Hotelliaamiaisen jälkeen olen siirtynyt kauppakeskukseen aamupäiväkahville. On myös kanelipullaa.

Periaatteessa voisin aivan vain istua kahvikupin kaverina nämä turistisunnuntain armaat päivähetket. Olisi niin helppoa pesiytyä muutamaksi tunniksi kahvilan valkoisen lampun alle pienen pöydän ääreen, hymistellä kirjaa (Louise Penny: The Beautiful Mystery), katsella ja kuunnella ihmisiä, munia muutama miete. Unohtuisin vain paikalleni kunnes lopulta olisi pakko puuskuttaa rautatieasemalle pohjoisen junaa etsimään. Mutta jos vähänkin päästän ajatusta lentämään Hansakorttelin ulkopuolelle, muistan että juuri nyt on maailma minulle auki: taidenäyttelyitä, museoita, puiston polkuja, syksyn lehtiä tässä ihan lähellä, vielä tänään, vielä nyt, vielä kolme tuntia!

Näimme eilen Turun kaupunginteatterin version Mika Waltarin loistodekkarista Komisario Palmun erehdys. Tämä oli suvun neljäs Palmu-kokoontuminen ja taas oli sydämellisen mukavaa. Turun kaupunginteatterin katto on niin korkea, että sisäilmaa riitti seurueen astmaatikollekin, Taneli Mäkelä oli Palmuna vakuuttava, nauraa sai kohtuullisesti, lavasteet liikkuivat paikoilleen sutjakkaasti ja Kimmo Rasila hoiti Batlerin rooliin viimeistä piirtoa myöten kohdilleen. Asuista ja kalusteista huolimatta en kuitenkaan löytänyt aikakauden tunnelmaa ja hiukan vauhdikkaammin olisivat kohtaukset saaneet edetä. Vähän tuli mieleen josko nyt on nähty tarpeeksi monta Palmua, mutta ei kai se ole mahdollista. Herttileili, ei tietenkään.

Kyllä niin nautin hotellilomista nykyään. Scandic Atriumin sauna ei tosin ollut vielä kunnolla lämmin aamuseitsemältä, mutta vettä viskottiin tuhnukiukaalle silti ja kymmenen metrin uima-altaassa uitiin ja juostiin kiitettävät määrät. Meillä on ollut niin kiva viikonloppu, että olen valmis antamaan anteeksi myös sen, ettei kylpytakkeja ja aamutossuja voinut vuokrata. Oltiin hekumoitu ajatuksella monta viikkoa.

Kello käy, täytyy mennä, kaikki jännä kutsuu. Turku!

Louise Penny: The Beautiful Mystery
A Chief Inspector Gamache Mystery
Sphere 2012

Mika Waltarin 

Komisario Palmun erehdys
Turun kaupunginteatterissa

Ohjaus: Panu Raipia
Dramatisointi: Joel Elstelä

Lavastus: Jani Uljas
Pukusuunnittelu: Tiina Valkama
teatteri.turku.fi

Kirjastossa

Kirjahyllyn ylitse näen palan Eduskuntataloa sekä siivun Musiikkitalon vihreää seinää. Soviteltuani kehoani Oodin eri tuoleihin (mikään ei oikein passaa), laskin keskivartaloni kolmannen kerroksen vihreälle sohvalle. Jos olisin oikea turisti, kiipeäisin Pallotuolin sisään ja kurkistaisin sieltä veikeästi. Ystäväni ottaisi kuvan sivusuunnasta niin että vain pää näkyisi Pallonpuolikkaan ulkopuolella. Kirkas huulipuna ja vallattomat (tuuheat, taipuisat, ei yhtään littanat) hiukset viimeistelisivät mielikuvan viehättävästä rouva Reippaasta. 

Intialaiset turistit hymyilevät kameraan suoraan Pallotuolin mustista uumenista. Kokovartalokuvia! En taida nyt puuttua asiaan.

Olen lueskellut Tom Hanksin kunnollisia ja tunteellisia (decent, sentimental) novelleja ja haaveillut miltä tuntuisi, jos minunkin sisältäni kumpuaisi tarinoita. Saisinko kirjoitettua kertomuksen, jos en suostuisi tekemään mitään muuta? Tulisiko minusta kirjailija, jos olisin viikkokaupalla tekemättä mitään? Jos aamupuuron jälkeen istuisin tuntikausia keittiön ikkunan ääressä ja odottaisin ajatusten syntymistä, tuntisinko inspiraation sykähdyksen? Tarkemmin ajatellen, pystyisinkö vastustamaan jääkaapin kutsua, pysyisinkö hereillä?

