keskiviikko 21. joulukuuta 2016

"Suvanto on leveä ja syvä kohta joessa. Suvannossa vesi liikkuu muuta jokea hitaammin, sillä leveässä uomassa vedelle on enemmän tilaa, eikä joki laske paljonkaan suvannon kohdalla." (Wikipedia)


Joulun teema on tänä vuonna "Kelpaa ei sisustuslehtiin, mutta vessa on siisti". 

Olen kutsunut sukua kaksiin joulunaluskahvijaisiin. Eilen kävin pelotta sacheria leipomaan. Ei tullut mieleenkään että voisin epäonnistua, tyytyväisenä vain liimailin palasiksi murenneen kakkupohjan aprikoosimarmeladilla yhteen, suklaapintaan jääneet kokkareiset kohdat ja lommon peitin toffeesuklaapalleroilla. Lopputulos boheemi ja täyteläinen.Tytär väsäsi marjapiirakan ja pikkupizzoja, olkkarin kajarit toimivat kerrankin moitteettomasti ja levittivät taloon Andrea Bocellin joulusokeria.

Kas. Olen onnellinen. Takana monta surun vuotta, edessä luultavasti myös, mutta nyt uiskentelen suvannossa. Aamukolmen aikoihin kieltämättä mietin pilkkujen paikkoja, mutta seitsemältä tulen jo ajatelleeksi sitä onnea, että tänäänkin saan vielä elää. Kivutta ja pienin vaivoin. Lucky me.


Tilannekatsaus. Orkidea, hän on herännyt.






sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Helsinki. Kolme päivää.


Ostin jo ensi vuoden joulukortit valmiiksi. Mielestäni tämä jos jokin osoittaa luottamusta tulevaan. Lisäksi kaupassa neljä pokkaria pyysi päästä mukaani ja minä ystävällisesti tein niille tilaa reppuun. Enää pari päivää ja lukuloma alkaa, tai oikeastaan pääni sisällä loma alkoi jo, pitää vain muistaa välillä oleskella työpaikalla muutama tunti.     

Sain Helsingistä kaiken mitä lähdin hakemaan, ja enemmän. Yayoi Kusaman näyttely In Infinity yllätti minut. Yleensä uuvahdan sillä sekunnilla kun astun taidemuseon ovesta sisään, nyt ei väsyttänyt yhtään. Ikään kuin olisin ollut jonkinlaisessa älyllis-kokemuksellisessa puuhamaassa. Outoja installaatioita, vangitseva kokeellinen elokuva, säväyttävät värit. Luulen ymmärtäneeni jotain, tai sitten en, oli miten oli mutta tykkäsin!

Perjantaina iltasella tapasin sisareni ja hänen tyttärensä Tuomiokirkon portailla. Ihanat naiset ja Tuomaan Markkinoiden jouluvalot. Ja Bach. Olin niin monta päivää kuunnellut tallenteelta Jouluoratoriota John Eliot Gardinerin tahtipuikon mukaan, että vähän epäilytti miten aivoni hyväksyisivät eri tulkitsijat ja live -esityksen ylipäätään. Kieltämättä kirkon akustiikkaan piti totutella, mutta jumalaisen kaunista musiikkia se oli: kuoro, solistit, orkesteri, ihan kaikki. Riemua! 

Lauantaina kävelin Bulevardilla, koska Bulevardilla kävely on yksi lempipuuhistani Helsingissä. Kävin Sinebrychoffin kotimuseossa tuijottamassa muotokuvien ihmisiä silmiin. Jotenkin eksyin jossain vaiheessa Akateemiseen kirjakauppaan ja vähän Suomalaiseenkin. Löysin joulukuusimetsän Kansallismuseon puistosta. Latasin kännykkäni akkua Kansallisoopperan portaikossa. Näin Pähkinänsärkijän ja Hiirikuninkaan. Elämys! Baletin jälkeen ajelin raitsikalla hyvän matkaa, juoksin kadun yli ja toisenkin ja EHDIN Järvenpään junaan. Minä siis muistan vielä miten lähijuniin ehditään!  

Sunnuntain istuin kahvi- ja teekuppien ääressä ihmisten keittiöissä. Se oli loppujen lopuksi parasta koko reissussa. Niin se aina on. Kiitos kamut.




perjantai 16. joulukuuta 2016

Kohti etelää


Hyvää nimipäivää minulle. Vein työkavereille suklaata mutta itse nautiskelen voipullaa. En kanna VR:lle kaunaa, vaikka juna lähti 16 minuuttia myöhässä. Varpaat on jo sulaneet ja ravintolavaunun kahvi on hyvää.   

Olen taas liikkeellä yhden kassin periaatteella. Tällä reissulla ei osteta mitään tavaraa tai jos ostetaan, niin jotain vanhaa täytyy saman verran heittää pois. Tarpeellisimmista mukaan pakatuista varusteista mainittakoon kamera, tabletti ja sähköhammasharja. Vähän arveluttaa riittääkö Dickens (Christmas Carol etc) koko matkan ajaksi, mutta ainahan voin tehdä tilaa reppuun luopumalla yhdestä kulahtaneesta puserosta.  

Minulla on taas suuret suunnitelmat pääkaupunkipäiviin. Täksi illaksi olen ostanut liput tuomiokirkkoon. Cantores Minores, CM Koulutusryhmien kuoro, solistit Kaisa Ranta, Maria Kettunen, Tom Nyman, Juha Kotilainen ja Suomalainen barokkiorkesteri Hannu Norjasen johtamana esittävät Bachin Jouluoratoriosta kantaatit I-III ja VI.   

Tulee jännä ilta. Kihisen jo nyt.

  

tiistai 13. joulukuuta 2016

Paratiisin puutarha, Forest Fruit vai Luostarin unitee?


Kello on kolme, siis aamuyö, ja keitän teetä. Oikeasti haluaisin juoda kahvia mutta sen väitetään valvottavan. Tekisi mieli imuroida seiniä ja listoja, tyhjentää tiskikone, pestä sauna. Päivällä ei huvita mikään näistä. Hetken katselin ikkunasta ulos ja harkitsin yöllistä kävelylenkkiä. Kuutamo valaisi lumisen maan houkuttelevasti, puut heittivät varjoja pihaan ja minä kuvittelin pihatielle suden.

Välitodistuksen arvosanat pyörivät päässäni. Tiedän niiden olevan kohdallaan mutta haastan silti itseni uudelleen ja uudelleen. Eilen taas hämmästyin, kun oppilas hyppäsi syliini. Miten pieni lapsi yhdeksänvuotias vielä onkaan ja miten välitön voikin olla. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä suuremmalta tuntuu vastuu ihmisistä ja työstä. Minulla on eläkeikään aikaa neljätoista vuotta ja kaksi kuukautta. Silmänräpäys ja olen jo siellä. Liian pian.





perjantai 9. joulukuuta 2016

Tyhjässä keittiössä, kun kaikki vielä nukkuvat, kirjoittaa hän.


Hermosärky on taas tullut kylään. Tiedän sen pystyttäneen leirin johonkin nurkkaan, missä se huomaamattomasti heittää uuden risun nuotioon juuri ennen kuin tuli pääsee sammumaan. Joskus liekit leimahtavat turhankin korkeiksi ja silloin ei mies paljoa hymyile. Kulkee vain levottomasti paikasta toiseen ja levittää sähköä ilmakehään. Aikaisempina vuosina minä sain voimakkaita allergiareaktioita, tiuskahdin jotain, tai hän, tai minä, joku kuitenkin kunnes koko homma lähti kierimään kihiseväksi tulipalloksi. Syyttelyä, huutoakin, mökötystä. Nykyään osaan taikasanat: Mikä on, oletko kipeä? 

