunan ikkunasta. Aurinko osui korvanlehtien lasitimantteihin niin lumoavasti, etten malttanut vaihtaa paikkaa, vaikka hiusrajassa tuntui jo pisara. Kuumien aaltojen leyhyttelyviuhka on syvällä repussa lääkepussin, nestekassin (1litra), sähköhammasharjan ja neuletakin alla. Viuhkassa lukee Crete.  

Lentokentällä ei juuri näe maskeja enää.

Sunnuntai 7.5. 

Tänään kaupunki tuntuu erilaiselta kuin vuonna 1991. Minä olen erilainen kuin vuonna 91. Eri minä ei huomaa lentoyhtiön viestiä lähtöajan muutoksesta ja kiiruhtaa portille vasta kun kuuluttavat nimeltä. Eri minä tilaa tiskiltä ruuan vieraalla kielellä, ei ymmärrä mitä itse sanoi eikä muista mitä on tilannut ja ai jaa minulleko tuo onkin, kun tarjoilija kulkee pöydän ohi toistamiseen huudellen annoksen nimeä. Eri minä kuljeskelee ympäri vierasta ruokakauppaa rennosti hyllyjä tutkiskellen ja tajuaa vasta kassalla, että  liike meni kiinni jo 20 minuuttia sitten. Eri minä on hörhö.

Tai ehkä minä olin eri minä jo 90-luvulla. Olenko onnistunut unohtamaan. 

Kaupan ujo nuorukainen kuunteli vuolaat pahoittelut ystävällisesti. 

Sunnuntai on retkipäivä.

Tiistai 9.5. 

Kaupunkikierroksen opas rakasti omaa ääntään. Täysin valehtelematta väitän, että seisoimme kirkon edessä 25 minuuttia. Hän veti osallistuvaa oppituntia kotimaastaan ja vasta hermoja raastavan, ikuisuuksia kestävän lypsämisen jälkeen joku meistä oppilapsista tuotti oikean vastauksen. Sitten puhuttiin mannerlaatoista. Tosi pitkään. Tosi, t o s i pitkään. Liukenin matkamuistoliikkeeseen. 

Keskiviikko 10.5. 

Tapahtuu niin paljon, etten ehdi ajatella. Periaatteessa ajatella pitäisi paljonkin, mutta en tiedä ajattelenko loppujen lopuksi ollenkaan tai ajattelenko oikeita asioita. Yhtenä hetkenä meidät ohjattiin ottamaan rusina kämmenelle ja tarkastelemaan sitä, miettimään. Myönnän, että varsin nopeasti siirsin pohdinnan rusinasta kahvitaukoon. Että onko tänään keksejä. Niitä vaniljajuttuja.

Puistossa Body Scan - hetkessä piti mietiskellä vasenta nilkkaa. Linnut visersivät, lounasaika lähestyi, vähän oli myös kylmä. Unohdin nilkan, unohdin koko kehon. Tämän aamun harjoituksessa liikutettiin käsiä edestä vaiheittain sivulle ja takaisin kolmen minuutin ajan. Minulta alkoivat voimat loppua jo ensimmäisen minuutin jälkeen, eturivin espanjalainen mies näytti suoriutuvan tehtävästä ylvään vaivattomasti. Ihailin ja ihmettelin, laskin omat käsivarteni alemmaksi heti kun ohjaajan silmä vältti.

Olen kuitenkin saanut paljon uusia ideoita.

Laitan tähän pari kuvaa kaupungista. Melkein voisin luulla olevani Kokkolassa, ainakin hetkittäin, paitsi että useimpien puutalojen seinissä on peltikuorrute. 

Perjantai 13.5. 

Hän tuli suoraan kahvilan yläkertaan kuten olimme sopineet. Minun siskoni tyttärentytär, joka on siis aikuinen nainen. Oikea halaus, pitkä ja tuntuva. Aivan liikutuin. Skyr-kakku ja cappuccino, porkkanaleivos ja latte. Kävelimme kalseassa merituulessa museolle, jossa kuuntelimme kiltisti kaiken mitä audioguide kertoi. 16 henkilön tarinat, sen juuri jaksoi.

Ostin matkamuistoliikkeestä puisen lunnin, jota kutsun ankaksi. 

Pelotteluturistikuvia.

Sunnuntai 15.5. 

Tikkurilan rautatieasemalla näin äkkiä vastaantulevat ihmiset ikärenkaina. Ne lukuisat kerrat, kun olen täällä kulkenut eri ikäisen ihmisen ajatuksissa! Olkoonkin, että olen nykyään ystävällisempi itselleni, en silti pidä vanhenemisesta. Sielunvaellus tuntuu joskus houkuttelevalta ajatukselta, ainakin jos voisin elää hyvän elämän hylkeenä.

Menemme kohti kesää ja lämpöisiä vesiä, juna ajaa kohti pohjoista.

Reykjavikissakin vihertää kevät. 

