keskiviikko 21. joulukuuta 2016

"Suvanto on leveä ja syvä kohta joessa. Suvannossa vesi liikkuu muuta jokea hitaammin, sillä leveässä uomassa vedelle on enemmän tilaa, eikä joki laske paljonkaan suvannon kohdalla." (Wikipedia)


Joulun teema on tänä vuonna "Kelpaa ei sisustuslehtiin, mutta vessa on siisti". 

Olen kutsunut sukua kaksiin joulunaluskahvijaisiin. Eilen kävin pelotta sacheria leipomaan. Ei tullut mieleenkään että voisin epäonnistua, tyytyväisenä vain liimailin palasiksi murenneen kakkupohjan aprikoosimarmeladilla yhteen, suklaapintaan jääneet kokkareiset kohdat ja lommon peitin toffeesuklaapalleroilla. Lopputulos boheemi ja täyteläinen.Tytär väsäsi marjapiirakan ja pikkupizzoja, olkkarin kajarit toimivat kerrankin moitteettomasti ja levittivät taloon Andrea Bocellin joulusokeria.

Kas. Olen onnellinen. Takana monta surun vuotta, edessä luultavasti myös, mutta nyt uiskentelen suvannossa. Aamukolmen aikoihin kieltämättä mietin pilkkujen paikkoja, mutta seitsemältä tulen jo ajatelleeksi sitä onnea, että tänäänkin saan vielä elää. Kivutta ja pienin vaivoin. Lucky me.


Tilannekatsaus. Orkidea, hän on herännyt.






sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Helsinki. Kolme päivää.


Ostin jo ensi vuoden joulukortit valmiiksi. Mielestäni tämä jos jokin osoittaa luottamusta tulevaan. Lisäksi kaupassa neljä pokkaria pyysi päästä mukaani ja minä ystävällisesti tein niille tilaa reppuun. Enää pari päivää ja lukuloma alkaa, tai oikeastaan pääni sisällä loma alkoi jo, pitää vain muistaa välillä oleskella työpaikalla muutama tunti.     

Sain Helsingistä kaiken mitä lähdin hakemaan, ja enemmän. Yayoi Kusaman näyttely In Infinity yllätti minut. Yleensä uuvahdan sillä sekunnilla kun astun taidemuseon ovesta sisään, nyt ei väsyttänyt yhtään. Ikään kuin olisin ollut jonkinlaisessa älyllis-kokemuksellisessa puuhamaassa. Outoja installaatioita, vangitseva kokeellinen elokuva, säväyttävät värit. Luulen ymmärtäneeni jotain, tai sitten en, oli miten oli mutta tykkäsin!

Perjantaina iltasella tapasin sisareni ja hänen tyttärensä Tuomiokirkon portailla. Ihanat naiset ja Tuomaan Markkinoiden jouluvalot. Ja Bach. Olin niin monta päivää kuunnellut tallenteelta Jouluoratoriota John Eliot Gardinerin tahtipuikon mukaan, että vähän epäilytti miten aivoni hyväksyisivät eri tulkitsijat ja live -esityksen ylipäätään. Kieltämättä kirkon akustiikkaan piti totutella, mutta jumalaisen kaunista musiikkia se oli: kuoro, solistit, orkesteri, ihan kaikki. Riemua! 

Lauantaina kävelin Bulevardilla, koska Bulevardilla kävely on yksi lempipuuhistani Helsingissä. Kävin Sinebrychoffin kotimuseossa tuijottamassa muotokuvien ihmisiä silmiin. Jotenkin eksyin jossain vaiheessa Akateemiseen kirjakauppaan ja vähän Suomalaiseenkin. Löysin joulukuusimetsän Kansallismuseon puistosta. Latasin kännykkäni akkua Kansallisoopperan portaikossa. Näin Pähkinänsärkijän ja Hiirikuninkaan. Elämys! Baletin jälkeen ajelin raitsikalla hyvän matkaa, juoksin kadun yli ja toisenkin ja EHDIN Järvenpään junaan. Minä siis muistan vielä miten lähijuniin ehditään!  