Posti toi Viikilän Finlandia-palkitun kirjan. Luin jo ensimmäisen sivun, selasin sieltä täältä, luin epilogin. Tirahutin pari kyyneltä kuten minulla on piinallisesti tapana tehdä, kun oikein jostain tykkään. Ei tee hyvää tälle nenälle, joka muutenkin on taipuvainen sävyttymään punaiseksi. Ja posket. Pakko on käyttää pienet täplät meikkivoidetta joka aamu, muuten en kestä ajella hissillä koko päivää. Yhden seinän puoliväliin asti peittävä peili on liian tehokas. Yritän perääntyä siitä niin kauas kuin mahdollista mutta ihohuokoset näkyvät silti. Siivooja sanoo kääntävänsä aina selän peiliin päin. Varmaan vähän epämukavaa, siivouskärryn kanssa tilaa on niin vähän.

Tänään on huivipäivä. Kun kaikki muu vaatetus on synkkää, huivi pelastaa. Eilen laitoin päälle saman asun kuin viikko sitten. Silloin olin hauska ja nätti, eilen en. Alan epäillä, että ulkonäköön liittyvät asiat ovat vain harhaa. Näet itsesi kauniina, kun olet hyvällä tuulella, todellisuudessa olet aina sama. Tai sitten kaikki on kiinni hiuksista: ulkonäkö, henkinen hyvinvointi, vireys. Minulla on enimmäkseen bad hair day, joten varmaankin olen vahva luonne, kun tähän ikään asti olen säilynyt suhteellisen tasapainoisena.

Löysin pöydältä minivaahtokarkin. On irronnut piparitalon katonreunasta ihan itsestään. Uskooko kukaan, etten tehnyt mitään? Varmuuden vuoksi hävitän todisteen luonnonmukaisin menetelmin. Jos joku kysyy, en ole ollut täällä.





perjantai 2. joulukuuta 2016

Possua, sokeria ja orkidea. Tip tap.


Tänään pitäisi tehdä possuvalinta. Siis tilaanko paikallisen vai haenko marketista jotain muuta. Painotanko rahaa vai ehkä laatua? Onko paikallinen kinkku onnellisempaa lihaa kuin markettikinkku? Rasitanko parinkymmenen kilometrin kinkunhakumatkalla luontoa vähemmän kuin hakemalla marketista (5km) pakastekinkun? Taikkeri sentään. Viime viikolla keskustelin kaupassa leipäedustajan kanssa pakastetaikinoista. Taikinamöntin valmistaminen Puolassa työllistää hänen mukaansa enemmän suomalaisia kuin puolalaisia. En silti ostanut hedelmäleipää (Puolan lahja maailmalle), jota jokaisella kauppareissulla kuolaan. Ostin avainmerkkileipää, joka maistuu tylsälle.  

Luin aamulla lehdestä, että kakkostyypin diabetes lisääntyy hurjaa vauhtia ja jotkut meistä jopa sairastavat tietämättään. Tämä mielessä oli vähän helpompi estää itseään taittamasta piparitalon kulmaa välipalaksi. Tytär on kiinnittänyt kattoon suklaanapin jos toisenkin ja eri värisiä vaahtokarkkeja. Kiinnityssokeri kimaltelee kynttilöiden valossa houkuttelevasti, pelkkä ajatus tomusokerimassasta saa sylkirauhaset toimimaan yliaktiivisesti. Ja sitten se meidän hoikka mies. Se toi hiihtoreissulta viimeistä käyttöpäivää lähestyvää vadelmahilloa. Marjapitoisuus mahtavasti 60 prosenttia, oletettavasti sokeriakin on riittävästi. Syödäänkö urakalla jogurtin kanssa ennen kuin vanhenee? Se tässä on kuitenkin sanottava, että mahduin vielä pari päivää sitten ihan kevyesti kellariluokkani ikkunasta ulos työpaikan paloharjoituksessa. Vähän meinasi jalka jäädä kiinni, pitkä nainen kun olen ja kun ei uudet talvikengät jalassa koipi tahdo taipua. Oikeassa tilanteessa heittäisin crocsit ensin ikkunasta ulos ja ryömisin sitten itse perässä sukkasillani.  

Illalla menemme naapuriin pizzalle. Viemme tuliaisiksi glögiä, mahdollisesti juommekin jonkin verran sokeria illan mittaan. Ensimmäiset joulujuomat nautin jo alkuviikosta mennessäni ystäväni luokse iltapäiväkahville. Tarjosikin glögiä ja Pandaa. Tautisen hyvää. Diabeettisen hyvää. Ystävälläni on orkidea, joka kukkii aivan käsittämättömän runsaasti. Meilläkin on orkidea taas herännyt eloon. Todisteeksi kuva.























sunnuntai 27. marraskuuta 2016

27 yötä jouluun on (en laskenut itse, katsoin netistä)


Etelänkyläntie oli liukas tänään iltapäivällä. Piti ajaa hiljaa, mikä sopi minulle loistavasti. Esbo kyrka veivasi radiossa Hoosiannaa uudelleen ja uudelleen, minä lauloin täyttä kurkkua mukana, ja niin vain ehdimme loppuun asti ennen kuin käänsin autoni Kalajoen kirkon parkkipaikalle. Konserttiin! Jokilaaksojen oratoriokuoro (Marita Kaakinen) ja Haapaveden kamariorkesteri (Janne Jääskelä) esittivät Armas Maasalon Jouluoratorion. Ihan alkuun veteli Vaskiyhtye Mendelssohnia (Enkellaulu kajahtaa) ja olin aivan myyty. Mä olen täysin heikkona vaskipuhaltimiin. Sitten Simo Mäkinen aloitti sangen sydämeenkäyvästi Ja neitsyt pikku poijuttansa, minä kaivelin taskuista vanhoja, käppyräisiä nenäliinoja, ajattelin että tästäpä vasta räkäinen reissu tulee, ja yhtäkkiä kappale olikin loppu. En muistanutkaan, että se on niin lyhyt (Youtuben kuoroversio 1,48 minuuttia, piti heti tsekata). Suurimmat tunneaallot olin siis yllättäin käynyt läpi jo ennen pääteosta, mutta kyllä Maasalokin kiinnostava oli, varsinkin kun en ollut sitä aiemmin kuullut ja varsinkin kun esittäjät olivat niin taitavia.

Tulin kotiin ja sytytin jouluvalot pihaan. Tytär laittoi taas Noita Nokinenän kuulumaan. Söin suklaata. Tilasin Dickensin nettikirjakaupasta. (Näin paikallisessa harrastelijateatterissa aiemmin tällä viikolla niin lämpimän suloisen version Joulutarinasta, että pitää päästä lukemaan alkuperäinen.) Varsin perinteisiä adventtiaineksia on siis päivääni kuulunut huolimatta siitä, etten tiedä mitä kirko(i)sta ja uskonno(i)sta ajattelisin. Onneksi sentään Joulupukki on tässä iässä jo ihan selvä juttu.





maanantai 14. marraskuuta 2016

Henkilökohtaista joulukorttiennätystä valmistellessa


Ei vain lähde jouluoratoriovaihde päälle, vaikka viikonloppuna otin jo kynttilät esille. Tänään sen sijaan pistin Mozartin Requiemin soimaan oppituntien jälkeen, mistä seurasi kahden tunnin mittainen papereidenjärjestelyvimma (musiikin tahtiin) ja nippu sanakokeitakin tuli korjattua kuin ohimennen. Luulin ennen, että sielunmessu virittäisi kuulijan ylevään tilaan jossa mietiskellään tuonpuoleisia asioita, mutta sen sijaan Mozart vain pistää kroppaan vauhtia. Pää heiluu ja tuoli keikkuu ja tekee mieli tanssia, vähintäänkin huojua. Ja laulaa, jokaista stemmaa. Sopraanot, altot, tenorit ja bassot poksahtelevat liikkeelle matemaattisen tarkasti omia aikojaan, lauletaan sikin sokin sitä ja tätä, ja sitten jatketaan taas yhtä matkaa. Mahtavaa. Menneinä lauluvuosina Mozartin Requiem oli paras kuorolaulukokemukseni ikinä. Oi sitä aikaa. Todella.  