Kävimme myös Nafpliossa mutta ei siitä sen enempää

Puoli seitsemältä aamulla taksikuski kysyi meiltä "Niin mitä se Putin oikein meinaa?" Oli kuulemma sanonut jotain Suomeen tulemisesta, mistä johtuen matkaseurani surffaili uutisia pitkän tovin turvatarkastuksen jälkeen. Meillä oli runsaasti aikaa. Toisin kuin Istanbulissa, matkatositteiden tarkistus tapahtui sutjakkaasti ja olimme shoppailualueella alle aikayksikön. Ei netistä löytynyt mitään sellaista mitä emme jo olisi tienneet. Hotellin televisiosta ymmärsimme vain yhtä kanavaa, BBC News, mistä seurasimme Ukrainan tapahtumia iltaisin, kunnes eräänä kurssipäivänä tirahutin itkut asiasta keskustellessa. Sen jälkeen pidin television kiinni. Ja mitä siellä Istanbulin välietapissa edellisellä lentomatkalla sitten tapahtui, oli varmaankin vain tiedonvälityksen ongelma. Lentovirkailija ei ollut aikaisemmin nähnyt rokotustodistusta, jossa luki 3/1 (kolme rokotusta / yksi sairastettu tauti), ja hän luuli että olin lähtenyt matkaan yhdellä rokotuksella. "This is a problem", she said. Onneksi tajusin lopulta kaivella kännykästä edellisen rokotustodistuksen, jossa luki 2/2 (kaksi rokotusta / rokotussarjaan kuuluu kaksi rokotusta). Toinen virkailija päästi minut koneeseen. 

Välilaskuineen meiltä kesti yli seitsemän tuntia päästä Suomeen. Helsinki-Vantaalla hyppäsin junaan, jolla ajelin Tikkurilan asemalle odottamaan pohjoisen junaa. Meni tunti. Sitten junalla parin tunnin matka Tampereelle, missä taas odotin tunnin, jotta pääsin seuraavaan junaan. Torkuin junan penkillä puoli neljään asti (aamulla), jolloin nostin 17 kilon matkalaukun kotikaupungin asemalle ja siitä taksilla kotiin. Saunasin, pyykkäsin ja järjestelin, nukuin tunnin. Ei tuntunut missään. Totaaliuupumus iski seuraavana päivänä. 

En tiedä menenkö Kreikkaan enää koskaan. Mieleen jäivät ystävällisyys ja palvelualttius, oliiviöljyn runsaus ruuissa, hunaja, fetajuusto, erinomainen appelsiinimehu. Bergamot-puut täynnä hedelmää (jota ei voi syödä!), arkelogisen museon upeat patsaat, tuulenpuuskat Akropoliilla, keskustan ankean rumat korttelit, suuri (hurja) lihatori roikkuvine raatoineen hotellimme (neljä ja puoli tähteä) kulmilla. Öisin kuului kadulta meteli, minä kuuntelin äänikirjoja. Kurssin anti oli pettymys, mutta opinpahan asettamaan FFP2 -maskin kasvoille niin että korvat eivät lerpata. Ilmansaasteiden lisäksi hengitin kaiken aikaa maskista (oletettavasti) irtoavia hiukkasia. Hanaveden sijaan join mikromuovia, joka maistui paremmalta. 

Niin tai näin, there's always a catch. Kurssitodistuksessa lukee, että olen oppinut käyttämään vierasta kieltä sujuvammin.

Hotelliaamiaisen jälkeen olen siirtynyt kauppakeskukseen aamupäiväkahville. On myös kanelipullaa.

Periaatteessa voisin aivan vain istua kahvikupin kaverina nämä turistisunnuntain armaat päivähetket. Olisi niin helppoa pesiytyä muutamaksi tunniksi kahvilan valkoisen lampun alle pienen pöydän ääreen, hymistellä kirjaa (Louise Penny: The Beautiful Mystery), katsella ja kuunnella ihmisiä, munia muutama miete. Unohtuisin vain paikalleni kunnes lopulta olisi pakko puuskuttaa rautatieasemalle pohjoisen junaa etsimään. Mutta jos vähänkin päästän ajatusta lentämään Hansakorttelin ulkopuolelle, muistan että juuri nyt on maailma minulle auki: taidenäyttelyitä, museoita, puiston polkuja, syksyn lehtiä tässä ihan lähellä, vielä tänään, vielä nyt, vielä kolme tuntia!

Näimme eilen Turun kaupunginteatterin version Mika Waltarin loistodekkarista Komisario Palmun erehdys. Tämä oli suvun neljäs Palmu-kokoontuminen ja taas oli sydämellisen mukavaa. Turun kaupunginteatterin katto on niin korkea, että sisäilmaa riitti seurueen astmaatikollekin, Taneli Mäkelä oli Palmuna vakuuttava, nauraa sai kohtuullisesti, lavasteet liikkuivat paikoilleen sutjakkaasti ja Kimmo Rasila hoiti Batlerin rooliin viimeistä piirtoa myöten kohdilleen. Asuista ja kalusteista huolimatta en kuitenkaan löytänyt aikakauden tunnelmaa ja hiukan vauhdikkaammin olisivat kohtaukset saaneet edetä. Vähän tuli mieleen josko nyt on nähty tarpeeksi monta Palmua, mutta ei kai se ole mahdollista. Herttileili, ei tietenkään.

