Harjoittelen saksaa

Sitten kun minua haastatellaan senioreiden missikisoissa, esitän ykköstoiveekseni maailmanrauhan. No kukapa ei. Toinen toiveeni tietenkin on, että ilmastotavoitteet saavutetaan, ja kolmas, luonnollisesti, että kaikki nälänhätä poistetaan. Jos vielä yhden bonustoiveen voi esittää, niin mieluusti pyydän kauppoihin väliinputoaja-naisten kehoille sopivia, KIVOJA T-paitoja. (Väliinputoaja = liian iso normikauppaan, liian pieni XXL -liikkeeseen.) V -kaulus ja vyötärölle vähän kaarta, kiitos, ei ylileveitä hartioita. 

Minulla on matkalaukussa kaikki omistamani kesävaatteet. Tänään olen pukeutunut pitkään, roosaan pellavapaitaan, jossa on puhvihihat. Vuoristokylässä kuuluisi kyllä kuljeskella Haglöfsin, Helly Hansenin, Meindlin tai Lowan kamppeissa ikään kuin koko ajan valmiina vaellukselle, mutta minä se vaan leikin Vihervaaran Annaa. Mitenkähän Gilbert olisi suhtautunut Annaan, joka serpentiiniteillä pitää vänkärin paikalla  silmiä kiinni sekä ylä- että alamäessä, kun hänen oikeasti pitäisi toimia kuskina niin että selkävaivainen Gilbert selviäisi reissusta jokseenkin siedettävässä kunnossa. Emme saa koskaan tietää. Meidän perheyksikössä kyseinen tilanne aiheuttaa pientä kireyttä molemmissa osapuolissa.

Tässä pari paikkaa, joihin ei kannata lähteä, jos inhoaa moottorikoneilla ajamista ja pelkää mutkittelevia vuoristoteitä:

Großglocknerin alppitie

Dolomiitit, Tre Cime di Lavaredo

Tässä paikka, jossa kannattaa oleskella, vaikka inhoaakin ajamista:

Bad Gastein. Lämpimiä uima-altaita ja kivoja hissejä huipuille. Tänne pääsee myös junalla! Naapurikyliin on bussivuoroja. Airbnb oli hieno. En tule tänne enää koskaan.

P.S. Harjoittelen saksaa lukemalla supermarketista bongaamaani uutta, hassua kevytdekkaria. Päähenkilö on kuvitteellinen Angela Merkel.

David Safier: Miss Merkel Mord auf dem Friedhof (Rowohlt Verlag 2022).

Kurssimatkapäiväkirja

Perjantai 5.5. 

Vähän naftisti on tilaa matkalaukussa. Pistin matkalle jalkaan mustat nappasnilkkurit, jotka huhtikuussa pelastivat minut Baskimaan infernaalisessa kylmyydessä, mutta jotka toukokuun alun Suomessa ovat liian lämpimät. Kunhan päästään kohteeseen, puran laukusta poistopyyhkeisiin käärityn likööripullon ja vaihdan nilkkurit tilalle. Tässäkö on tämän reissun turhake? Oliko virhe jättää pois kesätakki?

Olen kirjoittanut perinteistä paperista päiväkirjaa. En osaa päättää olisinko täysin rehellinen vai kirjoittaisinko kivut rivien väliin. Sotkua syntyy, kun kesken virkkeen muutan ajatusta. Mikään välimerkki ei tunnu hyvältä. Yhtään huutomerkkiä en aio käyttää enää ikinä. En ikinä! 

Lauantai 6.5. 

Katselin peilikuvaani lähijunan ikkunasta. Aurinko osui korvanlehtien lasitimantteihin niin lumoavasti, etten malttanut vaihtaa paikkaa, vaikka hiusrajassa tuntui jo pisara. Kuumien aaltojen leyhyttelyviuhka on syvällä repussa lääkepussin, nestekassin (1litra), sähköhammasharjan ja neuletakin alla. Viuhkassa lukee Crete.  

Lentokentällä ei juuri näe maskeja enää.

Sunnuntai 7.5. 

Tänään kaupunki tuntuu erilaiselta kuin vuonna 1991. Minä olen erilainen kuin vuonna 91. Eri minä ei huomaa lentoyhtiön viestiä lähtöajan muutoksesta ja kiiruhtaa portille vasta kun kuuluttavat nimeltä. Eri minä tilaa tiskiltä ruuan vieraalla kielellä, ei ymmärrä mitä itse sanoi eikä muista mitä on tilannut ja ai jaa minulleko tuo onkin, kun tarjoilija kulkee pöydän ohi toistamiseen huudellen annoksen nimeä. Eri minä kuljeskelee ympäri vierasta ruokakauppaa rennosti hyllyjä tutkiskellen ja tajuaa vasta kassalla, että  liike meni kiinni jo 20 minuuttia sitten. Eri minä on hörhö.

Tai ehkä minä olin eri minä jo 90-luvulla. Olenko onnistunut unohtamaan. 

Kaupan ujo nuorukainen kuunteli vuolaat pahoittelut ystävällisesti. 

Sunnuntai on retkipäivä.

Tiistai 9.5. 