Olen päättänyt antaa itselleni tilaisuuden epäonnistua joulukorttijakelussa. Varmaan unohdan lähettää kortin jollekin elämälleni olennaisista ihmisistä, mutta toisaalta ne olennaiset ihmiset eivät taida olla siitä millänsäkään. Kun en ole reiluun kymmeneneen vuoteen lähettänyt joulukortteja, ei jokunen unohdus haitanne. Nyt olen jo kirjoittanut kymmenen korttia (enkka!), joista puolet eivät varsinaisesti (ollenkaan) ole jouluaiheisia, mutta joihin kaikkiin olen läiskinyt yhden tai useamman joulutarran. Lopputulos ei kaikin paikoin ole erityisen taiteellinen tai hyvää makua osoittava. Minulta on mennyt pieni omaisuus tarra-arkkeihin, mikä sekin on tietysti suhteellista. Onneksi kuitenkin mies, joka on huomattavasti minua järkevämpi ihminen, ei lue näitä tunnustuksia.  

Askarteleminen on pitkästä aikaa ollut hauskaa. Tämä positiivisvoittoinen eläminen tuntuu oudolta monen vuoden surukauden jälkeen. Kroppa rapistuu mutta naurattaa. Ristiselkä on kyllä alkanut vähän protestoida liiallisen sohvallista, huonoa elämääni. Onko tässä muka pakko alkaa tehdä jotain?
Ne Lapin luomukaskinauriit ovat muuten todella herkullinen välipala ja niistä kannattaa vähän maksaakin. 
Vaihdoin sulavan huomaamattomasti puheenaihetta.





lauantai 5. marraskuuta 2016

Salainen tanskalainen elämäni


Olen ratkaissut pyöräilykypäräongelman. Kun talviaamuisin lähden ratsullani töihin, upotan kalloni pojan laskettelukypärään. Vaihtoehtoina musta tai sininen, mielialan eli huivin värin mukaan. Kyllä tarkenee.   

Syysloma ja sen jälkeen koulutuspäivät (koulutusta ihan oikeasti työajalla, jestas sentään) ovat pistäneet elämäni sekaisin. Nukun kello kolmeen, sen jälkeen en. Ensimmäisenä aamukolmen yönä katsoin Clark Gablea mustavalkoisena, toisena luin Mark Levengoodin uusimman (Solblekt av livet), kolmantena Heidi Mäkisen ensimmäisen (Ei saa mennä ulos saunaiholla) ja vasta neljäntenä annoin periksi varsinaiselle paheelleni: Tanska, oi Tanska. Telkkarissa tanskalainen maajussi Frank Erichsen touhuaa pelloilla ja puutarhassa ja minäkin siis melkein. Kondiittori Mette Blomsterberg (täydelliset kynnet) pyöräyttelee muutamat cupcaket, kuorruttaa valkuaisella, liekittää soman vaaleanruskeaksi, ja minäkin kuvittelen tekeväni niin. Tanskalaisia toisenlaisia ystäviä haastatellaan (haastattelen) punaisella ja mustalla sohvalla tyylikkäästi. Lopuksi ajelemme vähän matkailuautolla pitkin Färsaaria. What a life! 

Aamukahdeksalta tänään lauantaina kiskoin miehen ylös peiton alta. Hän horjahteli hampaitten pesulle, valitteli harvakseltaan aamiaispöydässä, mutta päivän pilkistäessä taivaanrannasta olimme jo metsäretkellä. Hiljaista ja kylmää, järvi jäässä, joutsenparvi lensi puiden yli ja metsämyyrä vilahti jalkojeni ohitse kivenkoloon. Joskus luulen pitäväni talvesta, vaikka enimmäkseen se tuntuu kahleelta.  

Saunan jälkeen kampasin äitini hiukset. Vähän niin kuin silittäisi.  





torstai 3. marraskuuta 2016

Keskellä viikkoa liesussa ja töihin taas


Kovin valaistuneena palasin töihin tänään. Kaksi päivää luentoja, kulttuuria, ilmaista materiaalia, ruokaa ja juomaa oli vaivuttanut minut onnelliseen transsiin, josta todellisuuteen tipahdin kyllä varsin nopeasti, siis jo ensimmäisen oppitunnin aikana. Näinköhän ne opetuksen uudistukset aina alulle pannaan: henkevässä kuplassa, hyvässä seurassa, suuren innoituksen vallassa, sopivan matkan päässä koulun arjesta? Entä käyvätkö kaukaiset päättäjät koskaan todella kokemassa mitä kouluelämä oikeasti on, miten inkluusio toimii ja integraatio ja kaikki uuden opetussuunnitelman hienot ajatukset?

Lauloin karaokea. Mikrofoni nappasi äänen niin voimakkaasti, että omissakin korvissa soi. Jätin paineet pois, annoin tulla mitä tulee ja olikin huomattavasti mukavampaa kuin menneinä laulun vuosina. Kappale oli kyllä helppo ja yleisö myös mutta silti, jotain on muuttunut ja parempaan suuntaan.

Maahan satoi lumi eikä minulla ole tuuli/toppahousuja. 





sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Komisario Palmun erehdys


Vantaa, keittiö kello 5.10

Kolmas aamu pääkaupunkiseudulla ja kolmas kello viiden aamiainen. Jos kello nyt edes on viisi. Talviaika alkaa tänään enkä tiedä onko kännykkäni vielä tajunnut asiaa.

Olimme eilen teatterissa. Helsingin kaupunginteatterin Areena-näyttämöllä komisario Palmu ratkaisi jälleen Rygseckin tapauksen (Joel Elstelän ohjauksen mukaan). Tykkäsin lavastuksesta (Katariina Kirjavainen), kohtauksesta toiseen siirryttiin kiitettävän jouhevasti ja Mikko Kivinen komisario Palmuna oli varsin uskottava. Huumoriakin löytyi ihan mukavasti, harmi vain että Bruno Rygseckin roolista oli tehty aivan liian härski ja Toivo Virrasta liian tyhmä. Turhan helppoja ratkaisuja muuten niin elegantissa esityksessä.

Meitä oli ryhmässä yksitoista. Sisaruksia, tätejä, setiä, serkkuja ja puolisoita. Söimme puolelta päivin kokoontumislounaan siskontytöllä, minkä jälkeen ajelimme Helsinkiin bongailemaan Palmu-kohteita. Kierros päätettiin sopivasta Kämpin baariin juuri ennen teatteria. Nautin elämäni ensimmäisen absintin vääräoppisesti jäillä (toisin kuin rouva Rygseck).     

Ja muutakin etelän lomalla koettiin: Ateneum, kirjamessut, viini- ja ruokamessut. Liian paljon ohjelmaa tietenkin, mutta kun kaikki vain täytyi saada eikä sekään yhtään hassumpaa ole, että vähän rääpäisee sitä sun tätä.

Hyvää huomenta.  





sunnuntai 16. lokakuuta 2016

EHTM


Viime viikonlopun huikaisevan huvittelurupeaman jälkeen vietän nyt seitsemättä päivää teemalla "ei huvita tehdä mitään". Pois lasketaan tietenkin työpaikalla asuttu aika, koska siellä yleensä huvittaa eikä mikään muu vaihtoehto edes ole mahdollinen. Tällä viikolla olen poikkeuksellisesti yrittänyt lähteä säälliseen aikaan töistä kotiin ja niinpä niin, ilman Anders Lund Madsenia olisin ollut hukassa, siis aivan tylsä. Anders kertoo miten jätteet hoidetaan Grönlannissa ja monia muita kiehtovia asioita, joiden vuoksi olen katsonut sarjan jokaisen tähän mennessä näytetyn osan (3/4) pari, jopa kolme kertaa. Toinen kaverini on Michael Portillo, värikkäiden puvuntakkien mies. Jos ei junamatkailu kiinnosta, saa jännitystä elämään arvailemalla minkä värisen pikkutakin Mikke seuraavaa kohdetta varten on vetänyt niskaansa. En tiedä olenko ihastuneempi keltaiseen vai pinkkiin. 

