Kirjastossa

Kirjahyllyn ylitse näen palan Eduskuntataloa sekä siivun Musiikkitalon vihreää seinää. Soviteltuani kehoani Oodin eri tuoleihin (mikään ei oikein passaa), laskin keskivartaloni kolmannen kerroksen vihreälle sohvalle. Jos olisin oikea turisti, kiipeäisin Pallotuolin sisään ja kurkistaisin sieltä veikeästi. Ystäväni ottaisi kuvan sivusuunnasta niin että vain pää näkyisi Pallonpuolikkaan ulkopuolella. Kirkas huulipuna ja vallattomat (tuuheat, taipuisat, ei yhtään littanat) hiukset viimeistelisivät mielikuvan viehättävästä rouva Reippaasta. 

Intialaiset turistit hymyilevät kameraan suoraan Pallotuolin mustista uumenista. Kokovartalokuvia! En taida nyt puuttua asiaan.

Olen lueskellut Tom Hanksin kunnollisia ja tunteellisia (decent, sentimental) novelleja ja haaveillut miltä tuntuisi, jos minunkin sisältäni kumpuaisi tarinoita. Saisinko kirjoitettua kertomuksen, jos en suostuisi tekemään mitään muuta? Tulisiko minusta kirjailija, jos olisin viikkokaupalla tekemättä mitään? Jos aamupuuron jälkeen istuisin tuntikausia keittiön ikkunan ääressä ja odottaisin ajatusten syntymistä, tuntisinko inspiraation sykähdyksen? Tarkemmin ajatellen, pystyisinkö vastustamaan jääkaapin kutsua, pysyisinkö hereillä?

Kuljeskelimme siskoni kanssa eilen Aholassa huoneesta toiseen motkotellen menneiden aikojen sovinistista maailmaa. Väliin huomautuksia Minna Canthista, jota emme kumpikaan kestä enää lukea. Ahon tuotantoa minä en ole koskaan lukenut, mutta Juhan olen nähnyt elokuvana ja oopperana. 

Illalla kansallisoopperan väliajalla vieruspöydän nuori nainen huomautti seuralaiselleen, että Carmen on kuvattu ihan täysin miesnäkökulmasta. No kyllä niin, tämän viikonlopun teema on sitten selvä.

En keksi mitään uutta enkä vanhaa lukemista. Tutkin tänään poikkeuksellisen tarkkaan Akateemisen kova- ja pehmeäkantiset hyllyt suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Ei mitään. Kumma kyllä, juuri nyt huvittaisi vain pyöräily.

Tom Hanks: Uncommon Type. Some stories. Arrow Books 2017. "The great strengths of this collection are decency and sentimentality." Sunday Times.

Helsingin keskustakirjasto Oodissa on siis Eero Aarnion Pallotuoleja.

Hedelmäpizzaa

Puhuivat radiossa maailman ylikulutuspäivästä juuri kun olin pistämässä uusia koruja korviin. Katselin Aarikan keltaisia pallukoita kämmenelläni ja ajattelin, että vissiin olisi nämäkin pitänyt jättää ostamatta ja vissiin sillä vanhalla mekolla vielä yhdet häät menee. Oli helppo päätös, inhoan vaatteiden sovittamista. Ne päätökset, joilla oikeasti voisi olla jotain vaikutusta ympäristöön, ovat paljon vaikeampia. Ja isompia.

Olen alkanut teleporttaamaan. Saastuttaminen jää aivan minimiin, vain yksi pieni savunpölähdys matkaa kohden. Ensimmäisen teleporttausmatkani tein Porin jazzeille siskontyttöni kanssa. Meillä oli vähän ensikertalaisen vaikeuksia. Ilmiinnyimme vahingossa ensin Kristiinankaupunkiin Kissanpiiskaajankujalle, mutta hyvä välipysäkki siitä tuli, päärynäpizzaa rantaravintolassa, ja ehdimme mainiosti vielä siirtyä Poriin Kirjurinluodolle ennen illan pääesiintyjää, joka oli TOTO. Soittivat viimeisenä sen yhden kappaleen. Just sen. En muuten ymmärrä mitä laulussa sanotaan. Googlasin Africa lyrics, enkä ymmärrä siltikään. Olen nyt kuitenkin  kuullut kappaleen ihan livenä ja myös laulanut mukana, siis epämääräisiä sanantapaisia hymisten ...rains...hym hym hym, ja minä huojuin ja koko valtaisa ihmismeri huojui pehmeän rytmillisesti Kirjurinluodon nurmikolla.