Kaupunkikierroksen opas rakasti omaa ääntään. Täysin valehtelematta väitän, että seisoimme kirkon edessä 25 minuuttia. Hän veti osallistuvaa oppituntia kotimaastaan ja vasta hermoja raastavan, ikuisuuksia kestävän lypsämisen jälkeen joku meistä oppilapsista tuotti oikean vastauksen. Sitten puhuttiin mannerlaatoista. Tosi pitkään. Tosi, t o s i pitkään. Liukenin matkamuistoliikkeeseen. 

Keskiviikko 10.5. 

Tapahtuu niin paljon, etten ehdi ajatella. Periaatteessa ajatella pitäisi paljonkin, mutta en tiedä ajattelenko loppujen lopuksi ollenkaan tai ajattelenko oikeita asioita. Yhtenä hetkenä meidät ohjattiin ottamaan rusina kämmenelle ja tarkastelemaan sitä, miettimään. Myönnän, että varsin nopeasti siirsin pohdinnan rusinasta kahvitaukoon. Että onko tänään keksejä. Niitä vaniljajuttuja.

Puistossa Body Scan - hetkessä piti mietiskellä vasenta nilkkaa. Linnut visersivät, lounasaika lähestyi, vähän oli myös kylmä. Unohdin nilkan, unohdin koko kehon. Tämän aamun harjoituksessa liikutettiin käsiä edestä vaiheittain sivulle ja takaisin kolmen minuutin ajan. Minulta alkoivat voimat loppua jo ensimmäisen minuutin jälkeen, eturivin espanjalainen mies näytti suoriutuvan tehtävästä ylvään vaivattomasti. Ihailin ja ihmettelin, laskin omat käsivarteni alemmaksi heti kun ohjaajan silmä vältti.

Olen kuitenkin saanut paljon uusia ideoita.

Laitan tähän pari kuvaa kaupungista. Melkein voisin luulla olevani Kokkolassa, ainakin hetkittäin, paitsi että useimpien puutalojen seinissä on peltikuorrute. 

Perjantai 13.5. 

Hän tuli suoraan kahvilan yläkertaan kuten olimme sopineet. Minun siskoni tyttärentytär, joka on siis aikuinen nainen. Oikea halaus, pitkä ja tuntuva. Aivan liikutuin. Skyr-kakku ja cappuccino, porkkanaleivos ja latte. Kävelimme kalseassa merituulessa museolle, jossa kuuntelimme kiltisti kaiken mitä audioguide kertoi. 16 henkilön tarinat, sen juuri jaksoi.

Ostin matkamuistoliikkeestä puisen lunnin, jota kutsun ankaksi. 

Pelotteluturistikuvia.

Sunnuntai 15.5. 

Tikkurilan rautatieasemalla näin äkkiä vastaantulevat ihmiset ikärenkaina. Ne lukuisat kerrat, kun olen täällä kulkenut eri ikäisen ihmisen ajatuksissa! Olkoonkin, että olen nykyään ystävällisempi itselleni, en silti pidä vanhenemisesta. Sielunvaellus tuntuu joskus houkuttelevalta ajatukselta, ainakin jos voisin elää hyvän elämän hylkeenä.

Menemme kohti kesää ja lämpöisiä vesiä, juna ajaa kohti pohjoista.

Reykjavikissakin vihertää kevät. 

Kävimme myös Nafpliossa mutta ei siitä sen enempää

Puoli seitsemältä aamulla taksikuski kysyi meiltä "Niin mitä se Putin oikein meinaa?" Oli kuulemma sanonut jotain Suomeen tulemisesta, mistä johtuen matkaseurani surffaili uutisia pitkän tovin turvatarkastuksen jälkeen. Meillä oli runsaasti aikaa. Toisin kuin Istanbulissa, matkatositteiden tarkistus tapahtui sutjakkaasti ja olimme shoppailualueella alle aikayksikön. Ei netistä löytynyt mitään sellaista mitä emme jo olisi tienneet. Hotellin televisiosta ymmärsimme vain yhtä kanavaa, BBC News, mistä seurasimme Ukrainan tapahtumia iltaisin, kunnes eräänä kurssipäivänä tirahutin itkut asiasta keskustellessa. Sen jälkeen pidin television kiinni. Ja mitä siellä Istanbulin välietapissa edellisellä lentomatkalla sitten tapahtui, oli varmaankin vain tiedonvälityksen ongelma. Lentovirkailija ei ollut aikaisemmin nähnyt rokotustodistusta, jossa luki 3/1 (kolme rokotusta / yksi sairastettu tauti), ja hän luuli että olin lähtenyt matkaan yhdellä rokotuksella. "This is a problem", she said. Onneksi tajusin lopulta kaivella kännykästä edellisen rokotustodistuksen, jossa luki 2/2 (kaksi rokotusta / rokotussarjaan kuuluu kaksi rokotusta). Toinen virkailija päästi minut koneeseen. 

Välilaskuineen meiltä kesti yli seitsemän tuntia päästä Suomeen. Helsinki-Vantaalla hyppäsin junaan, jolla ajelin Tikkurilan asemalle odottamaan pohjoisen junaa. Meni tunti. Sitten junalla parin tunnin matka Tampereelle, missä taas odotin tunnin, jotta pääsin seuraavaan junaan. Torkuin junan penkillä puoli neljään asti (aamulla), jolloin nostin 17 kilon matkalaukun kotikaupungin asemalle ja siitä taksilla kotiin. Saunasin, pyykkäsin ja järjestelin, nukuin tunnin. Ei tuntunut missään. Totaaliuupumus iski seuraavana päivänä. 