Viikonloppu ja eteläisen Suomen syysloma toi nuoret miehet kotiin. Laitamme siis ruokaa. Muuten olen jatkanut viikon teemaa ja ollut tekemättä mitään. Tänään olisi naapuripaikkakunnan kirkossa Suomen ykköslaulajan konsertti. Loistava tulkitsija, maailman tähti. Katsoin etäisyyslaskurista, että henkilöautolla matkaan menisi 32 minuuttia. No ei jaksa eikä enää ehdikään. Jos nyt lähtisin, myöhästyisin alusta yksitoista minuuttia.   



(Katsoin siis teeveestä:
Elämää Grönlannin syrjäkylässä,
Kiehtova maailma: Junamatka Eurooppaan)






lauantai 8. lokakuuta 2016

Oulu


Tuli nautittua liikaa. Liikaa kakkua, kahvia, punaviiniä ja todellakin aivan erityisesti ihan liikaa 70-lukua. Mutta kun heti alkuillasta lähtien oli niin mukavaa! Ravintola Grill it! tarjoili ylimaallisen maukkaita etanoita (ja poroa, pinaattia, manteleita, perunagratiinia), minkä jälkeen minä ja vatsani olimme valmiita syleilemään koko maailmaa. Me rakastimme Oulussa ihan kaikkea: Tiernapojat -patsasta, uutta kauppakeskusta, mukulakiviä, Toripolliisia, rannan punamulta-aittoja, leutoa syysiltaa, kaupunginkirjastoa täydessä valaistuksessaan. Elämä oli ihanaa ja aivan vailla mitään odotuksia tai ennakkoluuloja tälläsin täyden pötsini kaupunginteatterin katsomoon riville kolme. Nosta lippu salkoon Finnhitsin malliin. Arvi Lind. Lada. Ja niin minä olin taas kymmenvuotias, lapsuuskodin pihamaalla serkkuni kanssa, leveissä lahkeissa ja tennareissa, kasvot hymyssä, odotus silmissä. Minun siskoni oli tulossa pienen perheensä kanssa etelästä kesälomalle, isäni heitti pihalla tikkaa, ulkosaunan radiosta tulvivat lauantain toivotut levyt, äiti paistoi karjalanpiirakoita. Entisenlaiset ja edesmenneet ihmiseni. Eikä minulla tietenkään ollut yhtään nenäliinaa veskassa, kuka nyt arvaisi itkeskelevänsä melkein joka biisiä, jopa Armin ja Dannyn ajan.

Se oli hyvin kirjavan tasoinen esitys. Kaikki laulajat eivät olleet aivan vireessä mutta yleisö ei näyttänyt piittaavan, lauloivat mukana ja taputtivat niin että sali paukkui ja lopulta discosivatkin penkkirivien välissä. Väliajalla pyyhin naamani vessassa ja vielä viimeisen kutsusoiton aikana hain tiskiltä omenahyveen ja kahvin yllättävää energiapuutosta paikkaamaan. Onneksi sain istua outojen keskellä edessä, kun mies oli työpaikkansa porukan kanssa monta riviä taaempana. Aina vaan tippa linssissä, jumatsuikka tätä päätä ja sydäntä.    

Me jätimme muut pubiin ja pyöräilimme takaisin leirintäalueelle. Kello tuli yksitoista, kaksitoista ja puoli yksi, söin leipää, join maitoa, katsoin kelloa taas kahdelta ja viideltä ja vartin välein. Vatsa ei kiusannut ollenkaan, eikä närästys tai muukaan keski-ikäisen vaiva, mutta tunsin itseni valkosipuliöljytyksi etanaksi ja vaikka se olotilana on varsin täyteläinen, en saanut unesta kunnon otetta. Että piti vielä se kakunpalakin syödä.

Se oli sitten vuoden viimeinen reissu Kesäautolla.





lauantai 1. lokakuuta 2016

Lauantai: kenkiä vaihdellen Valamossa


Kiedottuani uuden huivin päähäni mietin hetken mikä peilikuvassa oli niin oudolla tavalla tutun oloista. Just joo, Moskovan Punaisen torin liepeillä näin ihan saman näköisiä maatuskan myyjiä pari vuotta sitten. Ystäväni Arska sen sijaan muistuttaa huivissaan arabirouvaa, kumpi parempi?

Pääkirkossa oli aamulla tarjolla Kolmas hetki ja liturgia. Meillä oli väärät kengät, puolentoista tunnin kärvistelyn jälkeen annoimme periksi ja palasimme hotellille nostamaan jalat pystyyn. Illan Vigiliaan lähdettiin sitten Legeron lestissä ja vain muutamin istumatauoin selvisimme loppuun asti: 2,5 tuntia. Se oli kaunista. Ikonostaasi, tuohukset, valot ja varjot, suitsukkeet ja kirkkolaulu. Upeiden tenorien ja basson/baritonin vuorottelu, kirkkokuoro jonka tehtävä oli varsin mittava ja kunnialla suoritettu. Suomea, vähän venäjää, hiukan ruotsia. Sellainen osa kotimaata, joka on minulle aivan vieras. Viimein ulos astuessa tähtitaivas, jonka olin kesän aikana unohtanut. Siistiä. Sitten Arskan kanssa iltapalalle.






perjantai 30. syyskuuta 2016

Perjantai-ilta. Valamo.


Arska kutoo sukkaa, minä näprään tablettia. Olimme perillä iltapäivällä neljän aikoihin. Meille neuvottiin viikonlopun ohjelma, kävimme ravintolassa mustikkaliköörillä (paikallista) ja vetäydyimme oman kammiomme rauhaan eli hotellihuoneeseen (oma vessa ja suihku). Sampan huone on meitä vastapäätä käytävän toisella puolella. Täällä on aivan hiljaista. Sampan puolelta ei kuulu mitään, me olemme kuiskailleet tänne saapumisesta lähtien (noin viisi tuntia), ja kun välillä pidämme taukoa supatuksesta kuulemme vain Arskan pyöröpuikkojen napseen ja suhinaa korvissa. Tämä on luostarin rauhaa, kaukana kavala maailma. Meillä on molemmilla uudet kirkkohuivit.  





lauantai 24. syyskuuta 2016

Retkiautolla kohti horisonttia ja takaisin


Yllätin itseni haaveilemasta pari päivää sitten. En oikein tarkalleen muista mitä ja miksi, mutta jotain juniin ja Kalliovuoriin, preeriaan, tyhjiin maanteihin, kullanhohtoiseen horisonttiin liittyvää. Jotain utuista höpöä. Olo oli kummallisen toiveikas ja positiivinen, melkein niin kuin ennen, aika monta vuotta sitten. 

Maantiet on vieneet meitä Savoon useana viikonloppuna mutta nyt olemme Etelä-Pohjanmaalla. Seinäjoki. Tästä on ajettu ohi niin monta kertaa, että tiesin odottaa tasaista laatikkotaajamaa. Sitä en tiennyt, että täällä on nättiä ja että täältä löytyy niin paljon sotien aikaista historiaa. Tapasin muutaman patsaan kaupunkilenkillä. Olin vähän pettynyt Mannerheimiin, minusta hänen ei olisi pitänyt antaa laskeutua hevosen selästä. Ostin mekon, istuin kahvilla kuuntelemassa etelä-pohojalaasta jutustelua (vinkeän erilaista kuin savo), tutkin Suomalaisen kirjakaupan, totesin että Infossa on paremmat postikortit mutta ovi lukossa, seisoin Lakeuden ristin alla ihmettelemässä minne pitikään mennä.

Minulla oli treffit geokätköilijän kanssa kaupunginteatterissa kello 18. Me valitsemme kulttuuririennot sen mukaan missä ei tarvitse istua liian kauan ja tällä kertaa kohdalle osui tarina muusikoiden vanhainkodista. Luotettavat näyttelijäsuoritukset, muutama ajatus vanhuudesta, vähän nauraakin sai. Mitäpä minä teatterista tiedän mutta katsoisin tämän mieluummin elokuvana, paitsi että jätän nyt leffan katsomatta. Yleisö innostui sitten taputtamaan ja me jopa ihan seisaaltamme, koska seuralaisen selkä oli siinä vaiheessa jo niin ärtynyt, että jotain piti tehdä. Pari muutakin taputtajaa seisoi, luultavasti eri syystä. 