Muuttoautojen ilmiinnyttäminen kadun oikeaan reunaan Kuopiossa (parkkimaksu ma-pe 8-18) onnistui mahtavan tarkasti. Miten ihana kaupunki Kuopio onkaan! Suurin osa vierailusta kului rättihommissa kellariyksiön hämärässä, mutta illan päätteeksi teimme pienen kävelyn torin poikki Subiin. Meitä siveli leuto järvikaupungin kesähenkäys, ihmiset kuljeskelivat kevyissä vaatteissa, rauha ja onni vallitsi Minnan kaupungissa. Niin luulen, me ainakin olimme rauhallisia ja suhteellisen onnellisiakin. 

Olen viime päivinä mietiskellyt Audrey Niffeneggerin kirjaa Aikamatkaajan vaimo (Gummerus 2005). Kestäisiköhän lukea uudelleen.

Viimeinen kesäpäivä

Koskaan ei näytetä, kun Montalbano kahlaa meressä mennessään aamu-uinnille. Filmaus alkaa vasta sitten, kun käsivarret jo pyörivät vedessä ja ilmassa, Montalbano hengittää sisään käsivarren alta ja puhaltaa veteen, uudelleen ja uudelleen, ja seuraavaksi ollaankin jo puvuntakki päällä pikkuterassilla siemailemassa espressoa. Oletan ettei Välimerellä asiaan vain ole mitään syytä kiinnittää huomiota. Aurinko paistaa eli on lämmin, Salvo luultavasti vain juoksee mereen ja heittäytyy aaltoihin. Ei uutisarvoa. Tosi helppo homma, etenkin jos Sisilian rannat syvenenevät nopeasti. Meillä Perämerellä kahlataan pitkään, värjötellään kalsean kylmässä vedessä ja tuulessa ja sitten varovasti kumarrutaan uimaliikkeitä kuvitellen, kun vielä ollaan käsipohjasyvyydellä. Nopea kastautuminen juuri ja juuri pinnan alle, uikkareiden sisään tunkee hiekkaa, vielä toisen kerran, sitten sankarina rivakasti rannalle takaisin. Paitsi tänään! Tänään marssin iloisesti kauas rinnan syvyyteen, heittäydyin uimaan, polskin niin ja näin, kirmasin, kaatuilin, solahdin veden alle sukellukseen monta, monta kertaa. Ei ollut kylmä, olihan kesän toinen, kenties myös viimeinen oikeasti lämmin päivä. 

Uinahdin sohvalle kahdeksi tunniksi. Kanadan tädin hakeminen lentokentältä oli niin jännittävää, etten ole nukkunut kunnolla ainakaan kahteen yöhön. Piti jännittää miten hän jaksaa pitkän lennon ja koneen vaihdon Frankfurtissa, piti jännittää olenko varmasti oikeassa paikassa vastassa, piti jännittää taksin ottamista kentältä, piti jännittää osaanko neuvoa taksin oikeaan paikkaan, kun siskon asunnon osoite ei löydy navigaattorista, piti jännittää pystyykö täti nukkumaan hyvin Suomen helteissä, onko vointi hyvä vielä yölläkin ja aamulla, heräämmekö ajoissa seuraavan päivän junaan, osaanko tilata taksin puhelimitse, muistanko lähtiessä sulkea vesihanat, keittolevyt, ikkunat, oven, sujuuko kulku kävelykepin kanssa oikealle raiteelle Tikkurilassa, väsyttääkö helle, MENEEKÖ VARMASTI KAIKKI HYVIN. Oli ihanaa ajatella Mia Kankimäen kirjaa, kuinka hän kertoi miten peloissaan oli matkalla. Mia tosin matkusti Afrikkaan, minä Helsinki-Vantaan lentokentältä Järvenpään ja Tikkurilan kautta Pohjois-Pohjanmaalle. Kirjan Mia väitti olevansa introvertti mutta puhui ja seikkaili jos kuinka monen vieraan ihmisen kanssa. Minäkin olen introvertti mutta juttelin kahvilassa aivan vieraan, pelottavapartaisen miehen kanssa, höpötin niitä näitä kaupan kassoille, kyselin molemmilta taksikuskeilta ummet ja lammet, puhuin junan ravintolavaunussa tädilleni istumapaikan, kun kaikki istuimet oli jo varattu. Kauhia sentään. Mia ylitti itsensä eri puolilla maailmaa, minä pääkaupunkiseudulla ja suomalaisessa kaukojunassa. Voi tätä elämää. Vielä on kaksi viikkoa vapautta jäljellä, mutta vähän jo pelottaa töihin meno ja kaikki se sosiaalisuus. Ja tänä iltana pitäisi uskaltaa ihmisten ilmoille kesäyöhön kuuntelemaan progebändiä. Ihmisenä, osana yleisöä ja ihan itse tätinä siellä missä yökansa liikkuu. Hui.