Kuljeskelimme siskoni kanssa eilen Aholassa huoneesta toiseen motkotellen menneiden aikojen sovinistista maailmaa. Väliin huomautuksia Minna Canthista, jota emme kumpikaan kestä enää lukea. Ahon tuotantoa minä en ole koskaan lukenut, mutta Juhan olen nähnyt elokuvana ja oopperana. 

Illalla kansallisoopperan väliajalla vieruspöydän nuori nainen huomautti seuralaiselleen, että Carmen on kuvattu ihan täysin miesnäkökulmasta. No kyllä niin, tämän viikonlopun teema on sitten selvä.

En keksi mitään uutta enkä vanhaa lukemista. Tutkin tänään poikkeuksellisen tarkkaan Akateemisen kova- ja pehmeäkantiset hyllyt suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Ei mitään. Kumma kyllä, juuri nyt huvittaisi vain pyöräily.

Tom Hanks: Uncommon Type. Some stories. Arrow Books 2017. "The great strengths of this collection are decency and sentimentality." Sunday Times.

Helsingin keskustakirjasto Oodissa on siis Eero Aarnion Pallotuoleja.

Hedelmäpizzaa

Puhuivat radiossa maailman ylikulutuspäivästä juuri kun olin pistämässä uusia koruja korviin. Katselin Aarikan keltaisia pallukoita kämmenelläni ja ajattelin, että vissiin olisi nämäkin pitänyt jättää ostamatta ja vissiin sillä vanhalla mekolla vielä yhdet häät menee. Oli helppo päätös, inhoan vaatteiden sovittamista. Ne päätökset, joilla oikeasti voisi olla jotain vaikutusta ympäristöön, ovat paljon vaikeampia. Ja isompia.

Olen alkanut teleporttaamaan. Saastuttaminen jää aivan minimiin, vain yksi pieni savunpölähdys matkaa kohden. Ensimmäisen teleporttausmatkani tein Porin jazzeille siskontyttöni kanssa. Meillä oli vähän ensikertalaisen vaikeuksia. Ilmiinnyimme vahingossa ensin Kristiinankaupunkiin Kissanpiiskaajankujalle, mutta hyvä välipysäkki siitä tuli, päärynäpizzaa rantaravintolassa, ja ehdimme mainiosti vielä siirtyä Poriin Kirjurinluodolle ennen illan pääesiintyjää, joka oli TOTO. Soittivat viimeisenä sen yhden kappaleen. Just sen. En muuten ymmärrä mitä laulussa sanotaan. Googlasin Africa lyrics, enkä ymmärrä siltikään. Olen nyt kuitenkin  kuullut kappaleen ihan livenä ja myös laulanut mukana, siis epämääräisiä sanantapaisia hymisten ...rains...hym hym hym, ja minä huojuin ja koko valtaisa ihmismeri huojui pehmeän rytmillisesti Kirjurinluodon nurmikolla.

Muuttoautojen ilmiinnyttäminen kadun oikeaan reunaan Kuopiossa (parkkimaksu ma-pe 8-18) onnistui mahtavan tarkasti. Miten ihana kaupunki Kuopio onkaan! Suurin osa vierailusta kului rättihommissa kellariyksiön hämärässä, mutta illan päätteeksi teimme pienen kävelyn torin poikki Subiin. Meitä siveli leuto järvikaupungin kesähenkäys, ihmiset kuljeskelivat kevyissä vaatteissa, rauha ja onni vallitsi Minnan kaupungissa. Niin luulen, me ainakin olimme rauhallisia ja suhteellisen onnellisiakin. 

Olen viime päivinä mietiskellyt Audrey Niffeneggerin kirjaa Aikamatkaajan vaimo (Gummerus 2005). Kestäisiköhän lukea uudelleen.

