Pitkäperjantain aamuna maata peitti tuore lumikerros. Ajattelin, että nyt pelataan varman päälle ja niin todella tehtiinkin: reput selkään, kuusi tuntia junalla kohti etelää ja vielä pari tuntia bussikyytiä päälle. Taalintehdas. Hallelujah, talvi vaihtui varhaiseen kevääseen! Varmaan olisi lyhyempikin matka riittänyt saman lopputuloksen saavuttamiseen, mutta kun yrittää päästä pakoon itseään, täytyy mennä kauas.
24 tunnin Åbo-Dalsbruk mini-break. Turistille tarjolla harmaa taivas ja kosteankylmä tuuli, mutta oli sentään kevät. Sora rapisi kenkieni alla, linnut touhusivat ahkerasti puissa ja pensaissa, ja sitten huomasin krookusten nuput! Ja idänsinililjat! Kauniita silmälle, ilo sielulle. Lääke särkevälle sydämelle?
Pelottaisiko harvemmin, jos upottaisin sormeni multaan kotipihassa heti maan sulettua? Unohtaisinko levottomuudet maailmalla, luottaisinko rauhaan ja turvallisuuteen, olisinko vähemmän huolestunut lasteni tulevaisuudesta?
Kaikki paitsi puutarhanhoito on turhaa?
Lauantaina puolilta öin kotona taas. Lumen ja lätäköiden maassa.
Hän oli tätini, mutta en minä häntä tuntenut. Joskus 90-luvulla, siis yli kaksikymmentä vuotta sitten, kävin suvun naisten kanssa hänellä kylässä. Pari huoletonta päivää Tukholman kesässä. Kolme siskoa ja kolme serkkutyttöä yhdessä kauan, kauan sitten. Totta puhuen olin jo melkein unohtanut. Vähitellen täti eristäytyi eikä Tukholman reissuja tullut enempää. Hän ei soitellut, ei vastannut kirjeisiin, ei tullut käymään isovanhempieni hautajaisia lukuunottamatta. Sitten tuli viesti viranomaisilta, jotka olivat paikantaneet suomalaiset sukulaiset enoni kirjeen perusteella. Täti oli kuollut jo jokin aika sitten. Sukulaisten tehtävä oli järjestää asiat kuntoon. Lähdimme siis matkaan. Eno, hänen kaksi aikuista lastaan ja minä. Ensin autolla Turkuun kuten edelliselläkin reissulla silloin kerran. Kokoonpano kuitenkin oli uusi ja tällä kertaa järjestäisimme tädille matkan kotiin.
Se oli outo, vähän jännittävä, mukavakin päivä. Hitunen sukukokouksen tuntua pienessä autossa istuessa, epävarmuutta siitä mitä oli tulossa, jännitystä onnistumisemme suhteen. Meillä oli paljon asioita hoidettavana yhden päivän aikana. Ja sitten vielä suru. Veljen suru. Suru ihmisen yksinäisyydestä, elämän hetkellisyydestä, lopun tiedostamisesta jälleen kerran.
Laiva saapui Tukholman satamaan aamulla puoli seitsemältä ja illalla satamassa piti olla taas seitsemältä. Enolleni päivä oli varmasti kaikkein raskain. Aamulla haimme ensimmäiseksi huoneiston avaimen asuntoyhtiön toimistosta. Kävelimme asuntoyhtiön pihalla ja yritimme muistaa näyttivätkö paikat samalta kuin silloin vuosia sitten. Etsimme oikean oven. Tuttu nimi. Ovi jonka takana ei enää asunut kukaan. Hiljaisuus.
Serkkuni S oli sopinut etukäteen tapaamiset kaupungintalolle ja hautaustoimistoon, ja toimisto puolestaan oli varannut ajan asianajotoimistoon. Kättelyitä, raportteja, kysymyksiä, kahvia, puheluita, sopimuksia, allekirjoituksia. Hautausjärjestelyt, kuolinilmoitus, perunkirjoitus, asunnon irtisanominen ja tyhjennys, postin kääntäminen. Pakko kehua sekä ruotsalaisen hautausurakoitsijan että asianajan ystävällisyyttä ja tehokkuutta. Kaikki tuli sovittua. Iltapäivän myöhäisinä tunteina meillä surrasi päässä jo aika lailla.
Joka välissä pitkin päivää kävimme läpi hyllyjä ja kaappeja ottaen talteen muistoesineitä, tärkeitä papereita, tietoja sisaren, tädin elämästä. Enoni matkasi ehkä muistoissaan taaksepäin. Minusta tuntui, että lopultakin tutustuin tätiini paremmin. Ja se mitä opin oli loppujen lopuksi varsin lohdullista. Tätini koti oli erittäin siisti, huolellisesti järjestetty, mukava asunto. Viimeisinä vuosinaan hän oli sairastanut syöpää mutta edelleen huolehtinut itsestään hyvin, pitänyt kotinsa kauniina, lukenut paljon, ulkoillut, hiihtänyt. Matkamuistoja löytyi monia. Eikä hän sittenkään aivan ollut sukuaan unohtanut. Hyllyssä oli kehystettyjä kuvia meistä. Laatikoista löytyivät sukulaisten lähettämät kirjeet siististi avattuina, pienissä nipuissa. Vaikka hän valintansa mukaan eli yksin, ehkä myös yksinäisenä, tuntui siltä, että se kuitenkin oli ollut aivan hyvä elämä. Kaunis, nuorekas, huolellinen täti. Ja ikävistä ajoista, ahdistuksen hetkistäkin huolimatta ehkä kuitenkin kaunis, nuorekas, hyvin huolellinen elämä.
Illalla laivassa kuljeskeli neljä kovin väsynyttä matkalaista. Tätikin matkustaa myöhemmin vielä yhden matkan. Viimeiset jäähyväiset sanotaan sitten kotona Suomessa.
Aamulla heräsin ajoissa, jotta ehdin ulos kannelle katsomaan auringonnousua. Uusi päivä. Taas yksi päivä elämää elettävänä. Minulla oli rauhallinen, hyvä mieli. Luulen, että meillä kaikilla oli.