Kyllä niin nautin hotellilomista nykyään. Scandic Atriumin sauna ei tosin ollut vielä kunnolla lämmin aamuseitsemältä, mutta vettä viskottiin tuhnukiukaalle silti ja kymmenen metrin uima-altaassa uitiin ja juostiin kiitettävät määrät. Meillä on ollut niin kiva viikonloppu, että olen valmis antamaan anteeksi myös sen, ettei kylpytakkeja ja aamutossuja voinut vuokrata. Oltiin hekumoitu ajatuksella monta viikkoa.

Kello käy, täytyy mennä, kaikki jännä kutsuu. Turku!

Louise Penny: The Beautiful Mystery
A Chief Inspector Gamache Mystery
Sphere 2012

Mika Waltarin 

Komisario Palmun erehdys
Turun kaupunginteatterissa

Ohjaus: Panu Raipia
Dramatisointi: Joel Elstelä

Lavastus: Jani Uljas
Pukusuunnittelu: Tiina Valkama
teatteri.turku.fi

Kirjastossa

Kirjahyllyn ylitse näen palan Eduskuntataloa sekä siivun Musiikkitalon vihreää seinää. Soviteltuani kehoani Oodin eri tuoleihin (mikään ei oikein passaa), laskin keskivartaloni kolmannen kerroksen vihreälle sohvalle. Jos olisin oikea turisti, kiipeäisin Pallotuolin sisään ja kurkistaisin sieltä veikeästi. Ystäväni ottaisi kuvan sivusuunnasta niin että vain pää näkyisi Pallonpuolikkaan ulkopuolella. Kirkas huulipuna ja vallattomat (tuuheat, taipuisat, ei yhtään littanat) hiukset viimeistelisivät mielikuvan viehättävästä rouva Reippaasta. 

Intialaiset turistit hymyilevät kameraan suoraan Pallotuolin mustista uumenista. Kokovartalokuvia! En taida nyt puuttua asiaan.

Olen lueskellut Tom Hanksin kunnollisia ja tunteellisia (decent, sentimental) novelleja ja haaveillut miltä tuntuisi, jos minunkin sisältäni kumpuaisi tarinoita. Saisinko kirjoitettua kertomuksen, jos en suostuisi tekemään mitään muuta? Tulisiko minusta kirjailija, jos olisin viikkokaupalla tekemättä mitään? Jos aamupuuron jälkeen istuisin tuntikausia keittiön ikkunan ääressä ja odottaisin ajatusten syntymistä, tuntisinko inspiraation sykähdyksen? Tarkemmin ajatellen, pystyisinkö vastustamaan jääkaapin kutsua, pysyisinkö hereillä?

Kuljeskelimme siskoni kanssa eilen Aholassa huoneesta toiseen motkotellen menneiden aikojen sovinistista maailmaa. Väliin huomautuksia Minna Canthista, jota emme kumpikaan kestä enää lukea. Ahon tuotantoa minä en ole koskaan lukenut, mutta Juhan olen nähnyt elokuvana ja oopperana. 

Illalla kansallisoopperan väliajalla vieruspöydän nuori nainen huomautti seuralaiselleen, että Carmen on kuvattu ihan täysin miesnäkökulmasta. No kyllä niin, tämän viikonlopun teema on sitten selvä.

En keksi mitään uutta enkä vanhaa lukemista. Tutkin tänään poikkeuksellisen tarkkaan Akateemisen kova- ja pehmeäkantiset hyllyt suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Ei mitään. Kumma kyllä, juuri nyt huvittaisi vain pyöräily.

Tom Hanks: Uncommon Type. Some stories. Arrow Books 2017. "The great strengths of this collection are decency and sentimentality." Sunday Times.

Helsingin keskustakirjasto Oodissa on siis Eero Aarnion Pallotuoleja.

Viimeinen kesäpäivä

Koskaan ei näytetä, kun Montalbano kahlaa meressä mennessään aamu-uinnille. Filmaus alkaa vasta sitten, kun käsivarret jo pyörivät vedessä ja ilmassa, Montalbano hengittää sisään käsivarren alta ja puhaltaa veteen, uudelleen ja uudelleen, ja seuraavaksi ollaankin jo puvuntakki päällä pikkuterassilla siemailemassa espressoa. Oletan ettei Välimerellä asiaan vain ole mitään syytä kiinnittää huomiota. Aurinko paistaa eli on lämmin, Salvo luultavasti vain juoksee mereen ja heittäytyy aaltoihin. Ei uutisarvoa. Tosi helppo homma, etenkin jos Sisilian rannat syvenenevät nopeasti. Meillä Perämerellä kahlataan pitkään, värjötellään kalsean kylmässä vedessä ja tuulessa ja sitten varovasti kumarrutaan uimaliikkeitä kuvitellen, kun vielä ollaan käsipohjasyvyydellä. Nopea kastautuminen juuri ja juuri pinnan alle, uikkareiden sisään tunkee hiekkaa, vielä toisen kerran, sitten sankarina rivakasti rannalle takaisin. Paitsi tänään! Tänään marssin iloisesti kauas rinnan syvyyteen, heittäydyin uimaan, polskin niin ja näin, kirmasin, kaatuilin, solahdin veden alle sukellukseen monta, monta kertaa. Ei ollut kylmä, olihan kesän toinen, kenties myös viimeinen oikeasti lämmin päivä. 