En tiedä menenkö Kreikkaan enää koskaan. Mieleen jäivät ystävällisyys ja palvelualttius, oliiviöljyn runsaus ruuissa, hunaja, fetajuusto, erinomainen appelsiinimehu. Bergamot-puut täynnä hedelmää (jota ei voi syödä!), arkelogisen museon upeat patsaat, tuulenpuuskat Akropoliilla, keskustan ankean rumat korttelit, suuri (hurja) lihatori roikkuvine raatoineen hotellimme (neljä ja puoli tähteä) kulmilla. Öisin kuului kadulta meteli, minä kuuntelin äänikirjoja. Kurssin anti oli pettymys, mutta opinpahan asettamaan FFP2 -maskin kasvoille niin että korvat eivät lerpata. Ilmansaasteiden lisäksi hengitin kaiken aikaa maskista (oletettavasti) irtoavia hiukkasia. Hanaveden sijaan join mikromuovia, joka maistui paremmalta. 

Niin tai näin, there's always a catch. Kurssitodistuksessa lukee, että olen oppinut käyttämään vierasta kieltä sujuvammin.

Ateena jne.

Jos on pakko mennä Ateenaan maaliskuussa, niin sanoisin, että Lykavittós -kukkulalla kannattaa käydä. Ja kannattaa ottaa seuraksi vähän itseä huonokuntoisempi kaveri, jotta ainakin ylämäessä saa vielä nauttia ylemmyydentunteesta, vaikka paluumatkalla rikkinäiset polvet palauttavatkin nöyräksi. Siinä välissä näkee Ateenan kaupunkia korkeuksista ja voi nauttia palkitsevia juomia maisemakahvilassa. Huipulla luultavasti tuulee ja meinaa viluttaa, mutta ei ihan. Selfieitäkin yritetään ottaa, mutta aurinko paistaa niin paljastavasti naamaan, että kaduttaa, kun ei tullut laitettua meikkivoidetta. Kaikki kuvat deletoidaan. Matkalla hotellille (jalkaisin tietenkin) voimat loppuvat täysin, paitsi siltä kaverilta, jonka luulit olevan huonommassa kunnossa kuin sinä itse. 

Olemme lopultakin onnistuneet näkemään kaupungista muutakin kuin luvattomilla graffiteilla töhrittyjä seiniä. Varakkaammilla alueilla näkee kaunistakin seinää ja ehkä sen vuoksi myös poliiseja. Kurssin loputtua perjantaina lähdimme bussiretkelle Soúnion niemelle. Retken pääasiallinen tarkoitus oli päästä ihailemaan auringonlaskua Poseidonin temppelillä. Mikä nautinto istua hiljaa bussissa! Opas kertoi kiehtovia tarinoita Kreikan mytologiasta. Olivat yhtä tuttuja kuin Kalevalan kertomukset, miksikähän. Lukiossako näitä käytiin vai peruskoulussa? En jäänyt pitkäksi aikaa pohtimaan, koska piti alkaa turistihommiin. Videoimme maisemia ja kuvasimme selfieitä niin innokkaasti, että huomasimme auringon laskeneen vasta kun saksalaiset turistit alkoivat taputtaa. Hups! No sainpa tosi onnistuneet kuvat itsestäni: juuri sopivan hämärät ja epätarkat, näytän ihastuttavalta.

Tässä Aigeianmeren auringonlasku ennen kuin aurinko laskee.

Lempeitä miehiä ja hiljaisia kissoja

Ateena. Koulutus. 

Ennen matkaa kuvittelin kaikenlaista. Ajattelin istuvani päivät tilavassa salissa kahden metrin päässä muista osallistujista kuunnellen innostavaa luennoitsijaa erilaisista oppimisen ongelmista (ehkä ratkaisuistakin), samalla kun pyöräyttelen kultakynällä kukkia ja tikku-ukkoja luentovihkoon, selaan Whatsapp-viestejä ja lähettelen vitsejä työkavereille Suomeen. Ei se ihan niin mene. Todellisuudessa kerron pienelle osallistujaryhmälle suu vaahdossa suomalaisesta koulusta, pinnistän kuulohermoni äärimmilleen saadakseni selville mitä kurssinpitäjä paksun maskin takana suhisee, esitän kysymyksiä heti kun luulen ymmärtäväni mistä on kyse. Sama selviytymisprosessi käynnissä kuin 80-luvun lopulla Helsingin yliopiston proseminaarissa. Jumatsuikka, eihän tämän kurssin läpäiseminen edes vaadi moista tsemppausta!

Kun oikein muistelen tai kuvittelen, luulen nähneeni joskus jonkun jollekin lähettämässä Kreikka-kortissa kulkukissoja. Ensin huomasin Akropoliin rinteillä pari kattia, nyt niitä vaikuttaa kulkevan ja istuskelevan turistikohteissa siellä täällä. Toinen Ateenalle ominainen piirre tuntuvat olevan lempeät miehet. Hymyilevät ystävällisesti, selittävät ja palvelevat, puhuvat pehmeästi ja hillitysti. Eikös Asterixin ja Obelixin kreikkalaiset ukkelit olleet jotenkin erilaisia?

Tähän pohtiva emoiji.