Viimeinen kesäpäivä

Koskaan ei näytetä, kun Montalbano kahlaa meressä mennessään aamu-uinnille. Filmaus alkaa vasta sitten, kun käsivarret jo pyörivät vedessä ja ilmassa, Montalbano hengittää sisään käsivarren alta ja puhaltaa veteen, uudelleen ja uudelleen, ja seuraavaksi ollaankin jo puvuntakki päällä pikkuterassilla siemailemassa espressoa. Oletan ettei Välimerellä asiaan vain ole mitään syytä kiinnittää huomiota. Aurinko paistaa eli on lämmin, Salvo luultavasti vain juoksee mereen ja heittäytyy aaltoihin. Ei uutisarvoa. Tosi helppo homma, etenkin jos Sisilian rannat syvenenevät nopeasti. Meillä Perämerellä kahlataan pitkään, värjötellään kalsean kylmässä vedessä ja tuulessa ja sitten varovasti kumarrutaan uimaliikkeitä kuvitellen, kun vielä ollaan käsipohjasyvyydellä. Nopea kastautuminen juuri ja juuri pinnan alle, uikkareiden sisään tunkee hiekkaa, vielä toisen kerran, sitten sankarina rivakasti rannalle takaisin. Paitsi tänään! Tänään marssin iloisesti kauas rinnan syvyyteen, heittäydyin uimaan, polskin niin ja näin, kirmasin, kaatuilin, solahdin veden alle sukellukseen monta, monta kertaa. Ei ollut kylmä, olihan kesän toinen, kenties myös viimeinen oikeasti lämmin päivä. 

Uinahdin sohvalle kahdeksi tunniksi. Kanadan tädin hakeminen lentokentältä oli niin jännittävää, etten ole nukkunut kunnolla ainakaan kahteen yöhön. Piti jännittää miten hän jaksaa pitkän lennon ja koneen vaihdon Frankfurtissa, piti jännittää olenko varmasti oikeassa paikassa vastassa, piti jännittää taksin ottamista kentältä, piti jännittää osaanko neuvoa taksin oikeaan paikkaan, kun siskon asunnon osoite ei löydy navigaattorista, piti jännittää pystyykö täti nukkumaan hyvin Suomen helteissä, onko vointi hyvä vielä yölläkin ja aamulla, heräämmekö ajoissa seuraavan päivän junaan, osaanko tilata taksin puhelimitse, muistanko lähtiessä sulkea vesihanat, keittolevyt, ikkunat, oven, sujuuko kulku kävelykepin kanssa oikealle raiteelle Tikkurilassa, väsyttääkö helle, MENEEKÖ VARMASTI KAIKKI HYVIN. Oli ihanaa ajatella Mia Kankimäen kirjaa, kuinka hän kertoi miten peloissaan oli matkalla. Mia tosin matkusti Afrikkaan, minä Helsinki-Vantaan lentokentältä Järvenpään ja Tikkurilan kautta Pohjois-Pohjanmaalle. Kirjan Mia väitti olevansa introvertti mutta puhui ja seikkaili jos kuinka monen vieraan ihmisen kanssa. Minäkin olen introvertti mutta juttelin kahvilassa aivan vieraan, pelottavapartaisen miehen kanssa, höpötin niitä näitä kaupan kassoille, kyselin molemmilta taksikuskeilta ummet ja lammet, puhuin junan ravintolavaunussa tädilleni istumapaikan, kun kaikki istuimet oli jo varattu. Kauhia sentään. Mia ylitti itsensä eri puolilla maailmaa, minä pääkaupunkiseudulla ja suomalaisessa kaukojunassa. Voi tätä elämää. Vielä on kaksi viikkoa vapautta jäljellä, mutta vähän jo pelottaa töihin meno ja kaikki se sosiaalisuus. Ja tänä iltana pitäisi uskaltaa ihmisten ilmoille kesäyöhön kuuntelemaan progebändiä. Ihmisenä, osana yleisöä ja ihan itse tätinä siellä missä yökansa liikkuu. Hui.



Salvo Montalbano on päähenkilö Andrea Camillerin kirjoihin perustuvassa TV-sarjassa.
Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018).

Illan progebändi: Jeavestone. Löytyy googlaamalla.

Seikkailen

Kotikaupunkini kahvilassa oli ikämiesten jutturyhmä vallannut suosikkipöytäni aamukahvin aikaan. Kuusi miestä, vilkasta keskustelua. Sama ilmiö Vanhan Rauman torilla pari viikkoa sitten, ja Pohjois-Norjassa, Vesisaaren kahvilassa todistimme vielä paljon isompaa kokoontumista kesäkuussa. 

Pikkulusikat kilahtelevat harvakseltaan kuppeja vasten, puheenporinaa ja naurahduksia, väliin kunnon remakka. 

Missä ovat naiset?