Seuraavassa elämässäni aion asua Seinäjoella. Opiskelen AMK:ssa fysioterapeutiksi ja harrastan hirvenhiihtoa. Ihan vaan vaihteen vuoksi. Ensi viikolle olen kuitenkin varannut ajan oikealle fysioterapeutille, joten tämänkin viikonlopun päätteeksi palaamme kotiin Pohjois-Pohjanmaalle ja minä pääsen ahmimaan ajastimen tallentamat Pinkertonin etsivät. Syytän lapsuuttani (isän tv-valintoja) tästä villin lännen oireyhtymästä. Kuukauden westernit on jättäneet pysyvät jäljet mantelitumakkeeseen.  





perjantai 9. syyskuuta 2016

Tyhjenevä pesä tarvitsee nappeja


Minä tykkään kuunnella puhetta. Tänään kuuntelin taas Radio Vegaa tien päällä kuten tapani on, mutta tällä kertaa jouduin vaihtamaan kanavaa, vaikka aihe sinänsä oli mielenkiintoinen. Haastateltava oli niinku niin innoissaan niinku asiastaan, että aivan niinku alta aikayksikön onnistui niinku näpyttelemään kuulohermoni niinku ihan tulehtuneeseen tilaan. Siis niinku liksom. Minä työkseni toistelen samoja lauseita tunnista ja päivästä toiseen, joten paremmin olisi pitänyt kestää tai varmaankin juuri siksi ei. 

Kotona keskustelemme iltaisin tarkkaan ja perinpohjin tuiki tärkeistä aiheista kuten miksi pesemme hajuttomalla pesuaineella, laitetaanko pefletit kaappiin vai jätetäänkö koriintarvitaanko joka huoneessa roskista, onko prinsessakakku hyväksyttävä tuote. Luonnollisesti miehen mielipiteissä ei mielestäni ole "mitään järkeä". Ei varsinkaan prinsessakakun suhteen. Paitsi tänään hän järkevästi tajusi ylistää aikaansaannostani. Olen järjestänyt napit vieherasiaksi tarkoitettuun näppärään lootaan värin ja koon mukaan. Edelliset viisitoista vuotta napit olivat sikin sokin kodinhoitohuoneen kaapissa neulojen, tilkkujen ja pölypallojen seassa. Kukaan ei niitä tarvinut eikä varmaan koskaan tule tarvitsemaankaan mutta nyt niitä on sentään hauska katsella. Kyllä vain! Aina kun vähän luppoaikaa tulee, ja sitähän tulee, käyn vilkaisemassa kokoelmaa. Eniten tykkään isoista, ruskeista neuletakin napeista. Taidankin liittää tähän kuvan mukaan.  

Meitä on nyt tässä isossa talossa kaksi aikuista ja aina välillä havaitsen täällä myös yhden teini-ikäisen asukkaan. Ohimennen. Joku voisi väittää, että olemme vähän hukassa ajankäytön suhteen, kun ei enää ole niin paljon huolehdittavia asioita, eikä oikein kiire minnekään, eikä minulla kyllä ole harrastuksiakaan, eikä...niin...no...asioissa tunnu olevan paljoakaan järkeä. Oikeastaan tekisi mieli hankkia muutama nappi lisää. Siinä ei tietenkään ja todellakaan olisi mitään järkeä, joten vähän pitää miettiä missä valossa miehelle tämän uuden upean keskusteluaiheen esitän. Sen verran hyväksyntää pitäisi saada, että seuraavalla yhteisellä kauppareissulla hyvillä mielin voi pysähtyä nappitiskiä tillottamaan. Siis loppujen lopuksi tartteeko sitä järkeä kaikessa ollakaan. Ja pitäisikö ehkä minunkin niinku miettiä mitä sanoja tai lauseita niinku haluan toistella. Niinku oikeesti. Siis en kai minä nyt sentään Piisamirotta halua olla. Kait ny mieluummin olen Sosuli (ne Muumista tutut).

Siinä.










perjantai 2. syyskuuta 2016

Kiskobussilla Savoon


Ylivieska-Nivala-Haapajärvi-Pyhäjärvi-Kiuruvesi-Runni-Iisalmi-junanvaihto-Lapinlahti-Siilinjärvi. 28 euroa, 2h 35min.

En heti uskaltanut nousta junaan, koska vaunuja oli vain yksi. Ties vaikka päättävätkin vielä hinata sen varikolle tai joku oikea juna voi isotella ja tulla tönimään sitä pois raiteilta, kun se on niin pieni! No en tiedä mitä kummaa ajattelin, mutta tuntui turvallisemmalta odottaa, että joku muu uskaltautuu sisälle ensin. Onneksi nykyään ei tarvitse tupakoida näyttääkseen uskottavalta junalaiturilla, voi näprätä kännykkää (vaihdoin pokemon-hahmolleni uudet vaatteet, oli juostu niissä entisissä jo niin paljon). Vaunun eteisessä huomasin sitten tekstin "taajamajuna eli kiskobussi". Niin niin, bussit on pieniä.

Olen joskus matkustanut "taajamajunalla" Peschiera del Gardasta Veronaan, Nizzasta Monacoon, jopa Vantaalta Tampereelle, mutta reitillä Ylivieska-Siilinjärvi oli tunnelma parhain. Istuin lämpöisen tiiviisti ikkunan ja korvanappimiehen välissä. Leikin roskiksella (hieno ja ihan erilainen kuin Pendolinossa), katselin ikkunasta rauhalliseen tahtiin vaihtuvaa maaseudullista maisemaa. Rentouduin. Nukahdin jo ennen Nivalaa vakiojunauniasentooni, leuka kiinni rintakehässä (näyttää tyhmältä, mutta ei kipeytä niskaa).  Haapajärveltä kyytiin tuli iloinen pariskunta, joista mies satuili olevansa saamelainen. Tai ehkä oikeasti olikin. Vai oliko? Hyvänen aika! Kiuruvedeltä ilmestynyt naiskaksikko puhui yhteen syssyyn Lapista ja Kuusamosta ja sitten yhtäkkiä Vuokatista. Teki mieli kysyä selvennystä, että missä ne yhteiset tutut lomailikaan, mutta muistin sitten, etten tunne koko tyyppejä. Vaunu oli ihan täysi. Polvea alkoi pakottaa, koska olin nukkunut jalka mutkalla. Rupesi epäilyttämään, etten pääse ylös, kun tullaan perille. Kukahan minut nostaa, ei ainakaan saamelainen, hänellä on kova kiire Lanzarotelle.

Iisalmessa vaihdoin isompaan junaan ja ravintolavaunussa nautin lasin punaviiniä kiroilevien solttupoikien vieressä. Joka lauseessa vittu. Minäpä olin vittu niin hyvällä tuulella, ettei vittu haitannut yhtään. Nojasin pystypöytään, heilautin viiniä vähän paidallekin, pyyhin tippoja matkalipulla ja ajattelin että tämä se vasta on elämää. Ihan totta hei, mä olen junaihminen.  







sunnuntai 28. elokuuta 2016

Huonoa elämää


Tänä aamuna vetäisin pitkät kalsarit jalkaan aivan vapaaehtoisesti. Aamu-uinnin jälkeen en malttanut lähteä laiturilta ennen kuin vilu oli asettunut luihin ja ytimiin, ja mieleen syksy. Kylmä, kirkas aurinko, kirpakka tuuli ja hyytävät laineet.Turha haaveilla enää lämpimistä loppukesän päivistä, todellisuus on kaunis mutta kalsea. Hyvästi nyt sitten anopin mökki, tänne ei tulla uudestaan ennen kuin keväällä. 
  