Työmatka

En voi mennä Kainuuseen. Olen kieltänyt itseltäni Kajaanin, Sotkamon, Kuhmon, Puolangan, Suomussalmen ja koko itärajaa myötäilevän tien aina Kuusamoon asti. Kuusamoon kyllä saisin mennä mutta en halua. Kauas Euroopan etelään kuten Kreikkaan en ole koskaan erityisemmin kaivannut, mutta sinnepä sitä nyt mennään. Ennen lähtöä ompelutin kevyttoppaan uuden vetoketjun, tulostin viisi rokotustodistusta ja latasin kännykälle yhdeksän äänikirjaa. Minulla ei ole muita odotuksia matkalta, kuin että ei olisi lunta. Niin että voiko muka jokin mennä pieleen.

Luksuslomaa Kiilopäällä

Aurinkoa, päivävaelluksia, savusauna, polskimista tunturipurossa. Ei yhtään hyttystä missään. Fantastista. 

Leiri. Puro solisi ja aurinko paistoi läpi yön.

Yksi tyytyväinen Kiilopään huipulla. 

Jäämeren rannalla

Tänä aamuna heräsimme P-paikalla lähellä Nessebytä, Finnmarkin läänissä Pohjois-Norjassa.

Jatkoimme matkaa pitkin Varanginvuonon karua pohjoisrantaa Vesisaareen saakka. Tummarunkoiset tunturikoivuryteiköt toivat mieleen lähinnä kotiseudun roskapajukot. Pienet puutalot olivat sinänsä ihan viehättäviä, mutta pihoja ei juuri erottanut toisistaan. Ne olivat kuin yhteismaata, ruoho kasvoi mutta istutuksia ei ollut, ei kukan kukkaa. Tosin vielä ei olla edes juhannuksessa ja ajelimme sentään leveyspiirillä 70. Vieläkö on odotettavissa kesempi kesä?

Maisema Varanginvuonon eteläpuolella on jylhempää ja komeampaa kuin pohjoisrannalla. Rumien koivurisukkojen sijaan mahtavia kallioita ja ylväät maisemat merelle. Siinäpä huristelimme yli tuntureiden poroja väistellen, kun yhtäkkiä eteemme avautui viehättävä, tiheään rakennettu pikkukylä ja oikea hiekkaranta! (Narnia?) Mikä ihmeellisintä, Golf-virran ansiosta meren sanotaan täällä pysyvän sulana talvellakin! Pykeijassa kannattaa käydä, kylän menneisyys on kiehtova ja suomen kieli näkyy ja kuuluu vielä, vaikka on kai hyvää vauhtia häviämässä norjalle. Voi ollapa kalanais! Kyllä lähtisin Pykeijaan kalareissulle! Vuokraisin Elsalta minimökin ja popsisin kuningasrapuja iltakaudet. 

www.pykeijanystavat.fi

Suomea kohti suunnatessa vilahti silmäkulmassa jossain kveeni-festarimainos. Näiltä pohjoisen reissuilta jää aina niin monta selvittämätöntä salaisuutta. On kveeniä ja meänkieltä ja eri saamelaiskieliä. Tällä retkellä olen vihdoinkin nähnyt Sevettijärven tienviittojen kolttasaamelaiset paikannimet. 

Ohcejohka

Se on kuulemma niin, että hyvinkin seurallinen ihminen vanhetessaan viihtyy paremmin itsekseen ja vetäytyy mielellään omaan rauhaansa. Tämän piirteen olen täysin havainnut itsessäni, paitsi tänään Utsjoen uimahallin saunassa. Oli ihan pakko kysellä pieneltä kakkosluokkalaiselta minkälaista Utsjoella on asua (no ei o kavereita, mutta neljävuotiaitten kanssa leikin ja ihan mukavaa on), ja minkä kokoinen Utsjoen alakoulu on (no suomenkielisiä koululaisia on kakskymmentä, mutta saamenkielisiä paljo enemmän), ja mitä täällä voi lomalla tehdä (no ainakin kävellä tuntureilla ja mää käyn joka päivä uimasa). Sitten saunaan tuli vanhempi rouva, joka oli jo käynyt Nisulammessa (?) polskimassa, mutta vesi oli ollut kovin kylmää. Ihastelimme uimahallin saunaa (puulämmitteisen löylyn tuntu sähkösaunassa) ja kehuimme uimahallin sijaintia koulun yhteydessä (yksi 16,7 metrin allas riittää mainiosti). Samassa rakennuksessa on myös kirjasto.

Harmi kyllä emme ehtineet Utsjoen Shopping centeriin ennen sulkemisaikaa, kaupan hyllyt kun kertovat aina mielenkiintoisia asioita paikkakunnan arjesta. Nuorgamin K-markettiin pääsimme vielä ihailemaan lihatiskin pituutta ja kalaosaston laajuutta. Yhtään pokkaria en nähnyt missään mutta ostin muistoksi kolme postikorttia. Yhdessä Ohcejohka-Utsjoki, toisessa Nuorgam ja kolmannessa Lapin maakuntakukka.

Varsinkin Sodankylässä kukkivat kullerot teiden varsilla eilen kovin suloisesti. Pieniä, keltaisia aurinkoja. Ihanaa.

  

London 2019

Frendit ovat vanhentuneet järkyttävästi. Britannian televisiossa näytetään sarjan alkujaksoja ja tämä on aivan musertavaa. Jos Chandler, Monica, Joey, Phoebe, Rachel ja Ross ovat ajan saatossa kokeneet kulumista, siis ihan ikäisensä näköisiä ovat, täytyy sen merkitä sitä, että minäkin olen rupsahtanut. Ei ihme, etteivät matkaselfiet taaskaan onnistu millään. Helkkari.