Uinahdin sohvalle kahdeksi tunniksi. Kanadan tädin hakeminen lentokentältä oli niin jännittävää, etten ole nukkunut kunnolla ainakaan kahteen yöhön. Piti jännittää miten hän jaksaa pitkän lennon ja koneen vaihdon Frankfurtissa, piti jännittää olenko varmasti oikeassa paikassa vastassa, piti jännittää taksin ottamista kentältä, piti jännittää osaanko neuvoa taksin oikeaan paikkaan, kun siskon asunnon osoite ei löydy navigaattorista, piti jännittää pystyykö täti nukkumaan hyvin Suomen helteissä, onko vointi hyvä vielä yölläkin ja aamulla, heräämmekö ajoissa seuraavan päivän junaan, osaanko tilata taksin puhelimitse, muistanko lähtiessä sulkea vesihanat, keittolevyt, ikkunat, oven, sujuuko kulku kävelykepin kanssa oikealle raiteelle Tikkurilassa, väsyttääkö helle, MENEEKÖ VARMASTI KAIKKI HYVIN. Oli ihanaa ajatella Mia Kankimäen kirjaa, kuinka hän kertoi miten peloissaan oli matkalla. Mia tosin matkusti Afrikkaan, minä Helsinki-Vantaan lentokentältä Järvenpään ja Tikkurilan kautta Pohjois-Pohjanmaalle. Kirjan Mia väitti olevansa introvertti mutta puhui ja seikkaili jos kuinka monen vieraan ihmisen kanssa. Minäkin olen introvertti mutta juttelin kahvilassa aivan vieraan, pelottavapartaisen miehen kanssa, höpötin niitä näitä kaupan kassoille, kyselin molemmilta taksikuskeilta ummet ja lammet, puhuin junan ravintolavaunussa tädilleni istumapaikan, kun kaikki istuimet oli jo varattu. Kauhia sentään. Mia ylitti itsensä eri puolilla maailmaa, minä pääkaupunkiseudulla ja suomalaisessa kaukojunassa. Voi tätä elämää. Vielä on kaksi viikkoa vapautta jäljellä, mutta vähän jo pelottaa töihin meno ja kaikki se sosiaalisuus. Ja tänä iltana pitäisi uskaltaa ihmisten ilmoille kesäyöhön kuuntelemaan progebändiä. Ihmisenä, osana yleisöä ja ihan itse tätinä siellä missä yökansa liikkuu. Hui.



Salvo Montalbano on päähenkilö Andrea Camillerin kirjoihin perustuvassa TV-sarjassa.
Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018).

Illan progebändi: Jeavestone. Löytyy googlaamalla.

Seikkailen

Kotikaupunkini kahvilassa oli ikämiesten jutturyhmä vallannut suosikkipöytäni aamukahvin aikaan. Kuusi miestä, vilkasta keskustelua. Sama ilmiö Vanhan Rauman torilla pari viikkoa sitten, ja Pohjois-Norjassa, Vesisaaren kahvilassa todistimme vielä paljon isompaa kokoontumista kesäkuussa. 

Pikkulusikat kilahtelevat harvakseltaan kuppeja vasten, puheenporinaa ja naurahduksia, väliin kunnon remakka. 

Missä ovat naiset?

Olen kuunnellut Mia Kankimäen kirjaa Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018) sellaisella intensiteetillä, että itsekin yllätyin. Ei minulla ole tapana lueskella tämmöisiä, siis mikä tämä nyt onkaan, päiväkirja, matkakirja, tietokirja, viihdettä, voi ei, en tiedä mitä kuuntelen. Ihanko luvallista on kirjoittaa teos, jota ei voi lokeroida? Vaan kuinka ollakaan, tämä kirja hoitaa kätevästi monenlaista nälkää! Kuten että minun ei tarvitse haaveilla Afrikasta, Mia ja Karen ovat matkustaneet puolestani. Karen Blixen on yksi kirjan yönaisista, mutta heitä on monta muutakin, hurjia elämäntarinoita, kauheitakin ja surullisia. Mielenkiintoisia, jännittäviä, aivan uusia minulle. 

Junamatkan aikana kuulin kuulokkeistani entisaikojen italialaisten naisten ja naismaalareiden kohtaloista. Kankimäen kerronta nappasi niin mukaansa, että Helsingin päärautatieasemalta kävelin suoraan Ateneumiin katsomaan naamoja, siis muotokuvia, että josko ne minulle jotakin kertoisivat itsestään ja elämistään, niin kuin italialaisten taulujen naiset tuntuivat kertovan Kankimäelle. 

Kyllä, jokin on muuttunut. Taide on jännittävää. Tattista, Mia.

Helsinki, pieniä palasia

Juuri tänään Helsingin syksy muuttui talveksi. Katsoimme ravintolan ikkunasta, kun ihmiset työntyivät pipot viistossa vasten hyytävää tuulta, päät upotettuina toppatakkien kauluksiin, kädet syvällä taskuissa. Me joimme Hakaniemen Ympyrätalossa talven ensimmäiset glögit. Kaupunginteatterin loistokas Kinky Boots tuoreena mielessä ja valmiin ruuan äärellä tunnelma oli mitä mainioin.

Kiasmassa nautiskelin Pilvi Takalan videoteoksista, Ateneumissa keskityin suosikkiklassikkoihini. Museokortin kanssa ei tarvitse suorittaa, voi iloitella aikansa ja lähteä.