Huomenna alkaa kolmas työviikko loman jälkeen. Olen liiankin ihastunut uuteen työtilaani. Herään aamulla kuudelta ja pyöräilen töihin. Iltakuudelta palaan taas kotiin, huokailen sohvalla, käyn kaupassa, vien äidille litran maitoa, siivoan vaatekaapin. Taas nukkumaan ja kaikki alusta. Mies sanoo, että vietän huonoa elämää ja on tietysti oikeassa. Pitäisi tehdä normaaleja työpäiviä, hoitaa kuntoa ja levätä. Pitäisi kokeilla uusia ruokaohjeita ja nauttia makuelämyksistä. Pitäisi kerätä marjoja ja sieniä, aloittaa uusi harrastus, tavata ihmisiä. Vain listan alku tuli mieheltä, loput keräsin blogeista ja facesta. 

Kuulostaa tosi hyvältä. Ei jaksa sitten millään.

Keskimmäinen oli viikonlopun käymässä ja pakkaili viimeisiä tavaroitaan. Siivosin vaatehuoneensa, joka on nyt aika tyhjä.     







lauantai 6. elokuuta 2016

Toronto



























Olen ajanut ratikalla Torontossa. Olen katsonut kujantäydeltä upeita graffiteja. Olen syönyt mustekalaa. Olen laskenut vesiliukumäistä Canada's Wonderlandissä. Olen maistanut Wendy's -ketjun hamppareita ja Tim Hortonsin sämpylöitä. Olen kierrellyt Toronto Maple Leafsin liikkeessä. Olen nähnyt hain ja rauskun ja merihevosen. Olen tavannut kaikki Kanadan sukulaiseni kahvikupposella vielä viimeisenä iltana ennen kotiinpaluuta. Olen puhunut ja nauranut.

Olen torkkunut lentokoneessa ja nukkunut junassa. Olen tyhjentänyt matkalaukkuni oman kodin pesukoneeseen ja nukkunut lisää.

Ja vaikka toisin itselleni lupasin, olen jo pikkuriikkisen haaveillut jostain uudesta, ihan pienestä reissusta jonnekin. Ihan pienestä.







tiistai 2. elokuuta 2016

Montrèal


Sukulaisia, Niagara Falls, kiva iltakierros Torontossa serkun ja vaimonsa opastamina, aamulla vielä perusturistijuttuja ja sitten ajo Ottawaan. Kaksi päivää tädin ja sedän vieraina Richmondissa, pyykkäystä, ajelua vähän siellä sun täällä, pakollisia valokuvia. En ole edustavimmillani, hiusrauta ei edelleenkään toimi, kosteus liimaa tukan ihoon ja kamera ei pidä minusta, mutta tämä on niitä asioita, jotka vieraan kuuluu tehdä. Tsiis!

Sunnuntaiaamuna täti vei meidät bussiasemalle. Sähelsimme karkkiautomaatilla (saatiin ulos Skittles-pussi ja toffeepatukka), jonotimme väärässä jonossa (kas vain) ja sitten Greyhoundilla Montrealiin. Nukuin koko matkan. Oikea matkabloggaaja kirjoittaisi tyhjentävän kuvauksen suurkaupungin nähtävyyksistä, mutta meillä kului enin aika hotellin kattoterassilla 22. kerroksessa. Otimme aurinkoa, pulikoimme altaassa. Tokihan ajelimme myös metrolla (ihan näppärää), kävelimme laiskasti vanhassa kaupungissa (tyttärellä rakkoja jalkapohjissa) ja piipahdimme maanalaisessa ostoskaupunginosassa (ei mitään ostettavaa). Kolme päivää. Paluumatkalle lähtiessä eksyimme mielenkiintoisille uusille kaduille ja tähän asti väsynein silmin nähty kaupunki alkoikin yhtäkkiä vaikuttaa varsin jännittävältä. Mon Dieu, Montrèal jäi kesken! 
























keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Niagara Falls


Tunti ja puolikas jonotusta auringossa, 20 minuutin veneretki putousten alle. Kyllä kannatti - oltiin niin kuumissamne, että oli ihana kastua. 










tiistai 26. heinäkuuta 2016

Welcome to Canada


Aamukuudelta seisoimme New Yorkin Pennsylvania asemalla jonossa, juna lähti 7.15, Niagaran motellihuoneen oven avasimme kello 19.58. Amtrakin antama aikataulu ei siis pitänyt paikkaansa eivätkä lupaukset junaruokailusta vastanneet minun eivätkä monen muunkaan kuvitelmia. Tee ja kaakao loppuivat meidän päiväunien aikana ja muutenkin tarjottava junan kioskissa oli varsin vähäistä. Vaan olinpa kerrankin pakannut mukaan eväät!

Kanadan tullissa oli suorastaan hauskaa. Ensin jonotimme junavaunussa mikä sai ihmiset yllättäin tosi puheliaiksi, sitten pääsimme tullirakennukseen huumekoiran nuuskittavaksi. Jännää. Kaikkia nauratti, tullimiehet olivat hyvällä tuulella, passintarkastuksessa juteltiin mukavia. Tervetuloa Kanadaan. Jees.






New York City


Täällä ei ole ollenkaan niin kamalaa kuin pelkäsin. Ei ehkä niin ihanaa kuin viimeksi (silloin oli sentään kevät) mutta kerrassaan mainiota kuitenkin.

Joka päivä astumme hotellin viileästä aulasta katujen kosteaan lämpöön. Helle humahtaa koko kroppaan sekunnin sadasosassa ja hikoilu alkaa heti. Olemme aivan suunnitelmallisesti kulkeneet paikasta toiseen ilmastoitujen kauppojen kautta, joten minä olen nyt kymmenen tunikan nainen (ainakin melkein) ja tyttärellä on uutta kukkakuosia. Olisin saattanut sortua vielä useampaan rättiin, jos vain hermoni olisivat kestäneet. Shoppailumusiikki soi aika kovaa, joissain liikkeissä on jopa oma tiskijukka.

Reissuinfoa 
-Hotelli: Hotel Pennsylvania. Erinomainen sijainti keskellä Manhattania ja sopivan kävelymatkan päässä Times Squarelta. Kokolattiamatto tuntuu tahmaiselta paljaiden jalkojen alla, joten me nirppanokat sijoitimme kolme dollaria varvastossuihin. Huonediiliimme kuuluu WiFi. Toimii! 

-Musikaali: The Lion King. Marssimme teatterin lippuluukulle ja ostimme mitä oli jäljellä, siis 130 dollarin liput Boxiin eli jonkinlaiseen aitioon. Tykättiin kauheasti. Huomasin ajoittain katsovani näytöstä suu auki.

-Leffa: Star Trek. Näppärästi Times Squarelta 42nd Streetille teatteriin. Mennessä kuuma, palatessa kaatosade ja flash flood varoitus. Trooppisen lämmintä vettä ja litimärät naiset.

-Central Park: Ensin eväät mukaan läheisestä noutopaikasta (hedelmiä ja juustokakkua), sitten nurmikolle. Varjoon. Purevia kärpäsiä. Baseballin pelaajia.

-Hershey's Chocolate World ja M&M's World: suklaan ystävän taivas.

-Brooklyn Bridge: Turisti-infosta metrokartta ja aseman automaatista Metro Card. Sitten subway Brooklynin puolelle siltaa ja sieltä kävellen takaisin Manhattanille ilta-auringossa. Ihanaa.























Hyvin kului kolme päivää. Näillä helteillä ja näillä jaloilla emme enempää halunneetkaan. Pyykkikone olisi nyt kova juttu ja löytyisipä jostain edes yksi pinni. Kampaus on pettänyt täysin, päässäni on luutu. Teini sen sijaan on aina yhtä nätti.





torstai 21. heinäkuuta 2016

Matkustamme kesäjunassa


Muistin ja onnistuin palauttamaan lainakirjat vielä ennen tätä matkaa. Kirjasto ei ollut virallisesti auki, mutta joku oli unohtanut oven raolleen, joten jätin kirjat palautuspöydälle ja hiivin tieheni. Päätin uskoa, että tämä oli hyvä enne ja kaikki muukin tulee menemään toivotusti. Varmuuden vuoksi tein kuitenkin muutaman pienen matkataian: pakkasin mukaan valtavan kokoelman särkylääkkeitä (ei taatusti säre), en pakannut sateenvarjoa (taatusti sataa ainakin välillä, kestetään hellettä paremmin), otin mukaan kaksi laturia (voin rikkoa toisen mutta en tietenkään riko, koska voin). Laittaessani tärkeimpiä tarvikkeita laukkuun selostin samalla ääneen sekä paikat että varsinkin tavarat. Käsitykseni mukaan ne muuten saattavat itsekseen kävellä jonnekin muualle.    
  