Kärsin melkoisia omantunnon tuskia tämän matkan vuoksi. Saako enää lentää ollenkaan, kysyin nuorelta, tuoreelta kollegalta, kun lusikoimme koulun ruokasalissa soijaperunasoselaatikkoa. Vastausta en tiedä vieläkään, mutta sen voin tässä kertoa, että JAUHELIHAperunasoselaatikko on lempiruokaani ja soijaversio vain ilkeä irvikuva kyseisestä ruokalajista. Väittävät kuitenkin, että kasvisruoka olisi ympäristöystävällisempää, joten sitä lappaan suuhuni edelleen ja tukka kypärän alle liiskattuna pyöräilen töihin aamuisin. Yksi päivä luin juttua vaatetuotannon ympäristöhaitoista. En siis ostanut apteekista uusia lentosukkia, vaan päätin edelleen käyttää vanhoja, vaikka vähän eripariset olivatkin. Pyöräilin kotiin, käänsin koko talon nurin etsiessäni kyseisiä sukkia, sitten ajoin juuri ennen sulkemisaikaa autolla apteekille ostamaan kahdet uudet. Aina ei mene ihan nappiin.

Vaatteet pitää ostaa nykyään erityisen harkitusti ja kestävää kulutusta silmällä pitäen. Varmin tapa saada hyvät housut on ostaa sama malli ja koko kuin edellisetkin ovat. Oli alennusmyynnit ja otin heti kolmet. En ymmärrä kuinka en sovituskopissa huomannut mitään. Vasta ensimmäisen käyttökerran yhteydessä tajusin, että ovat niin tiukat, ettei edes elastaani pelasta tilannetta. Ympäristö- ynnä tuhlausmorkkisten lisäksi murehdin nyt elämää suurempia kysymyksiä. Tunnettu tosiasiahan on, että matkalle lähtiessä täytyy aina laittaa hyväkuntoiset, puhtaat alkkarit. Siltä varalta tietenkin, että joudut onnettomuuteen. Mutta entä jos kuolet, voi taikkeri sentään, mitä ajattelevat vaatekaappiasi tyhjentävät omaiset, kun kaapista löytyy kolmet käyttämättömät farkut!!! Riivin heti hintalaput pois, sekoittelin vähän kasoja, caprit yhteen väliin, tuonne shortsit, taas yhdet farkut väliin, yksi hame. Sitten pakkasin matkalaukkuun vanhat, ratkeamisvaarassa olevat farkut ja pohdiskelin rennon vaatetuksen etuja.

Ilmojen herra ja rouva ja kolmas ovat matkaamme suosineet. Ohjelmassa kaksi konserttia, yksi baletti, musikaali ja teatterinäytös, vähän shoppailua, paljon kipeitä jalkoja, herkuttelua, lontoolaisia juttuja. Olemme tyytyväisiä ja todella väsyneitä. Huomenna kotiin ja farkkulaihdutus alkuun. Helkkari.

Matkavinkkejä: Wigmore Hall, The Royal Ballet, Barbican Centre, The Mousetrap, Sky Garden, Portobello Road.

Tromssassa ripautti juuri kevyen kesäsateen

Tässä iässä on vaikea tietää poteeko luulotautia vai johtuvatko oireet oikeasta piilevästä katastrofista. Jos niska on kipeä, voit miettiä sukulaisten kokemuksia: tarjolla lihasjännitystä, kulumia ja syöpää. Tottakai valitset syövän. Verenpainemittaria ei kannattaisi ottaa reissuun mukaan, sitä tulee vain käytettyä turhan tiheään ja aina keksii uuden ongelman: alhainen syke voi tarkoittaa hyvää tai huonoa, ja luonnollisesti valitset huonon. Olen tänään sairaampi kuin koskaan. Ainakin luulen olevani. Varmuuden vuoksi, siis jotta tässä elämässä varmasti ehtisin, olen porhaltanut viime päivät niin täysillä kuin se ylipäätään on mahdollista. Toissapäivänä uimme Torniojoessa (huippua, hiekkapohja!), eilen kiipesimme Saanalle (polvituet ja kävelysauvat), tänään lekottelen Tromssan leirintäalueella lepotuolissa ja yritän toipua ylenmääräisestä urheilullisuudesta. Duracell-ukkeli elää täyttä elämää pyöräilemällä geokätköjen perässä kaupungilla, minä satsaan sadekatokseen ja romaanivarastoon: Kyung-sook Shinin Pidä huolta äidistä oli ihana lukukokemus, nyt on meneillään Henning Mankell (Innan frosten), jonka luultavasti olen jo lukenut kerran vuosia sitten ja unohtanut täysin. Kyllä yksi Wallander tähän väliin menee, vaikka periaatteessa olenkin kieltänyt itseltäni kaikki pohjoismaiset dekkarit. Seuraavaksi aion kokeilla norjalaista lälläriromaania, jonka löysin respan kirjanvaihtohyllystä.

Tänään joimme iltapäivällä pikakahvit, mikä oli mainettaan parempi uusi kokemus. Tummuusaste 3,5/5. Kaksi teelusikkaa mukia kohti.