Ja vielä teatteri Toivo. Elämys jo pelkkä tilojen näkeminen. Vihreää ja mustaa, kattokruunun välkettä, punainen matto. Lauluja tyhjästä maasta kertoi viruspandemian tyhjentämästä maailmasta. Minun sisarenpoikani oli onneksi jäänyt henkiin, ja kitarakin oli ehjä.

Olen taas vilkuttanut ystäville ja sukulaisille käytävillä, asemilla ja ovenpielissä. Juna vie nyt kohti pohjoista sekä minua että Eleanoria (Gail Honeyman: Eleanor Oliphant is completely fine).Tästä saattaakin tulla kiinnostava matka.

Ensilumi peitti maan

Kukaan ei tänä aamuna riemuiten ahkeroinut lumiukkoa pihaan. Naapurissa lapset laskivat pulkalla ojaan, joku lyhyt ihminen köpötteli sukset jalassa pitkin pellonreunaa. Meillä tytär hyppäsi auton rattiin ja lähti kuntosalille. Märkien Reima-haalareiden löyhkä on kultainen muisto vain.

Koulutuksessa viisastuneen kollegan mukaan ihminen ajattelee päivässä kokonaista 60 000 ajatusta, joista 80 prosenttia on negatiivisia. Heräsin toteuttamaan kyseistä toimintamallia puoli viideltä aamulla. Sivutuotteena sain korjattua kaksi koenippua, pyykkäsin, järjestelin, pesin ja imuroin. Sitten kehuin itseäni, koska itse teen sen parhaiten.

Useimmiten harrastan öisin virkkausta. Viimeisin työni näytti aluksi vyöltä kunnes laajeni kaulahuivin mittoihin. En vielä ole valmis lopettamaan, joten huivi saattaa hyvin kasvaa vielä Teräsmiehen viitaksi (osuvasti väri punainen) tai ehkä siitä tulee torkkupeitto. Tärkeintä ei ole määränpää vaan matka. Tosin jos tämän matkan varrella käsiala entisestään yhtään tiukkenee, odottaa määränpäässä virkattu panssari.

Minua vaivaa aamuöisin vaihtelevasti huoli joko maapallosta, työasioista, läheisistä tai perheestä. Silloin kun löytyy sopivan pientä murheenaihetta, ei tarvitse ajatella muovisaasteita tai ilmastonmuutosta. Ihan viime aikoina olen kärsinyt kulutuskrapulaa, mutta siitä huolimatta pistin taas rahaa junalippuihin. En millään saanut pidettyä itseäni kurissa kokonaista syyslomaviikkoa. Ei silti etteikö kukkaro juuri nyt olisi tähän venynyt, mutta luulen ettei Martti Luther tällaista tuhlausta hyväksyisi. Ei äitini ainakaan. Eikä isä. Jestas.

Tarkennuksena huomautettakoon, että mainituista henkilöistä kaksi on jo edesmenneitä. Ja minä itse olen somasti viidenkymmenen ikävuoden ohittanut nuori neito.

Seuraavaksi Tikkurila.

Yritin ottaa selfien

Meitä on tässä junassa aika monta isonenäistä. Mietteliäitä, vanhoja ukkoja, pyöreitä pariskuntia, yksin matkustavia, keski-ikäisiä naisia. Vanhoja neniä. Minua vastapäätä istuu nuori, soma nenä, siis nuori tyttö, ja mies jonka roolia en osaa päätellä. Isoveli? Valmentaja? Isäpuoli? Istahtivat paikoillensa ensin, sitten mies huomasi moikata. Melkein en tajunnut vastata, unohdin hetkeksi etten ole näkymätön.

Istun junan viimeisessä vaunussa. Minut tunnistaa viidakkotunikasta ja sinapinkeltaisesta puserosta, sinisistä farkuista ja tennareista, ja kirkkaana hohtavasta takista, joka roikkuu naulakossa ikkunan vieressä. Keltainen. Tyytyväiseksi tekevät kesävärit. Yritin ottaa selfietä mutta nenä vei liikaa tilaa kuvasta. Kymmenen vuotta sitten se oli huomattavasti pienempi.

En tiedä mitä teen, kun pääsen perille. Kävelen ehkä meren rantaan.

Helsingissä punaisissa saappaissa

Helsingissä näyttää kulkevan saappaat jalassa ainakin kahdenlaisia ihmisiä: boheemit, hoikat rastapäät, max 40v, ja pyylevät, haaleasilmäiset tätiset, hyvinkin 50v ja enemmän. Molemmat ryhmät käyttävät Hai-saappaita, tätisten kumppareihin mahtuu villasukka. 

Oli tarkoitus löytää uudet kengät mutta kaikki pääkaupungin asukkaat tuntuvat käyttävän kokoa 40 ja Black Fridayn shoppailuryysiksen jälkeen minulle ei sitten löytynyt yhtään sopivaa paria. Ei väkisin, hyvin kumppareilla aamulla räntäistä katua tarpoo, ja mukavan lämpimänä pysyivät varpaat vielä illallakin, kun odotin Joulupukkia Senaatintorilla.