Salvo Montalbano on päähenkilö Andrea Camillerin kirjoihin perustuvassa TV-sarjassa.
Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018).

Illan progebändi: Jeavestone. Löytyy googlaamalla.

London 2019

Frendit ovat vanhentuneet järkyttävästi. Britannian televisiossa näytetään sarjan alkujaksoja ja tämä on aivan musertavaa. Jos Chandler, Monica, Joey, Phoebe, Rachel ja Ross ovat ajan saatossa kokeneet kulumista, siis ihan ikäisensä näköisiä ovat, täytyy sen merkitä sitä, että minäkin olen rupsahtanut. Ei ihme, etteivät matkaselfiet taaskaan onnistu millään. Helkkari.

Kärsin melkoisia omantunnon tuskia tämän matkan vuoksi. Saako enää lentää ollenkaan, kysyin nuorelta, tuoreelta kollegalta, kun lusikoimme koulun ruokasalissa soijaperunasoselaatikkoa. Vastausta en tiedä vieläkään, mutta sen voin tässä kertoa, että JAUHELIHAperunasoselaatikko on lempiruokaani ja soijaversio vain ilkeä irvikuva kyseisestä ruokalajista. Väittävät kuitenkin, että kasvisruoka olisi ympäristöystävällisempää, joten sitä lappaan suuhuni edelleen ja tukka kypärän alle liiskattuna pyöräilen töihin aamuisin. Yksi päivä luin juttua vaatetuotannon ympäristöhaitoista. En siis ostanut apteekista uusia lentosukkia, vaan päätin edelleen käyttää vanhoja, vaikka vähän eripariset olivatkin. Pyöräilin kotiin, käänsin koko talon nurin etsiessäni kyseisiä sukkia, sitten ajoin juuri ennen sulkemisaikaa autolla apteekille ostamaan kahdet uudet. Aina ei mene ihan nappiin.

Vaatteet pitää ostaa nykyään erityisen harkitusti ja kestävää kulutusta silmällä pitäen. Varmin tapa saada hyvät housut on ostaa sama malli ja koko kuin edellisetkin ovat. Oli alennusmyynnit ja otin heti kolmet. En ymmärrä kuinka en sovituskopissa huomannut mitään. Vasta ensimmäisen käyttökerran yhteydessä tajusin, että ovat niin tiukat, ettei edes elastaani pelasta tilannetta. Ympäristö- ynnä tuhlausmorkkisten lisäksi murehdin nyt elämää suurempia kysymyksiä. Tunnettu tosiasiahan on, että matkalle lähtiessä täytyy aina laittaa hyväkuntoiset, puhtaat alkkarit. Siltä varalta tietenkin, että joudut onnettomuuteen. Mutta entä jos kuolet, voi taikkeri sentään, mitä ajattelevat vaatekaappiasi tyhjentävät omaiset, kun kaapista löytyy kolmet käyttämättömät farkut!!! Riivin heti hintalaput pois, sekoittelin vähän kasoja, caprit yhteen väliin, tuonne shortsit, taas yhdet farkut väliin, yksi hame. Sitten pakkasin matkalaukkuun vanhat, ratkeamisvaarassa olevat farkut ja pohdiskelin rennon vaatetuksen etuja.

Ilmojen herra ja rouva ja kolmas ovat matkaamme suosineet. Ohjelmassa kaksi konserttia, yksi baletti, musikaali ja teatterinäytös, vähän shoppailua, paljon kipeitä jalkoja, herkuttelua, lontoolaisia juttuja. Olemme tyytyväisiä ja todella väsyneitä. Huomenna kotiin ja farkkulaihdutus alkuun. Helkkari.

Matkavinkkejä: Wigmore Hall, The Royal Ballet, Barbican Centre, The Mousetrap, Sky Garden, Portobello Road.

Helsinki, pieniä palasia

Juuri tänään Helsingin syksy muuttui talveksi. Katsoimme ravintolan ikkunasta, kun ihmiset työntyivät pipot viistossa vasten hyytävää tuulta, päät upotettuina toppatakkien kauluksiin, kädet syvällä taskuissa. Me joimme Hakaniemen Ympyrätalossa talven ensimmäiset glögit. Kaupunginteatterin loistokas Kinky Boots tuoreena mielessä ja valmiin ruuan äärellä tunnelma oli mitä mainioin.

Kiasmassa nautiskelin Pilvi Takalan videoteoksista, Ateneumissa keskityin suosikkiklassikkoihini. Museokortin kanssa ei tarvitse suorittaa, voi iloitella aikansa ja lähteä.