The hills are alive with the sound of music hym hym hym hym hymmmmmm

Piitimessä

Parhaani tein mutta saattoi mennä yli. Kukaan oikea ruotsalainen ei tänäänkään ollut pukeutunut puhtaasti keltaiseen ja siniseen. Minä olin. Täydellisesti ruotsalaiseksi sonnustautuneena yritin Piteån kirjakaupasta saada kalenterin, josta näkisin Pohjoismaiden kuninkaallisten syntymäpäivät. Ei löytynyt, myivät minulle sen sijaan Burden elämänhallintakalenterin ja uuden täytemustekynän. Siinä vaiheessa olin jo avannut suuni ja myöntänyt olevani suomalainen. Että mitä lie yrittivät vihjata vai yrittivätkö. Päätin jättää kirjat katsomatta ja pyöräilin suomalaisen arvokkaasti Stora Coopin ostostaivaaseen, missä punssirullia myydään 24 kappaleen pakkauksessa tarjoushintaan. Oli kova homma saada vedettyä mies pois siltä hyllyltä. Autolle päästyämme huomasin, että mukaan oli kuitenkin tarttunut kookospalloja sekä kuuden punssirullan rasia torkkuviltin (Ruotsin värit) ja minikokoisen juhannussalon lisäksi. Minun ostokseni ovat luonnollisesti aina tarpeellisia.

Teimme pyöräretken meren rantaan (Pite Havsbad). Kymmenen kilometrin reitti oli merkitty selkeästi keltaisin kyltein pyörätien reunaan. Kyllä oli fantastinen päivä! Tuuli hurjasti ja hiekka lensi ja meren aallot vyöryivät vaahtopäisinä. Ranta oli meidän, ruotsalaiset vasta aloittelevat kesälomiaan.

Päivän tietokilpailukysymys: Mikä on Piteån suomenkielinen nimi? 

Piteå on suurin piirtein Oulun korkeudella ja siellä toisinaan haisee kotoisasti mätä kananmuna. Meidän auto on parkkeerattu vasemmalle juuri kuvan ulkopuolelle. Onneksi ei näy, on niin pieni mitätön ruppana oikein autojen vieressä. Semmonen plåtis.

Ruotsissa teetä väärästä mukista

Miksi mies, jolle sanojensa mukaan on ihan sama minkälaisesta mukista juo, valitsee (vastoin ohjeistusta) retkiauton kaapista toistuvasti vaaleanpunaisen Niiskuneidin helmet kaulassa käsilaukkua heiluttelemassa? Minulle jää sininen jääkiekkomuki, josta en tykkää yhtään. 

Tutustuimme tänään Haaparannan keskustaan. Sinne pääsee, jos malttaa jättää IKEAn selkänsä taakse ja kääntyykin liikenneympyrästä vasemmalle. Sievä pikkukaupunki, yksi isompi katu, jonka varrella BEGRAVNINGSBYRÅ HAUTAUSTOIMISTO ilmoittaa itsestään isoin kirjaimin. Puutaloja, pari kahvilaa (olivat jo kiinni), pankkiautomaatti kadun vasemmalla puolen, tosin huomasimme sen vasta palatessa eli oikealla. Automaatille jonotti muutama yksittäinen ruotsalainen, jotka odotellessaan ajattelivat asioita ruotsiksi - tai joku ehkä suomeksi, ei voi tietää!

Jaoimme kruunut kristillisesti tasan ja jatkoimme matkaa kohti muistojen Kalixia. Minulla on tallessa valokuva Kalixista parinkymmenen vuoden takaa. Kuvassa mies ja kaksi pientä poikaa seisovat puutalon vieressä kadulla, vielä pienempi tyttö vilkuttaa rattaista valokuvaajalle. Kuulas kesäpäivä. Olin juuri käynyt Kalixin kirkossa jumalanpalveluksessa, minkä jälkeen nuori pappi jututti seurakuntalaisia niin viehättävästi pehmeällä ruotsin kielellä, että omatkin vokaalini siirtyivät aivan suun etuosaan. Kieliharjoittelutilanne. Jännittävää, kun on ujo eikä oikein keksi mitään sanottavaa.

Olemme Luulajassa. Täälläkin on käyty lasten ollessa pieniä, joten minä muistelen menneitä ja mies tutkii netistä sopivia pyöräilyreittejä. Yksi taantuu, toinen puurtaa energisesti eteenpäin. Mukikriisi odottaa edelleen ratkaisua.

Ulkomaan toimittajamme Ruotsista päättää tähän.

Retkiä, musiikkia ja menetetty leivos

Minä olen sitä ihmistyyppiä, joka karttaa katsottuaan lähtee aivan vastakkaiseen suuntaan kuin pitäisi. Vaikka kuinka lyhyelle lenkille aion, aina siitä tulee pitkä. Tänä aamuna ajelin metrolla Bethnal Greeniin. Metrotunnelista noustessa bongasin nuoren naisen, joka yhtenään vilkuili kännykkäänsä, selässä pieni reppu, aamuisen terhakka olemus, innosta sädehtivä otsa, siis selvä turisti. En puhutellut mutta varjostin! Eipä ole tällä reissulla mikään paikka löytynyt yhtä näppärästi kuin Columbia Roadin kukkakatu. 