Jos olisin ostanut ihan tavallisen Aku Ankan pokkarin, olisinko saanut siihen Don Rosan nimikirjoituksen? Akateemisessa kirjakaupassa kiemurteli signeerausjono pitkän matkaa hyllyjen välissä ja kaikilla näytti olevan kainalossa iso kovakantinen kokoelma-Ankka. Minä en osta sarjakuvia. Enkä enää dekkareitakaan. Päätin myös olla ostamatta kirjoja, joissa kerrotaan vanhuksista ja varsinkin niitä, joissa kerrotaan nuorista. En osta enää Alexander McCallia enkä ketään Maeve Binchyä. Ylipäätään vaikea on ostaa mitään, kun joka kirjan kannessa teosta ylistetään eikä kukaan kehota vähän miettimään kannattaako juuri tämä kirja hankkia. En taatusti osta, jos teksti on kovin pientä. Ostin Sinikka Noposen uusimman.

Matkalla ollaan taas. Juna vie kohti maanantaita. Nukuttaa.

Joskus on vaikea lähteä

Muistinsa kadottavalle ihmiselle on sanottava samoja asioita moneen kertaan. Nimet, iät, puolisot, lapset, asunnot, paikkakunnat, kuolemat, kaikki soljuvat suustani uudestaan ja uudestaan sen kummemmin miettimättä, kuin kertoisin ensimmäistä kertaa, vaikka tapahtumasta olisi jo kymmeniä vuosia. "Niin kuka se sinä olitkaan?" "Minä olen sinun nuorin lapsesi, minun nimeni on Aulikki."

Vähän on huono omatunto, kun veljelle jää vastuu äidistä seuraavana kahtena viikonloppuna, ja kun ei tämä todellakaan ole ensimmäinen kerta. Mieltä painaa myös miehen kipeä selkä. Minä kaikkivaltias varmaan saisin kivun loppumaan pelkällä silityksellä, jos en lähtisi, jos pysyisin kotona, no jaa, olisin ainakin seurana ikävissä hetkissä. Vieläkö jotain voisin keksiä, millä omaatuntoani piikittelisin?

Matkalaukussa on 15,3 kilon edestä tavaraa ja siihen sisältyvät kolmet kengät. Oletan pääseväni sumuisille aamulenkeille Irlannissa (Legero-tennarit). Päivät kuljen mustassa toimisto-lookissa (nahkanilkkurit) ja illalla vaihdan pehmeät kimalletossut jalkaan. Sitten on vielä nämä keinonahkaiset matkakengät, joissa jalka vähän hikoaa mutta muuten voi hyvin.

Työmatka. Juna vie Helsinkiin, mistä nousemme Dublinin koneeseen. Mitä kaikkea seuraavan kahden viikon aikana saankaan oppia. Ihan tosissaan, fantastista tästä vielä tulee.

Helsinki. Kolme päivää.

Ostin jo ensi vuoden joulukortit valmiiksi. Mielestäni tämä jos jokin osoittaa luottamusta tulevaan. Lisäksi kaupassa neljä pokkaria pyysi päästä mukaani ja minä ystävällisesti tein niille tilaa reppuun. Enää pari päivää ja lukuloma alkaa, tai oikeastaan pääni sisällä loma alkoi jo, pitää vain muistaa välillä oleskella työpaikalla muutama tunti.     

Sain Helsingistä kaiken mitä lähdin hakemaan, ja enemmän. Yayoi Kusaman näyttely In Infinity yllätti minut. Yleensä uuvahdan sillä sekunnilla kun astun taidemuseon ovesta sisään, nyt ei väsyttänyt yhtään. Ikään kuin olisin ollut jonkinlaisessa älyllis-kokemuksellisessa puuhamaassa. Outoja installaatioita, vangitseva kokeellinen elokuva, säväyttävät värit. Luulen ymmärtäneeni jotain, tai sitten en, oli miten oli mutta tykkäsin!

Perjantaina iltasella tapasin sisareni ja hänen tyttärensä Tuomiokirkon portailla. Ihanat naiset ja Tuomaan Markkinoiden jouluvalot. Ja Bach. Olin niin monta päivää kuunnellut tallenteelta Jouluoratoriota John Eliot Gardinerin tahtipuikon mukaan, että vähän epäilytti miten aivoni hyväksyisivät eri tulkitsijat ja live -esityksen ylipäätään. Kieltämättä kirkon akustiikkaan piti totutella, mutta jumalaisen kaunista musiikkia se oli: kuoro, solistit, orkesteri, ihan kaikki. Riemua! 

Lauantaina kävelin Bulevardilla, koska Bulevardilla kävely on yksi lempipuuhistani Helsingissä. Kävin Sinebrychoffin kotimuseossa tuijottamassa muotokuvien ihmisiä silmiin. Jotenkin eksyin jossain vaiheessa Akateemiseen kirjakauppaan ja vähän Suomalaiseenkin. Löysin joulukuusimetsän Kansallismuseon puistosta. Latasin kännykkäni akkua Kansallisoopperan portaikossa. Näin Pähkinänsärkijän ja Hiirikuninkaan. Elämys! Baletin jälkeen ajelin raitsikalla hyvän matkaa, juoksin kadun yli ja toisenkin ja EHDIN Järvenpään junaan. Minä siis muistan vielä miten lähijuniin ehditään!  

Sunnuntain istuin kahvi- ja teekuppien ääressä ihmisten keittiöissä. Se oli loppujen lopuksi parasta koko reissussa. Niin se aina on. Kiitos kamut.