Ja vielä teatteri Toivo. Elämys jo pelkkä tilojen näkeminen. Vihreää ja mustaa, kattokruunun välkettä, punainen matto. Lauluja tyhjästä maasta kertoi viruspandemian tyhjentämästä maailmasta. Minun sisarenpoikani oli onneksi jäänyt henkiin, ja kitarakin oli ehjä.

Olen taas vilkuttanut ystäville ja sukulaisille käytävillä, asemilla ja ovenpielissä. Juna vie nyt kohti pohjoista sekä minua että Eleanoria (Gail Honeyman: Eleanor Oliphant is completely fine).Tästä saattaakin tulla kiinnostava matka.

Rautavaaraa ja Glynneä

Ehkä kesä ei kestäkään ikuisesti. Pulpahti mieleen, kun kertakäyttösadetakkeihin kääriytyneinä kannoimme tuoleja ja kasseja pois Kirjurinluodolta. Kiihtyvä sade, hämärtyvä yö, retkiauton jääkaappi oli lauennut pois päältä ja error-valo vilkkui pimeässä. Hyvästi jääkää kahvimaito ja aamurahka. Söin leivän seitsemällä juustosiivulla ja kaksi viiliä yöpalaksi, muut roskiin.

Viikko alkoi Kuhmon kamarihelteissä ja loppuu Porin jazzahtelevaan kesäsateeseen. Näytän valokuvissa onnelliselta. Kappas.

Näkymä alta tammipuun.

Retkiä, musiikkia ja menetetty leivos

Minä olen sitä ihmistyyppiä, joka karttaa katsottuaan lähtee aivan vastakkaiseen suuntaan kuin pitäisi. Vaikka kuinka lyhyelle lenkille aion, aina siitä tulee pitkä. Tänä aamuna ajelin metrolla Bethnal Greeniin. Metrotunnelista noustessa bongasin nuoren naisen, joka yhtenään vilkuili kännykkäänsä, selässä pieni reppu, aamuisen terhakka olemus, innosta sädehtivä otsa, siis selvä turisti. En puhutellut mutta varjostin! Eipä ole tällä reissulla mikään paikka löytynyt yhtä näppärästi kuin Columbia Roadin kukkakatu. 

Nettisivuston mukaan Columbia Roadille kannattaa mennä heti aamusta, jolloin valikoimaa on paljon, tai sitten iltapäivällä juuri ennen sulkemisaikaa, jos kukkasi halvalla haluat. Aamuyhdeksältä orkideat maksoivat 10-15 puntaa, vaihtoehtoisesti kympillä sai 50 kappaletta "kestäviä ja huippulaadukkaita" tulppaaneja. Paikallisia kontaktejakin pääsin kokemaan. Yksi possupukuun pukeutunut katukiveyksellä istuskelija totesi minulle "I love you", minkä lie mömmöjen sumentama nainen pyysi muutamaa kolikkoa, mutta "ei haittaa mitään" vaikka minulla ei ollut, toinen sanoi asuvansa kadulla ja pyysi "ei rahaa mutta pliis pliis tarjoaisitko kuuman juoman". Oivoi.

Takaisin metroasemalle osasin ihan itse. Sen verran kuluneen oloista seutua, että pimeässä pelottaisi siellä yksin kuljeskella. Samat fiilikset oli kyllä eiliselläkin retkellä. Jumpsuttelin metrolla jännittävien junavaihtojen kautta Barbicanin asemalle, josta onneksi oli selvät viitat kulttuurikeskus Barbican Centreen. Oli elämys. Rosoinen, kauhea betonikolossi. Valtavia, järkyttävän rumia rakennuksia. Melkein oksetti, ainakin hirvitti, olin haltioissani. The Royal Opera ja Britten Sinfonia esittivät kaksinäytöksisen oopperan, joka oli muokattu Neil Gaimanin kirjasta Coraline varjojen talossa. Kammottava tarina, sellainen outo, moderni ooppera niin kuin nuo uudet aina tuntuvat olevan. Koko retki oli täydellistä ääriaistimusten juhlaa, paitsi ei itkettänyt eikä tuntunut sydämelliseltä kuin ehkä sen pienen hetken, kun ostin itselleni uudet korvikset Barbicanin myymälästä.