Me matkustamme kesäjunassa kohti pääkaupunkiseutua. Pienet lapset seisovat horjuvin jaloin käytävillä penkkien vieressä, isommat lapset lörpöttelevät ja pelaavat, ravintolavaunussa nautitaan siivosti lasi punaviiniä tai olutta, syödään makkaraperunoita ja lämmitetään pilttipurkkeja. On sandaaleita ja tennareita, toppeja ja T-paitoja. Nuoret ja vanhat ja keski-ikäiset matkustajat lukevat ja nukkuvat ja jotkut lyövät korttia. Aurinko välkehtii ikkunoissa. Minä juon teetä.    













































tiistai 19. heinäkuuta 2016

Muuttopäivä


Viitasaari kello 2.45. Herään anoppilan mökin parvella ilman kirjaa. Retkiauton kaapissa on dekkari, mutta sinne ei pääse koska tie on tukittu tuoleilla, tyynyillä ja muuttolaatikoilla. Ulkohuussissa jätän oven auki ja tarkkailen saunan ja varaston takana mahdollisesti väijyviä karhuja. Päätän hemmotella itseäni närästyslääkkeellä. Kello seitsemän aamu-uintiin on aivan liian pitkä aika.


Kuva eilisillasta. Vesi ei lopen ollut kylmää ja uitiin vielä sittenkin kun alkoi sataa. Saunasta tottakai.


















Kuopio kello 11. Aamullinen varjostustehtävä onnistui erinomaisesti. Seurasin peräkärryä vetävää Skodaa koko matkan Viitasaarelta Kuopion asunnolle. Antaa aihetta arvella, että ehkä kelpaisin yksityisetsiväksi. Purimme kamat ja aloimme siivota. Joskus lika lähtee paremmin pyöräyttävällä liikkeellä kuin pienellä itsepäisellä nytkytyksellä. En ymmärrä miksi. Tarkemmin ajatellen pätee muuhunkin elämään. Opiskelijapojan uusi koti on yksiö 80-luvulta. Ostan kaupasta tujumpaa pesuainetta.  

Kuopio kello 19.52. Kaikkea ei vain ehdi ja naisen aikataulu on tiukka. Iloinen mies puhuu iloiselle pojalle pizzeriasta. Jäävät vielä päiväksi järjestelemään, minä lähden. Pihalla on kesä. Kaihoa, kaihoa. Kaikki entiset kesät ja ihmiset ja pieni poika. Ei. Pysy tässä, vain tämä päivä ja nyt. "Mä ajan aina öisin kiitolinjallain, kun tämän homman kerran sattumalta sain". Radio toimii huonosti, laulan itse.

Hilippa-patsas, Nivala kello 23.56. Joskus tämäkin on nähtävä. Hevonen. Enää pieni matka kotiin.





tiistai 12. heinäkuuta 2016

Sänky, työpöytä, tuoli, sohva, keittiökalusteet ja laatikoita


Oli vähällä mennä kaupassa hermot, kun en meinannut löytää vaniljasokeria. Stressinsietokyky hupeni yhtäkkisesti nollaan. Siis vaikka olin rauhassa saanut herätä pehmeissä lakanoissa auringonpaisteeseen. Ikkunakin oli ollut koko yön auki. Aamusella valkoiset valoverhot vain heilahtelivat keveästi lämpimän kesätuulahduksen pujahtaessa sisään, lintu lauloi, lomapäivä. Pah. 

Eilen kaupungilla pyöräillessä katselin viiskymppistä naista ja tämän äitiä jäätelökioskilla. Äiti nojasi rollaattoriin. Tulin tosi pahalle tuulelle. Kotona tytär katseli vanhoja valokuvia ja sitten minäkin. Tsiisös.

Nuoremman pojan kamppeet on nyt pakattu peräkärryyn odottamaan muuttoa.








torstai 7. heinäkuuta 2016

Heinäkuun Road Trip, osa 2: säätiedotus lähettää meidät kotiin


Minä, humanisti ja löpsö romaaninlukija ajan autoa. Kumppanini maanmittari-DI, ex-suunnistaja, nykyinen geokätköilijä lukee karttaa. Meillä reitit optimoidaan. Päiväohjelmat suunnitellaan säätiedotusten lupauksia silmällä pitäen. 

Toisena päivänä Lofooteilla mies ilmoitti sadekauden alkavan 24 tunnin kuluessa. Kävimme aamupyöräilyn Svolvaerin somassa keskuksessa ja sitten jatkoimme matkaa. Kesäsäissä! Niin se vaan on, että maisemia katsoo mieluiten aurinkoisella säällä, kuivuvia kalanpäitä ja merilevää haistelee mieluiten auringonpaisteessa, kahvi- ja ruokataukoja pitää mieluiten siellä missä aurinko lämmittää. Kaikesta tästä iloitsimme koko päivän ja iltapisaroiden aikaan vielä ehdimme lauttaan, joka vei meidät mantereelle Bodön satamaan (neljän tunnin matka). Auto parkkiin tehdasrakennuksen taakse ja siellä saatiinkin kiitettävän sikeät unet. Aamulla herättiin sitten kunnon sateeseen. Lähdimme vettä pakoon.

Viimeisen norjalaisen päivän ihmeisiin kuuluivat Saltstraumenin vuorovesivirta (maailman voimakkain), tunturiylänköjen tiet joilla sai väistellä päiväunia ottavia karitsoja, alamäet jotka pistivät jarrupalat haisemaan (kyllä, käytin enimmäkseen moottorijarrutusta, mutta silti). Myöhään iltapäivällä ylitimme rajan Ruotsiin ja siinä paikassa keitimme tunturikahvit (pistä hitossa se verkko kiinni, täällä on sääskiä!) Arjeplogin leirintäaluetta kohti ajaessani ehdin juuri ja juuri jarruttaa ennen äitisorsaa ja poikuetta, jotka kiirehtivät tien yli kohti järveä. 

Arjeplogissa paistoi pyöräilijälle aurinko. Arvidsjaurissa ostimme mansikoita. Älvsbyssä räpsyttelimme selfieitä Storforsin tyrskyjen vieressä. 

Ja sitten alkoi taas sataa. Ajoimme yötä myöten kohti Suomea. Hei vaan Kalix ja Haparanda, ei ehditä nyt jutella, on kiire Tornioon! Yöyhdeltä kartanlukija johdatti meidät täydellisen hiljaiselle parkkialueelle unosille.

Olemme nyt kotona. Sataa. Kumppani tutkii säätiedotuksia päivittäin, joten minun ei tarvitse. Ei päästä ihan heti nurmikkoa leikkaamaan ja sehän sopii. Oli niin heKTinen tuo kotiinpaluu, että toipuessa menee heTKinen.


Ah ihana muisto Lofooteilta!












p.s. En löydä norjalaista äätä ja öötä näppäimistöstä. Vinkkejä 
otetaan vastaan.







sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Heinäkuun Road Trip, osa 1: Kesäautolla Lofooteille


Matka on tässä vaiheessa kestänyt viisi päivää. Olen yrittänyt ottaa kuvia vuorista, mutta enimmäkseen on tullut näpsittyä räpsyjä kedon kukista. Niistä samoista, joita meillä on kotonakin.