Kohti etelää

Hyvää nimipäivää minulle. Vein työkavereille suklaata mutta itse nautiskelen voipullaa. En kanna VR:lle kaunaa, vaikka juna lähti 16 minuuttia myöhässä. Varpaat on jo sulaneet ja ravintolavaunun kahvi on hyvää.   

Olen taas liikkeellä yhden kassin periaatteella. Tällä reissulla ei osteta mitään tavaraa tai jos ostetaan, niin jotain vanhaa täytyy saman verran heittää pois. Tarpeellisimmista mukaan pakatuista varusteista mainittakoon kamera, tabletti ja sähköhammasharja. Vähän arveluttaa riittääkö Dickens (Christmas Carol etc) koko matkan ajaksi, mutta ainahan voin tehdä tilaa reppuun luopumalla yhdestä kulahtaneesta puserosta.  

Minulla on taas suuret suunnitelmat pääkaupunkipäiviin. Täksi illaksi olen ostanut liput tuomiokirkkoon. Cantores Minores, CM Koulutusryhmien kuoro, solistit Kaisa Ranta, Maria Kettunen, Tom Nyman, Juha Kotilainen ja Suomalainen barokkiorkesteri Hannu Norjasen johtamana esittävät Bachin Jouluoratoriosta kantaatit I-III ja VI.   

Tulee jännä ilta. Kihisen jo nyt.

  

Kiskobussilla Savoon

Ylivieska-Nivala-Haapajärvi-Pyhäjärvi-Kiuruvesi-Runni-Iisalmi-junanvaihto-Lapinlahti-Siilinjärvi. 28 euroa, 2h 35min.

En heti uskaltanut nousta junaan, koska vaunuja oli vain yksi. Ties vaikka päättävätkin vielä hinata sen varikolle tai joku oikea juna voi isotella ja tulla tönimään sitä pois raiteilta, kun se on niin pieni! No en tiedä mitä kummaa ajattelin, mutta tuntui turvallisemmalta odottaa, että joku muu uskaltautuu sisälle ensin. Onneksi nykyään ei tarvitse tupakoida näyttääkseen uskottavalta junalaiturilla, voi näprätä kännykkää (vaihdoin pokemon-hahmolleni uudet vaatteet, oli juostu niissä entisissä jo niin paljon). Vaunun eteisessä huomasin sitten tekstin "taajamajuna eli kiskobussi". Niin niin, bussit on pieniä.

Olen joskus matkustanut "taajamajunalla" Peschiera del Gardasta Veronaan, Nizzasta Monacoon, jopa Vantaalta Tampereelle, mutta reitillä Ylivieska-Siilinjärvi oli tunnelma parhain. Istuin lämpöisen tiiviisti ikkunan ja korvanappimiehen välissä. Leikin roskiksella (hieno ja ihan erilainen kuin Pendolinossa), katselin ikkunasta rauhalliseen tahtiin vaihtuvaa maaseudullista maisemaa. Rentouduin. Nukahdin jo ennen Nivalaa vakiojunauniasentooni, leuka kiinni rintakehässä (näyttää tyhmältä, mutta ei kipeytä niskaa).  Haapajärveltä kyytiin tuli iloinen pariskunta, joista mies satuili olevansa saamelainen. Tai ehkä oikeasti olikin. Vai oliko? Hyvänen aika! Kiuruvedeltä ilmestynyt naiskaksikko puhui yhteen syssyyn Lapista ja Kuusamosta ja sitten yhtäkkiä Vuokatista. Teki mieli kysyä selvennystä, että missä ne yhteiset tutut lomailikaan, mutta muistin sitten, etten tunne koko tyyppejä. Vaunu oli ihan täysi. Polvea alkoi pakottaa, koska olin nukkunut jalka mutkalla. Rupesi epäilyttämään, etten pääse ylös, kun tullaan perille. Kukahan minut nostaa, ei ainakaan saamelainen, hänellä on kova kiire Lanzarotelle.

Iisalmessa vaihdoin isompaan junaan ja ravintolavaunussa nautin lasin punaviiniä kiroilevien solttupoikien vieressä. Joka lauseessa vittu. Minäpä olin vittu niin hyvällä tuulella, ettei vittu haitannut yhtään. Nojasin pystypöytään, heilautin viiniä vähän paidallekin, pyyhin tippoja matkalipulla ja ajattelin että tämä se vasta on elämää. Ihan totta hei, mä olen junaihminen.  

Matkustamme kesäjunassa

Muistin ja onnistuin palauttamaan lainakirjat vielä ennen tätä matkaa. Kirjasto ei ollut virallisesti auki, mutta joku oli unohtanut oven raolleen, joten jätin kirjat palautuspöydälle ja hiivin tieheni. Päätin uskoa, että tämä oli hyvä enne ja kaikki muukin tulee menemään toivotusti. Varmuuden vuoksi tein kuitenkin muutaman pienen matkataian: pakkasin mukaan valtavan kokoelman särkylääkkeitä (ei taatusti säre), en pakannut sateenvarjoa (taatusti sataa ainakin välillä, kestetään hellettä paremmin), otin mukaan kaksi laturia (voin rikkoa toisen mutta en tietenkään riko, koska voin). Laittaessani tärkeimpiä tarvikkeita laukkuun selostin samalla ääneen sekä paikat että varsinkin tavarat. Käsitykseni mukaan ne muuten saattavat itsekseen kävellä jonnekin muualle.    