Eilisilta päättyi musikaaliin Wicked. Se oli pettymys. Vihreää hohdetta ja kimalteita oli tarpeeksi mutta lentämistä ja hyppyjä, villieläimiä ja lannevaatteisia miehiä ei ollenkaan (ai niin, eihän tämä ollutkaan Leijonakuningas). Ymmärrän kyllä odotusteni olleen turhan korkealla, mutta kun vielä musiikki oli aivan mitäänsanomatonta. Harkitsin poistumista kesken kaiken moneen otteeseen, mutta en vaan pystynyt antamaan periksi. Ei saa tuhlata, n a u t i vaikka v ä k i s i n loppuun asti, peffa puutuu ja selkää särkee, kärsi, kestä. Hyvä minä, auts, buranaa.

En sitten päässyt maistamaan Peggy Porschenin leivoksia. Kahvilan ulkopuolella oli monen metrin jono odottamassa vapaata pöytää ja siihen minä en sentään alistunut. Jestas, jotain rajaa, kuppikakku on vain kuppikakku, taikkeri sentään. 

Söin lentokentällä hyvin. Elämä on ihanaa. Kotimatka on alkanut.

Talvi tulee, höh

Kengät petti. Nämä keinonahkanilkkurit, joita viime keväänä Dublinin sateissa ylistin vettähylkiviksi. Harhaluuloja! Tänään kävin märin jaloin Iittalan tehtaanmyymälässä, Temppeliaukion kirkossa, japanilaisessa ravintolassa, Musiikkitalon kahvilassa ja kansallisoopperassa. Välillä vaihtelin sukkia ja kuivasin kenkiä hotellihuoneen patterilla.

Oopperavalintani jatkoi syysloman tšekkiteemaa: Leoš Janáček, Ovela kettu. Selvästikin tykkäsin teoksesta enemmän kuin naapuripariskunta, jota ei enää väliajan jälkeen kuulunut takaisin. Minua viehättivät erityisesti satumaiset metsäkohtaukset ja kiehtovat eläinasut. Paikoitellen ooppera maistui ihan tšekkiläiseltä kansansadulta, joita kuvittelen joskus lapsena telkkarissa nähneeni.

Aika kiivasta tahtia kävelin oopperasta takaisin hotelliin Vuorikadulle. Kylmä vinkka eikä pipoa mukana koko reissulla. Että sekin vielä - järki hoi.

Kaupunkilomailijan työpäivä

Tehdään kaikkia opaskirjan juttuja.

Aamupäivä pyörittiin Prahan linnan ympäristössä. Ostin Kafkan Ein Landarzt pikkuruisesta putiikista, jonka katon alla Kafka teoksen aikoinaan kirjoitti. 

Iltapäivä kului Josefovin juutalaiskorttelissa. Erityisen vaikuttava oli Pinkasin synagoga ja sen seiniin kirjoitetut holokaustin uhrien nimet, 77297 nimeä! Kyllä silmät kostui, lasten piirroksia Theresienstadtin gheton ajalta en tohtinut edes katsoa. Reitti ulos museoalueelta kulkee mutkittelevaa polkua vanhan juutalaisen hautausmaan kivien välissä. Mietipä siinä sitten kaikenlaista.

Hotellilla vietimme tänään jopa kaksi reilua siestahetkeä, mistä johtuen mies arveli selkänsä kestävän istumista tunnin pituisen iltakonsertin verran. Kerättiin siis lipputiskille viimeiset käteisvarat taskuista ynnä pussukoista ja ostettiin viime hetken tarjouspaikat vip-riviin. Esiintyjille kiitokseksi sanottakoon, että vetivät evergreen-klassiset läpi tarkalleen luvatussa 60 minuutissa. Ei turhia taukoja, tarmokkaasti ja suoraviivaisesti vain kohti viimeisiä nuotteja. 

Iltalenkillä kuultiin toripianistia, jolta tunteen paloa löytyi huomattavasti enemmän (tänne ne rahat olisi pitänyt laittaa!), mutta eipä meillä ollut enää korunan korunaa jäljellä.

Iltapala minimarketista. Rakas maito.

Kesä. Vieläkin.

Kuuntelen nenääni. Ilma virtaa niin pienistä rakosista, että aamun hiljaisuudessa kuulen ritinää, rätinää ja vinkauksia. Nenäni on radiolähetin, vastaanotan hetkenä minä hyvänsä viestin Kazakstanista tai Adzerbaižanista. 
Enää ei ole kuumetta, on vain nuha ja yskä.