Nettisivuston mukaan Columbia Roadille kannattaa mennä heti aamusta, jolloin valikoimaa on paljon, tai sitten iltapäivällä juuri ennen sulkemisaikaa, jos kukkasi halvalla haluat. Aamuyhdeksältä orkideat maksoivat 10-15 puntaa, vaihtoehtoisesti kympillä sai 50 kappaletta "kestäviä ja huippulaadukkaita" tulppaaneja. Paikallisia kontaktejakin pääsin kokemaan. Yksi possupukuun pukeutunut katukiveyksellä istuskelija totesi minulle "I love you", minkä lie mömmöjen sumentama nainen pyysi muutamaa kolikkoa, mutta "ei haittaa mitään" vaikka minulla ei ollut, toinen sanoi asuvansa kadulla ja pyysi "ei rahaa mutta pliis pliis tarjoaisitko kuuman juoman". Oivoi.

Takaisin metroasemalle osasin ihan itse. Sen verran kuluneen oloista seutua, että pimeässä pelottaisi siellä yksin kuljeskella. Samat fiilikset oli kyllä eiliselläkin retkellä. Jumpsuttelin metrolla jännittävien junavaihtojen kautta Barbicanin asemalle, josta onneksi oli selvät viitat kulttuurikeskus Barbican Centreen. Oli elämys. Rosoinen, kauhea betonikolossi. Valtavia, järkyttävän rumia rakennuksia. Melkein oksetti, ainakin hirvitti, olin haltioissani. The Royal Opera ja Britten Sinfonia esittivät kaksinäytöksisen oopperan, joka oli muokattu Neil Gaimanin kirjasta Coraline varjojen talossa. Kammottava tarina, sellainen outo, moderni ooppera niin kuin nuo uudet aina tuntuvat olevan. Koko retki oli täydellistä ääriaistimusten juhlaa, paitsi ei itkettänyt eikä tuntunut sydämelliseltä kuin ehkä sen pienen hetken, kun ostin itselleni uudet korvikset Barbicanin myymälästä.

Eilisilta päättyi musikaaliin Wicked. Se oli pettymys. Vihreää hohdetta ja kimalteita oli tarpeeksi mutta lentämistä ja hyppyjä, villieläimiä ja lannevaatteisia miehiä ei ollenkaan (ai niin, eihän tämä ollutkaan Leijonakuningas). Ymmärrän kyllä odotusteni olleen turhan korkealla, mutta kun vielä musiikki oli aivan mitäänsanomatonta. Harkitsin poistumista kesken kaiken moneen otteeseen, mutta en vaan pystynyt antamaan periksi. Ei saa tuhlata, n a u t i vaikka v ä k i s i n loppuun asti, peffa puutuu ja selkää särkee, kärsi, kestä. Hyvä minä, auts, buranaa.

En sitten päässyt maistamaan Peggy Porschenin leivoksia. Kahvilan ulkopuolella oli monen metrin jono odottamassa vapaata pöytää ja siihen minä en sentään alistunut. Jestas, jotain rajaa, kuppikakku on vain kuppikakku, taikkeri sentään. 

Söin lentokentällä hyvin. Elämä on ihanaa. Kotimatka on alkanut.

Bad Hair Day

Waterstones Piccadillyllä on minulle liian suuri. Kirjoja on kuudessa laajassa kerroksessa sellaiset määrät, että menetän keskittymiskykyni täysin. Sen sijaan saman kadun varrella sijaitseva Hatchards, Lontoon vanhin kirjakauppa (since 1797), on paljon helpommin sulateltava ja viihtyisämpikin, vaikka monikerroksinen niin kuitenkin koloinen ja kodikas. En ehkä olisi osunut sinne, jos en aamulla olisi lähtenyt jalan liikkeelle vahvana aikomuksena kävellä koko päivä. 

Kun tunnollisesti nautitun aamiaisen jälkeen (rahoille vastinetta) astuin hotellin ovesta ulos, paistoi aurinko ujosti pilvien takaa ja vaikka EIsateenvarjolleKYLLÄaurinkolasit - asenteella yleensä kerjää itselleen vain hankaluuksia, lähdin minä kaupungille juuri niin, säätiedotusta uhmaten. Ensin Elizabethin sillan yli Buckingham Palace Roadille, jota pitkin sitten palatsille asti ottamaan selfieitä kullattujen porttien edessä niin kuin sadat muutkin turistit (ei kylläkään onnistunut, hiukset litussa taas). Kävelin palatsin ohi Hyde Park Cornerille, käännyin Piccadillylle ja puistin pontevasti päätä bussilippujen myyjille. Hatchardin kirjakaupan jälkeen alkoi sataa. Ja minä huomasin avoimen kirkon (StJames). Ohjelmassa tietenkin syventyminen pääsiäiseen, "The Three Hours", sellomusiikkia (Bach) ja virsiä, raamatunlukua ja puhetta ja runsaasti hiljaisuutta. Hyvin miellyttävä kokemus. Ensimmäisen tunnin jälkeen naapuripenkissä alkoi mies päästää kevyitä uniääniä. Kun urut lähtivät soimaan, hän heräsi hetkeksi mutta oli liian väsynyt noustaakseen seisomaan virren ajaksi. Ymmärsin hyvin, minuakin nukutti ihan vietävästi mutta en löytänyt sopivaa salatorkahtamisasentoa. Minusta näytti, että edessänikin nukahdeltiin pitkien hiljaisuushetkien aikana mutta ihailtavan hartaan näköisesti.