  

Me matkustamme kesäjunassa kohti pääkaupunkiseutua. Pienet lapset seisovat horjuvin jaloin käytävillä penkkien vieressä, isommat lapset lörpöttelevät ja pelaavat, ravintolavaunussa nautitaan siivosti lasi punaviiniä tai olutta, syödään makkaraperunoita ja lämmitetään pilttipurkkeja. On sandaaleita ja tennareita, toppeja ja T-paitoja. Nuoret ja vanhat ja keski-ikäiset matkustajat lukevat ja nukkuvat ja jotkut lyövät korttia. Aurinko välkehtii ikkunoissa. Minä juon teetä.    

Hitaasti kohti pohjoista taas

Mini-interrail jatkuu lähi- ja taajamajunien kyydissä Vantaan Korsosta Tampereelle. Hoidan nyt kolmatta päivää koko vartaloani taianomaisella silmänympärysvoiteella. Reppuni on niin pieni, ettei sinne mitään isompaa putelia mahtunut.

Helsingissä oli jo maaliskuu. Voi että tykkäsin kopsutella lumettomilla kiveyksillä, ja iltapäivällä aurinkokin tuli esiin. Hetkellinen elämän kevät. Täystehoinen nostalgiakohtaus Tennispalatsin edustalla annamunkaikkikestää. Paremmin nämä tunne-elämän heilahdukset kuitenkin teinin seurassa handlaa kuin miehen, jonka elämä on huomattavasti tasaisempaa (luulen). 

Tampereella mieletön shoppailuhuuma jatkuu (yhteistulos tähän mennessä lenkkarit, T-paita ja pokkari), ja iltapäivällä piipahdetaan tervehtimässä opiskelijapoikaa Hervannassa. En aio roikkua kaulassa, vuodattaa kyyneleitä ja räkiä isoon rättiin, kun kotimatka alkaa. Mä olen vaan ihan cool, aikuinen tosinainen, en katso taaksepäin vaan aina ja joka hetki on nokka kohti valoisaa tulevaisuutta. Joo.

Kauppalista. Niukka.

Ostin meille paikat lasten vaunuun, koska muualla on niin täyttä. Teini on viime yönä nukkunut leirillä vain yhden tunnin eikä suhtaudu kovin valoisasti yleiseen ilonpitoon. Minulle riittää, ettei tarvitse istua liukumäen vieressä hermoilemassa milloin seuraava untuvapää kopsahtaa koviin reunoihin. Tuon tuostakin tästä rientävät vetreää vauhtia ohitse uudet parhaat kaverukset ("ei saa juosta"), joista toisen äiti odottaa vauvaa. Nimeksi voisi tulla "vaikka Edsi tai Neea". Oletan, että lisää paljastuksia kuullaan vielä ennen kuin neljän ja puolen tunnin matka on ohitse. Molemmat tytöt saivat somalta, nuorelta konduktööriltä lasten kissamatkaliput. Sitä vaan ihmettelen minne kaikki vanhat konnarit on piilotettu?

Tarkoitus on hupireissun sivutuotteena hankkia teinille tarpeellisia varusteita. Varmuuden vuoksi olen laatinut omia hankintoja ajatellen säännöt kauppakierrokselle.

Kestokauppalista (luvallista aina)

-keltainen paita (tuskin löytyy)
-halppistennarit (jos viitsii kumartua)
-tuulihousut (näkis vaan)

-rintsikat (ei kuitenkaan jaksa)

Saa ostaa (tälläkin kertaa)

-kirja 
-kirjanmerkki

Ei saa edes hypistellä

-huivit
-takit
-haisaappaat

ldänsinililjat

Pitkäperjantain aamuna maata peitti tuore lumikerros. Ajattelin, että nyt pelataan varman päälle ja niin todella tehtiinkin: reput selkään, kuusi tuntia junalla kohti etelää ja vielä pari tuntia bussikyytiä päälle. Taalintehdas. Hallelujah, talvi vaihtui varhaiseen kevääseen! Varmaan olisi lyhyempikin matka riittänyt saman lopputuloksen saavuttamiseen, mutta kun yrittää päästä pakoon itseään, täytyy mennä kauas. 

24 tunnin Åbo-Dalsbruk mini-break. Turistille tarjolla harmaa taivas ja kosteankylmä tuuli, mutta oli sentään kevät. Sora rapisi kenkieni alla, linnut touhusivat ahkerasti puissa ja pensaissa, ja sitten huomasin krookusten nuput! Ja idänsinililjat! Kauniita silmälle, ilo sielulle. Lääke särkevälle sydämelle?

Pelottaisiko harvemmin, jos upottaisin sormeni multaan kotipihassa heti maan sulettua? Unohtaisinko levottomuudet maailmalla, luottaisinko rauhaan ja turvallisuuteen, olisinko vähemmän huolestunut lasteni tulevaisuudesta? 

Kaikki paitsi puutarhanhoito on turhaa?

Lauantaina puolilta öin kotona taas. Lumen ja lätäköiden maassa.