Viime lauantaina istuin hetken Kuopion venesatamassa jäätelöllä. Olimme pojan ja tämän ystävän kanssa tyhjentäneet opiskelukämpän peräkärryyn ja matkailuautoon. Minun osuuteni muuttokuormasta odotti jo lähtöä kerrostalon parkkialueella, mutta yritin pitkittää, olisin halunnut jäädä. Oli niin kaihoisa olo (taas), että aloin miettiä mitä ihmettä ihminen vielä arkeensa kaipaa, kun perustarpeet ovat suht hyvin järjestyksessä. Kun on ruokaa ja juomaa, koti ja seuraa, mitä vielä pitäisi olla? Laineen liplatusta? Rantapolku, vaahterakuja, suuria puita, paksuja runkoja, rehevää vihreyttä? Viehättäviä rakennuksia, pieniä putiikkeja, vilskettä (niin kuin Kuopiossa)? Iltamyöhällä tulin lopulta takaisin kotiin. Upea auringonlasku sai Citymarketin punaiset kyltit hehkumaan sadunomaisesti. Niin että jotain kaunista tässäkin kaupungissa.

Ehdin ennen flunssaa lyhyesti myös Kuhmon kamarimusiikkifestareille.

Minä solahdan Kuhmoon. Istun saliin ja otan vastaan mitä annetaan. Päästän ajatuksen harhailemaan, ihailen jousikvartetin punaisia nilkkasukkia, katselen Lentua-salin lamppuja ja seiniä, ja yhtäkkiä musiikki imaisee minut kokonaan, ja koko yleisön. Sen aistii kun soittaja nappaa kiinni täydestä salista ihmisiä, se henkeä pidättävä keskittyminen, ei risaustakaan, paitsi musiikki. Konsertin jälkeen tulet ulos ja on kesä. Kesävalo. Kesätuoksut. Kesätuuli. Järvi ja ranta (ei muisteta nyt mäkäräisiä).

Eilen aloin tehdä taas töitä. Siis ihan "työ-töitä". Tutustun uuteen opetusmateriaaliin ja se tekee pääkopalle hyvää. Joka lomalla käy näin, ennemmin tai myöhemmin.

Mutta silti, vielä on kesää jäljellä.

Kiva päivä Pietarsaaressa

Pistin maitopurkin ikkunan väliin. Hotelli on vanha rakennus, huoneessa korkeat ikkunat kahteen suuntaan, vielä korkeampi katto, valkoiset puukalusteet. Ei minibaaria, on vedenkeitin ja murukahvia. Mies osallistuu parhaillaan geokätkötapahtumaan alakerran Jugendsalissa, minä olen koisinut pois univajeita, syönyt eväitä ja katsonut Grantchesteriä. Päivällä teimme kävelylenkin puutaloalueella ennen lounasta vietnamilaispaikassa, johon kannattaisi mennä toistekin.   

Ostin Cittarista pokkareita hintaan 3,95. Myös Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen, jota en varmaan olisi uskaltanut edes selailla ilman eilistä oopperaa Oulun kaupunginteatterissa. En ollut kovin otettu esityksestä, ne pari rakastelukohtausta vähän nolottivat siveää sieluani niin että piti väistellen katsella näyttämön nurkkia, mutta sen verran alkoi kiinnostaa, että itse tarinan haluan ajatella uudestaan. Nyt ei sitten tarvitse lukea kirjan loppua ensin valmistautuakseen kestämään kaikki kuvitteellisia henkilöitä kohtaavat kuvitteelliset kärsimykset. Jotka kuitenkin voisivat olla totta, joskus ovat olleetkin, jollekulle.  

Viikko sitten Helsingissä, eilen Oulu, tänään täällä. Äitiäni lainaten: "mitä ihmettä sää koko ajan hyppäät jossain?" No jaa, mihinkäs muuhun sitä elämäänsä tässä vaiheessa käyttäisi?

Helsinki. Kolme päivää.

Ostin jo ensi vuoden joulukortit valmiiksi. Mielestäni tämä jos jokin osoittaa luottamusta tulevaan. Lisäksi kaupassa neljä pokkaria pyysi päästä mukaani ja minä ystävällisesti tein niille tilaa reppuun. Enää pari päivää ja lukuloma alkaa, tai oikeastaan pääni sisällä loma alkoi jo, pitää vain muistaa välillä oleskella työpaikalla muutama tunti.     

Sain Helsingistä kaiken mitä lähdin hakemaan, ja enemmän. Yayoi Kusaman näyttely In Infinity yllätti minut. Yleensä uuvahdan sillä sekunnilla kun astun taidemuseon ovesta sisään, nyt ei väsyttänyt yhtään. Ikään kuin olisin ollut jonkinlaisessa älyllis-kokemuksellisessa puuhamaassa. Outoja installaatioita, vangitseva kokeellinen elokuva, säväyttävät värit. Luulen ymmärtäneeni jotain, tai sitten en, oli miten oli mutta tykkäsin!