Jouduin päivittämään vanhan Oyster-korttini ja menemään metroon. Sateessa ei voi lukea karttaa ja minä olen aina eksyksissä. Päivän vaateshoppailu epäonnistui surkeasti eikä hiuspuuteriakaan tullut ostettua. Huomenna uudestaan, täytyy yrittää suorittaa, olen leuhkasti varannut yhdelle laukulle paikan ruumaan kotilennolle.

Lontoo

Lensin Lontooseen eikä pää räjähtänytkään. Kaikkien luulotautien ja järjettömien pelkojen sekasotkussa se oli päällimmäisin kauhuskenaarioni, kun aamuyön suden hetkinä heräilin kuuntelemaan metallista kohinaa pääni sisällä. Ja minä kun aina luulin, että kuuloa suojaamalla tämän voisi välttää, kaikkeasitä! Nyt opettelen elämään uuden, sitkeän kaverini Tinnituksen kanssa. 

Nälkä. Jää nähtäväksi tuleeko tästä tyytyväinen päivä. Kello on kolme aamulla eikä tähän aikaan juuri mikään tunnu miltään. Olen säätänyt ilmalämpöpumpun isolle ja se käy jatkuvaa taistelua kylppärin kylmiä kaakeleita vastaan. Laittaisin kylpyhuoneen oven kiinni, mutta se ei pysy (onneton lukon kieli). Huone vaikuttaa aika äskettäin remontoidulta ja siis ainakin yksi (kaksi...ööö) asia(a) on sössitty, mutta sänky on hyvä.

These boots are made for walking

Meitä on täällä niin kovin paljon eikä ole edes vilkkain kuukausi vuodesta. Tänään Petřínin kukkulalla hengittämässä vapaata ilmaa. Paras päivä.

Kaupunkilomailijan työpäivä

Tehdään kaikkia opaskirjan juttuja.

Aamupäivä pyörittiin Prahan linnan ympäristössä. Ostin Kafkan Ein Landarzt pikkuruisesta putiikista, jonka katon alla Kafka teoksen aikoinaan kirjoitti. 

Iltapäivä kului Josefovin juutalaiskorttelissa. Erityisen vaikuttava oli Pinkasin synagoga ja sen seiniin kirjoitetut holokaustin uhrien nimet, 77297 nimeä! Kyllä silmät kostui, lasten piirroksia Theresienstadtin gheton ajalta en tohtinut edes katsoa. Reitti ulos museoalueelta kulkee mutkittelevaa polkua vanhan juutalaisen hautausmaan kivien välissä. Mietipä siinä sitten kaikenlaista.

Hotellilla vietimme tänään jopa kaksi reilua siestahetkeä, mistä johtuen mies arveli selkänsä kestävän istumista tunnin pituisen iltakonsertin verran. Kerättiin siis lipputiskille viimeiset käteisvarat taskuista ynnä pussukoista ja ostettiin viime hetken tarjouspaikat vip-riviin. Esiintyjille kiitokseksi sanottakoon, että vetivät evergreen-klassiset läpi tarkalleen luvatussa 60 minuutissa. Ei turhia taukoja, tarmokkaasti ja suoraviivaisesti vain kohti viimeisiä nuotteja. 

Iltalenkillä kuultiin toripianistia, jolta tunteen paloa löytyi huomattavasti enemmän (tänne ne rahat olisi pitänyt laittaa!), mutta eipä meillä ollut enää korunan korunaa jäljellä.

Iltapala minimarketista. Rakas maito.

Franz Kafkan kaupungissa

Olemme olleet täällä Prahassa viikon. No oikeasti vasta puoli päivää mutta pidemmältä ajalta tämä tuntuu. Aamulla Helsinki-Vantaalta lähtiessä en muistanut oltiinko menossa Puolaan vai Tšekkeihin ja jotenkin mielessä pyörivät koko ajan Varsova ja Krakova, mutta nyt sentään tiedän missä olen. En osallistunut tämän matkan suunnitteluun, mies osti liput ja varasi hotellin, minä sanoin "juu" ja mietin ihan muuta.

Opiskelin aikoinaan vuoden saksaa ja meidän piti lukea Kafkaa. Luin yhden ensin saksaksi, varmuuden vuoksi suomeksi, sitten vielä saksaksi. Ei tullut silloin mieleenikään, että Franz olisi Prahan poikia. Kappas.

Hvide Sande

Tänä aamuna herätessä eivät leirintäalueen liput hulmunneet. Ikiliikkuja lähti tyytyväisenä pyöräilemään, minä nautin hitaan aamiaisen itsekseni, lueskelin vuoroin Hamletia ja Harlekiinia (helpompi tanskan tekstinymmärrystesti), kuuntelin saksalaisten ja ruotsalaisten naapureideni jorinoita.

Rantaan vie ruusujen reunustama polku. Näitä ruusuja kasvaa pitkin karua, hiekkaista rannikkoa laajoina pensastoina. Ne eivät ole erityisen kauniita, minkä vuoksi en ole ollut niistä kovin kiinnostunut, olen vain ihmetellyt niiden suurta määrää. Mutta tänään! Tyyntä ja lämmintä rantapolkua kävellessä ruusujen tuoksu oli suorastaan huumaava. Oih.

Vähän oli surullinen olo viimeisellä rantalenkillä.Taisin vetäistä pienet itkutkin. Sitten autoa pakkaamaan ja liikkeelle.