Minne vain ajammekin haluan tehdä samaa kuin muut. Kiirunassa olisin halunnut olla LKAB:n opas kaivoskierroksella. Yhtiön kypärä sopi minulle poikkeuksellisen hyvin. Abiskossa katselin kadehtien kahta naista, jotka makoilivat ruohikossa tupakalla. Sama vaikutus kuin kahvimainoksella tai jonolla jätskikioskin edessä. Teki mieli mukaan. Järjetöntä, tiedetään. Nämä viimeiset pari päivää olen sitten haaveillut kesäasunnosta Lofooteilla. Pikkukylässä, rinnetontilla, ihan meren rannassa. Tontilta löytyisi takapihan puolelta korkean jyrkänteen reunalta juuri ja juuri trampoliinin kokoinen pläntti. Trampoliinin jalat pitäisi jotenkin sitoa maahan kiinni, muuten koko höskä vähitellen liukuisi kohti pihapläntin reunaa ja lopulta tippuisi kauas alas rantakivikkoon tai mereen.



Jällivaaran kirkkopihalla loikki yksinäinen jänö. Kiva pieni kaivoskaupunki. Mutta ruotsalaiset kaupungit on kai kaikki kivoja?


Yli vuorten Norjaan. Tänne ne rakentaa mökkejänsä. Aina yhtä ihmeellistä.
Sitten Lofooteille!
























































Hei hei saaret! Lautalla takaisin Manner-Norjaan. Jos yhden matkavihjeen haluaisin antaa, niin autolautalla kannattaa lyhentää matkaansa.












lauantai 18. kesäkuuta 2016

Jaa...noh


Onkohan edes mahdollista tehdä täydellistä rengasmatkaa. Sellaista, jossa hupia ja mukavia kokemuksia riittää koko matkaksi omalta kotiovelta maailman kautta omalle kotiovelle. Ei ole minulta onnistunut varmaan kertaakaan, joten kotiinlähdön aamuna osasin heti asennoitua oikein eli tylsistyneesti. Mies ilmoitti olevansa onnellinen, kun pääsee pitkästä aikaa omaan sänkyynsä nukkumaan. Okei, on kiva nähdä kotona kesää viettävät nuoret, mutta muuten olen tässä tyhjenevän pesän syndroomasotkussani siinä vaiheessa, etten tiedä mihin suuren vapaa-aikani käyttäisin. Ajeltiin sitä paitsi kotiin suorinta reittiä, joka on perin juurin tuttu eikä siten kauheasti inspiroi. 

Kävimme viimeisenä iltana Helsingissä ystävillä ruokakylässä. Oli kyllä mainiota. Syömää ja juomaa riitti ja seura oli erinomaista. Illan isäntä on monet vuodet harrastanut itämaisia taistelulajeja ja taas oli vyökoe tulossa, lisäksi lukee (parempaa kirjallisuutta kuin minä). Emäntä on suoritettuaan yhden tutkinnon jatkanut toista ja totesi nyt lopultakin olevansa siinä paikassa mihin on vuosia pyrkinyt. Tätä hän haluaa tehdä, tästä hänellä ei ole kiire mihinkään. Ajatella, tuossa tilanteessa voi olla vielä viidenkympin hujakoilla. Kuinka ihmeessä?

Heräsin viime yönä varmuuden vuoksi olemaan huolissani asioista. Minulla on runsain mitoin aikaa kehittää kaikenlaista murhetta täydellistä katastrofia odotellessani. Siinä mielentilassa Rosa Liksomin Hytti nro 6 oli ihan mukiinmenevää luettavaa. Aika rankkaa tekstiä paikoitellen ja joku on väittänyt synkäksikin, mutta hei erilaista! Aamuseitsemältä olin valmis. Nyt on vuorossa Märta Tikkasen Punahilkka. Kun pitää pihansa nurkalla yleistä kirjanvaihtopistettä, saa luontaisetuna silloin tällöin jotain luettavaa. Muuta en sitten ajelemisen ohella ole tehnytkään. Alkukesän tavoitteita en ole saavuttanut siitä yksinkertaisesta syystä, etten muista mitä ne olivat. Pitikö jonkun kuntoilla? Laihduttaa? Öööö mitä muuta se olisi voinut olla? Oliko jotain?







keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Vähän hermot kireellä ja väsyttääkin ja lopuksi muutama lokkikuva


Jonakin aamuna se sitten tapahtuu, että vieruskaveri puhuu liikaa. Sanoo vääriä asioita. On liian hyväntahtoinen ja kiltti. Kun päästään leirintäalueelle, nostaa heti pyörät telineestä ja lähtee iloisesti viilettämään merenrantateitä. Minä vimmassa siivoan lieden ja pöytätason, pyyhin pölyt kaapinovista, siistin vessan, harjaan matot ja lattian, vien roskat. Haen lisää vettä ja pesen retkiauton oven. Ulkopuolelta! Pesen hiekat pyörästä. 

Syytän munasarjoja. Ilman niitä olisin minäkin polkemassa auringonpaisteessa kesätuuli hiuksissani. Nyt istun puhtaan pyöräni vieressä muovituolilla ja ajattelen, että mämitäänreippailla halua, onko pullaa.

Teimme yhden yön reissun Tallinnaan. Kaunis kaupunki. Paluulaivalla torkahdin kansituoliin. Nukuin ihan nätisti. Väitän että suu pysyi kiinni koko ajan.













































































































maanantai 13. kesäkuuta 2016

Täytyy taas opetella olemaan ihmisten ilmoilla


Tämä auto/junamatka Pohjois-Pohjanmaalta Uudellemaalle on täydellinen esimerkki siitä kuinka erakkonainen vähitellen totutetaan tiheämpiin väkimääriin. Harjoittelu aloitettiin pienten paikkakuntien kahviloissa ja huoltoasemilla, väliin rauhoittavia lenkkejä hautuumailla ja muilla tasapainottavilla paikoilla, ja treenin lopuksi kokelas tiputettiin vauhdista Tampereen rautatieasemalle. Siinä vaiheessa tunsin vielä lievää klaustrofobiaa, koska samaa ilmaa oli hengittämässä reilusti enemmän kuin viisi ihmistä, joihin välimatkaakin oli ajoittain vähemmän kuin kaksi metriä, mutta kykenin kuitenkin nousemaan Helsingin junaan. Halusin päästä näkemään Lapin sotilassoittokunnan Senaatintorilla ja Espan lavalla, ja pääsinkin. Poikani marssi ja minä katsoin. Ei tarvinut puhua paljon kellekään paitsi pikaravintolassa ruokaa tilatessa ja ostaessani lippua Ateneumiin. 

Vielä muutaman päivän ajan täytyy osata käyttäytyä ihmisiksi. Kadulla pitää muistaa kävellä reunassa eikä saa mutkitella. Törmäysriski on täällä paljon suurempi kuin kotona.








perjantai 3. kesäkuuta 2016

Sairasloma loppuu, siirryn kesälomaan.


Heräsin aamulla kuovin huutoon. Aikaisempina kesinä minut herätti aamuisin pikkulintujen liverrys, mutta mies pisti keväällä makuuhuoneen vieressä olevan lintupensaan maan tasalle. Nyt ei aamu-unisen tarvitse kärsiä metelistä, minä sen sijaan kaipaan konsertteja. Linnunläjiä terassilla en kaipaa yhtään. 

Tämä kesä lähti käyntiin löhötuolissa pihlajan alla. Väliin vähän kävelin, sitten vaihteeksi makoilin trampoliinilla. Pakastimen tuutti- ja puikkovarastot tyhjenivät tasaiseen tahtiin kunnes ne taas täytettiin piripintaan. 

Lopulta lämpöä riitti Hiekoille asti. Kävelimme paljasjaloin merelle niin pitkälle kuin hiekkasärkkää riitti, istuimme rantatörmällä, istuimme kahvilan terassilla, kiertelimme puutarhalla. Ystäväni keräsi auton täyteen kukkia, minä vain nautin. Sellaisena päivänä tulee koettua koko kesä kerralla. Sitä hyväntuulisesti kuvittelee, että tällä lämpövarannolla elää pitkään, mutta oikeasti alkaa jo odottaa seuraavaa todellista kesäpäivää.

Toukokuu on vaihtunut kesäkuuhun. Olen lomalla. Taas.


Siipon puutarha, Kalajoki.


Pienet jalat.


Itsepalvelu.