Perjantaina iltasella tapasin sisareni ja hänen tyttärensä Tuomiokirkon portailla. Ihanat naiset ja Tuomaan Markkinoiden jouluvalot. Ja Bach. Olin niin monta päivää kuunnellut tallenteelta Jouluoratoriota John Eliot Gardinerin tahtipuikon mukaan, että vähän epäilytti miten aivoni hyväksyisivät eri tulkitsijat ja live -esityksen ylipäätään. Kieltämättä kirkon akustiikkaan piti totutella, mutta jumalaisen kaunista musiikkia se oli: kuoro, solistit, orkesteri, ihan kaikki. Riemua! 

Lauantaina kävelin Bulevardilla, koska Bulevardilla kävely on yksi lempipuuhistani Helsingissä. Kävin Sinebrychoffin kotimuseossa tuijottamassa muotokuvien ihmisiä silmiin. Jotenkin eksyin jossain vaiheessa Akateemiseen kirjakauppaan ja vähän Suomalaiseenkin. Löysin joulukuusimetsän Kansallismuseon puistosta. Latasin kännykkäni akkua Kansallisoopperan portaikossa. Näin Pähkinänsärkijän ja Hiirikuninkaan. Elämys! Baletin jälkeen ajelin raitsikalla hyvän matkaa, juoksin kadun yli ja toisenkin ja EHDIN Järvenpään junaan. Minä siis muistan vielä miten lähijuniin ehditään!  

Sunnuntain istuin kahvi- ja teekuppien ääressä ihmisten keittiöissä. Se oli loppujen lopuksi parasta koko reissussa. Niin se aina on. Kiitos kamut.

Kohti etelää

Hyvää nimipäivää minulle. Vein työkavereille suklaata mutta itse nautiskelen voipullaa. En kanna VR:lle kaunaa, vaikka juna lähti 16 minuuttia myöhässä. Varpaat on jo sulaneet ja ravintolavaunun kahvi on hyvää.   

Olen taas liikkeellä yhden kassin periaatteella. Tällä reissulla ei osteta mitään tavaraa tai jos ostetaan, niin jotain vanhaa täytyy saman verran heittää pois. Tarpeellisimmista mukaan pakatuista varusteista mainittakoon kamera, tabletti ja sähköhammasharja. Vähän arveluttaa riittääkö Dickens (Christmas Carol etc) koko matkan ajaksi, mutta ainahan voin tehdä tilaa reppuun luopumalla yhdestä kulahtaneesta puserosta.  

Minulla on taas suuret suunnitelmat pääkaupunkipäiviin. Täksi illaksi olen ostanut liput tuomiokirkkoon. Cantores Minores, CM Koulutusryhmien kuoro, solistit Kaisa Ranta, Maria Kettunen, Tom Nyman, Juha Kotilainen ja Suomalainen barokkiorkesteri Hannu Norjasen johtamana esittävät Bachin Jouluoratoriosta kantaatit I-III ja VI.   

Tulee jännä ilta. Kihisen jo nyt.

  

27 yötä jouluun on (en laskenut itse, katsoin netistä)

Etelänkyläntie oli liukas tänään iltapäivällä. Piti ajaa hiljaa, mikä sopi minulle loistavasti. Esbo kyrka veivasi radiossa Hoosiannaa uudelleen ja uudelleen, minä lauloin täyttä kurkkua mukana, ja niin vain ehdimme loppuun asti ennen kuin käänsin autoni Kalajoen kirkon parkkipaikalle. Konserttiin! Jokilaaksojen oratoriokuoro (Marita Kaakinen) ja Haapaveden kamariorkesteri (Janne Jääskelä) esittivät Armas Maasalon Jouluoratorion. Ihan alkuun veteli Vaskiyhtye Mendelssohnia (Enkellaulu kajahtaa) ja olin aivan myyty. Mä olen täysin heikkona vaskipuhaltimiin. Sitten Simo Mäkinen aloitti sangen sydämeenkäyvästi Ja neitsyt pikku poijuttansa, minä kaivelin taskuista vanhoja, käppyräisiä nenäliinoja, ajattelin että tästäpä vasta räkäinen reissu tulee, ja yhtäkkiä kappale olikin loppu. En muistanutkaan, että se on niin lyhyt (Youtuben kuoroversio 1,48 minuuttia, piti heti tsekata). Suurimmat tunneaallot olin siis yllättäin käynyt läpi jo ennen pääteosta, mutta kyllä Maasalokin kiinnostava oli, varsinkin kun en ollut sitä aiemmin kuullut ja varsinkin kun esittäjät olivat niin taitavia.