Sunnuntain istuin kahvi- ja teekuppien ääressä ihmisten keittiöissä. Se oli loppujen lopuksi parasta koko reissussa. Niin se aina on. Kiitos kamut.




perjantai 16. joulukuuta 2016

Kohti etelää


Hyvää nimipäivää minulle. Vein työkavereille suklaata mutta itse nautiskelen voipullaa. En kanna VR:lle kaunaa, vaikka juna lähti 16 minuuttia myöhässä. Varpaat on jo sulaneet ja ravintolavaunun kahvi on hyvää.   

Olen taas liikkeellä yhden kassin periaatteella. Tällä reissulla ei osteta mitään tavaraa tai jos ostetaan, niin jotain vanhaa täytyy saman verran heittää pois. Tarpeellisimmista mukaan pakatuista varusteista mainittakoon kamera, tabletti ja sähköhammasharja. Vähän arveluttaa riittääkö Dickens (Christmas Carol etc) koko matkan ajaksi, mutta ainahan voin tehdä tilaa reppuun luopumalla yhdestä kulahtaneesta puserosta.  

Minulla on taas suuret suunnitelmat pääkaupunkipäiviin. Täksi illaksi olen ostanut liput tuomiokirkkoon. Cantores Minores, CM Koulutusryhmien kuoro, solistit Kaisa Ranta, Maria Kettunen, Tom Nyman, Juha Kotilainen ja Suomalainen barokkiorkesteri Hannu Norjasen johtamana esittävät Bachin Jouluoratoriosta kantaatit I-III ja VI.   

Tulee jännä ilta. Kihisen jo nyt.

  

tiistai 13. joulukuuta 2016

Paratiisin puutarha, Forest Fruit vai Luostarin unitee?


Kello on kolme, siis aamuyö, ja keitän teetä. Oikeasti haluaisin juoda kahvia mutta sen väitetään valvottavan. Tekisi mieli imuroida seiniä ja listoja, tyhjentää tiskikone, pestä sauna. Päivällä ei huvita mikään näistä. Hetken katselin ikkunasta ulos ja harkitsin yöllistä kävelylenkkiä. Kuutamo valaisi lumisen maan houkuttelevasti, puut heittivät varjoja pihaan ja minä kuvittelin pihatielle suden.

Välitodistuksen arvosanat pyörivät päässäni. Tiedän niiden olevan kohdallaan mutta haastan silti itseni uudelleen ja uudelleen. Eilen taas hämmästyin, kun oppilas hyppäsi syliini. Miten pieni lapsi yhdeksänvuotias vielä onkaan ja miten välitön voikin olla. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä suuremmalta tuntuu vastuu ihmisistä ja työstä. Minulla on eläkeikään aikaa neljätoista vuotta ja kaksi kuukautta. Silmänräpäys ja olen jo siellä. Liian pian.





perjantai 9. joulukuuta 2016

Tyhjässä keittiössä, kun kaikki vielä nukkuvat, kirjoittaa hän.


Hermosärky on taas tullut kylään. Tiedän sen pystyttäneen leirin johonkin nurkkaan, missä se huomaamattomasti heittää uuden risun nuotioon juuri ennen kuin tuli pääsee sammumaan. Joskus liekit leimahtavat turhankin korkeiksi ja silloin ei mies paljoa hymyile. Kulkee vain levottomasti paikasta toiseen ja levittää sähköä ilmakehään. Aikaisempina vuosina minä sain voimakkaita allergiareaktioita, tiuskahdin jotain, tai hän, tai minä, joku kuitenkin kunnes koko homma lähti kierimään kihiseväksi tulipalloksi. Syyttelyä, huutoakin, mökötystä. Nykyään osaan taikasanat: Mikä on, oletko kipeä? 

Posti toi Viikilän Finlandia-palkitun kirjan. Luin jo ensimmäisen sivun, selasin sieltä täältä, luin epilogin. Tirahutin pari kyyneltä kuten minulla on piinallisesti tapana tehdä, kun oikein jostain tykkään. Ei tee hyvää tälle nenälle, joka muutenkin on taipuvainen sävyttymään punaiseksi. Ja posket. Pakko on käyttää pienet täplät meikkivoidetta joka aamu, muuten en kestä ajella hissillä koko päivää. Yhden seinän puoliväliin asti peittävä peili on liian tehokas. Yritän perääntyä siitä niin kauas kuin mahdollista mutta ihohuokoset näkyvät silti. Siivooja sanoo kääntävänsä aina selän peiliin päin. Varmaan vähän epämukavaa, siivouskärryn kanssa tilaa on niin vähän.