Tulin kotiin ja sytytin jouluvalot pihaan. Tytär laittoi taas Noita Nokinenän kuulumaan. Söin suklaata. Tilasin Dickensin nettikirjakaupasta. (Näin paikallisessa harrastelijateatterissa aiemmin tällä viikolla niin lämpimän suloisen version Joulutarinasta, että pitää päästä lukemaan alkuperäinen.) Varsin perinteisiä adventtiaineksia on siis päivääni kuulunut huolimatta siitä, etten tiedä mitä kirko(i)sta ja uskonno(i)sta ajattelisin. Onneksi sentään Joulupukki on tässä iässä jo ihan selvä juttu.

Henkilökohtaista joulukorttiennätystä valmistellessa

Ei vain lähde jouluoratoriovaihde päälle, vaikka viikonloppuna otin jo kynttilät esille. Tänään sen sijaan pistin Mozartin Requiemin soimaan oppituntien jälkeen, mistä seurasi kahden tunnin mittainen papereidenjärjestelyvimma (musiikin tahtiin) ja nippu sanakokeitakin tuli korjattua kuin ohimennen. Luulin ennen, että sielunmessu virittäisi kuulijan ylevään tilaan jossa mietiskellään tuonpuoleisia asioita, mutta sen sijaan Mozart vain pistää kroppaan vauhtia. Pää heiluu ja tuoli keikkuu ja tekee mieli tanssia, vähintäänkin huojua. Ja laulaa, jokaista stemmaa. Sopraanot, altot, tenorit ja bassot poksahtelevat liikkeelle matemaattisen tarkasti omia aikojaan, lauletaan sikin sokin sitä ja tätä, ja sitten jatketaan taas yhtä matkaa. Mahtavaa. Menneinä lauluvuosina Mozartin Requiem oli paras kuorolaulukokemukseni ikinä. Oi sitä aikaa. Todella.  

Olen päättänyt antaa itselleni tilaisuuden epäonnistua joulukorttijakelussa. Varmaan unohdan lähettää kortin jollekin elämälleni olennaisista ihmisistä, mutta toisaalta ne olennaiset ihmiset eivät taida olla siitä millänsäkään. Kun en ole reiluun kymmeneneen vuoteen lähettänyt joulukortteja, ei jokunen unohdus haitanne. Nyt olen jo kirjoittanut kymmenen korttia (enkka!), joista puolet eivät varsinaisesti (ollenkaan) ole jouluaiheisia, mutta joihin kaikkiin olen läiskinyt yhden tai useamman joulutarran. Lopputulos ei kaikin paikoin ole erityisen taiteellinen tai hyvää makua osoittava. Minulta on mennyt pieni omaisuus tarra-arkkeihin, mikä sekin on tietysti suhteellista. Onneksi kuitenkin mies, joka on huomattavasti minua järkevämpi ihminen, ei lue näitä tunnustuksia.  

Askarteleminen on pitkästä aikaa ollut hauskaa. Tämä positiivisvoittoinen eläminen tuntuu oudolta monen vuoden surukauden jälkeen. Kroppa rapistuu mutta naurattaa. Ristiselkä on kyllä alkanut vähän protestoida liiallisen sohvallista, huonoa elämääni. Onko tässä muka pakko alkaa tehdä jotain?
Ne Lapin luomukaskinauriit ovat muuten todella herkullinen välipala ja niistä kannattaa vähän maksaakin. 
Vaihdoin sulavan huomaamattomasti puheenaihetta.

Lauantai: kenkiä vaihdellen Valamossa

Kiedottuani uuden huivin päähäni mietin hetken mikä peilikuvassa oli niin oudolla tavalla tutun oloista. Just joo, Moskovan Punaisen torin liepeillä näin ihan saman näköisiä maatuskan myyjiä pari vuotta sitten. Ystäväni Arska sen sijaan muistuttaa huivissaan arabirouvaa, kumpi parempi?

Pääkirkossa oli aamulla tarjolla Kolmas hetki ja liturgia. Meillä oli väärät kengät, puolentoista tunnin kärvistelyn jälkeen annoimme periksi ja palasimme hotellille nostamaan jalat pystyyn. Illan Vigiliaan lähdettiin sitten Legeron lestissä ja vain muutamin istumatauoin selvisimme loppuun asti: 2,5 tuntia. Se oli kaunista. Ikonostaasi, tuohukset, valot ja varjot, suitsukkeet ja kirkkolaulu. Upeiden tenorien ja basson/baritonin vuorottelu, kirkkokuoro jonka tehtävä oli varsin mittava ja kunnialla suoritettu. Suomea, vähän venäjää, hiukan ruotsia. Sellainen osa kotimaata, joka on minulle aivan vieras. Viimein ulos astuessa tähtitaivas, jonka olin kesän aikana unohtanut. Siistiä. Sitten Arskan kanssa iltapalalle.