Tänään on huivipäivä. Kun kaikki muu vaatetus on synkkää, huivi pelastaa. Eilen laitoin päälle saman asun kuin viikko sitten. Silloin olin hauska ja nätti, eilen en. Alan epäillä, että ulkonäköön liittyvät asiat ovat vain harhaa. Näet itsesi kauniina, kun olet hyvällä tuulella, todellisuudessa olet aina sama. Tai sitten kaikki on kiinni hiuksista: ulkonäkö, henkinen hyvinvointi, vireys. Minulla on enimmäkseen bad hair day, joten varmaankin olen vahva luonne, kun tähän ikään asti olen säilynyt suhteellisen tasapainoisena.

Löysin pöydältä minivaahtokarkin. On irronnut piparitalon katonreunasta ihan itsestään. Uskooko kukaan, etten tehnyt mitään? Varmuuden vuoksi hävitän todisteen luonnonmukaisin menetelmin. Jos joku kysyy, en ole ollut täällä.





perjantai 2. joulukuuta 2016

Possua, sokeria ja orkidea. Tip tap.


Tänään pitäisi tehdä possuvalinta. Siis tilaanko paikallisen vai haenko marketista jotain muuta. Painotanko rahaa vai ehkä laatua? Onko paikallinen kinkku onnellisempaa lihaa kuin markettikinkku? Rasitanko parinkymmenen kilometrin kinkunhakumatkalla luontoa vähemmän kuin hakemalla marketista (5km) pakastekinkun? Taikkeri sentään. Viime viikolla keskustelin kaupassa leipäedustajan kanssa pakastetaikinoista. Taikinamöntin valmistaminen Puolassa työllistää hänen mukaansa enemmän suomalaisia kuin puolalaisia. En silti ostanut hedelmäleipää (Puolan lahja maailmalle), jota jokaisella kauppareissulla kuolaan. Ostin avainmerkkileipää, joka maistuu tylsälle.  

Luin aamulla lehdestä, että kakkostyypin diabetes lisääntyy hurjaa vauhtia ja jotkut meistä jopa sairastavat tietämättään. Tämä mielessä oli vähän helpompi estää itseään taittamasta piparitalon kulmaa välipalaksi. Tytär on kiinnittänyt kattoon suklaanapin jos toisenkin ja eri värisiä vaahtokarkkeja. Kiinnityssokeri kimaltelee kynttilöiden valossa houkuttelevasti, pelkkä ajatus tomusokerimassasta saa sylkirauhaset toimimaan yliaktiivisesti. Ja sitten se meidän hoikka mies. Se toi hiihtoreissulta viimeistä käyttöpäivää lähestyvää vadelmahilloa. Marjapitoisuus mahtavasti 60 prosenttia, oletettavasti sokeriakin on riittävästi. Syödäänkö urakalla jogurtin kanssa ennen kuin vanhenee? Se tässä on kuitenkin sanottava, että mahduin vielä pari päivää sitten ihan kevyesti kellariluokkani ikkunasta ulos työpaikan paloharjoituksessa. Vähän meinasi jalka jäädä kiinni, pitkä nainen kun olen ja kun ei uudet talvikengät jalassa koipi tahdo taipua. Oikeassa tilanteessa heittäisin crocsit ensin ikkunasta ulos ja ryömisin sitten itse perässä sukkasillani.  

Illalla menemme naapuriin pizzalle. Viemme tuliaisiksi glögiä, mahdollisesti juommekin jonkin verran sokeria illan mittaan. Ensimmäiset joulujuomat nautin jo alkuviikosta mennessäni ystäväni luokse iltapäiväkahville. Tarjosikin glögiä ja Pandaa. Tautisen hyvää. Diabeettisen hyvää. Ystävälläni on orkidea, joka kukkii aivan käsittämättömän runsaasti. Meilläkin on orkidea taas herännyt eloon. Todisteeksi kuva.