Olen kuunnellut Mia Kankimäen kirjaa Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018) sellaisella intensiteetillä, että itsekin yllätyin. Ei minulla ole tapana lueskella tämmöisiä, siis mikä tämä nyt onkaan, päiväkirja, matkakirja, tietokirja, viihdettä, voi ei, en tiedä mitä kuuntelen. Ihanko luvallista on kirjoittaa teos, jota ei voi lokeroida? Vaan kuinka ollakaan, tämä kirja hoitaa kätevästi monenlaista nälkää! Kuten että minun ei tarvitse haaveilla Afrikasta, Mia ja Karen ovat matkustaneet puolestani. Karen Blixen on yksi kirjan yönaisista, mutta heitä on monta muutakin, hurjia elämäntarinoita, kauheitakin ja surullisia. Mielenkiintoisia, jännittäviä, aivan uusia minulle. 

Junamatkan aikana kuulin kuulokkeistani entisaikojen italialaisten naisten ja naismaalareiden kohtaloista. Kankimäen kerronta nappasi niin mukaansa, että Helsingin päärautatieasemalta kävelin suoraan Ateneumiin katsomaan naamoja, siis muotokuvia, että josko ne minulle jotakin kertoisivat itsestään ja elämistään, niin kuin italialaisten taulujen naiset tuntuivat kertovan Kankimäelle. 

Kyllä, jokin on muuttunut. Taide on jännittävää. Tattista, Mia.

Luksuslomaa Kiilopäällä

Aurinkoa, päivävaelluksia, savusauna, polskimista tunturipurossa. Ei yhtään hyttystä missään. Fantastista. 

Leiri. Puro solisi ja aurinko paistoi läpi yön.

Yksi tyytyväinen Kiilopään huipulla. 

Jäämeren rannalla

Tänä aamuna heräsimme P-paikalla lähellä Nessebytä, Finnmarkin läänissä Pohjois-Norjassa.

Jatkoimme matkaa pitkin Varanginvuonon karua pohjoisrantaa Vesisaareen saakka. Tummarunkoiset tunturikoivuryteiköt toivat mieleen lähinnä kotiseudun roskapajukot. Pienet puutalot olivat sinänsä ihan viehättäviä, mutta pihoja ei juuri erottanut toisistaan. Ne olivat kuin yhteismaata, ruoho kasvoi mutta istutuksia ei ollut, ei kukan kukkaa. Tosin vielä ei olla edes juhannuksessa ja ajelimme sentään leveyspiirillä 70. Vieläkö on odotettavissa kesempi kesä?

Maisema Varanginvuonon eteläpuolella on jylhempää ja komeampaa kuin pohjoisrannalla. Rumien koivurisukkojen sijaan mahtavia kallioita ja ylväät maisemat merelle. Siinäpä huristelimme yli tuntureiden poroja väistellen, kun yhtäkkiä eteemme avautui viehättävä, tiheään rakennettu pikkukylä ja oikea hiekkaranta! (Narnia?) Mikä ihmeellisintä, Golf-virran ansiosta meren sanotaan täällä pysyvän sulana talvellakin! Pykeijassa kannattaa käydä, kylän menneisyys on kiehtova ja suomen kieli näkyy ja kuuluu vielä, vaikka on kai hyvää vauhtia häviämässä norjalle. Voi ollapa kalanais! Kyllä lähtisin Pykeijaan kalareissulle! Vuokraisin Elsalta minimökin ja popsisin kuningasrapuja iltakaudet. 

www.pykeijanystavat.fi

Suomea kohti suunnatessa vilahti silmäkulmassa jossain kveeni-festarimainos. Näiltä pohjoisen reissuilta jää aina niin monta selvittämätöntä salaisuutta. On kveeniä ja meänkieltä ja eri saamelaiskieliä. Tällä retkellä olen vihdoinkin nähnyt Sevettijärven tienviittojen kolttasaamelaiset paikannimet. 

Ohcejohka

Se on kuulemma niin, että hyvinkin seurallinen ihminen vanhetessaan viihtyy paremmin itsekseen ja vetäytyy mielellään omaan rauhaansa. Tämän piirteen olen täysin havainnut itsessäni, paitsi tänään Utsjoen uimahallin saunassa. Oli ihan pakko kysellä pieneltä kakkosluokkalaiselta minkälaista Utsjoella on asua (no ei o kavereita, mutta neljävuotiaitten kanssa leikin ja ihan mukavaa on), ja minkä kokoinen Utsjoen alakoulu on (no suomenkielisiä koululaisia on kakskymmentä, mutta saamenkielisiä paljo enemmän), ja mitä täällä voi lomalla tehdä (no ainakin kävellä tuntureilla ja mää käyn joka päivä uimasa). Sitten saunaan tuli vanhempi rouva, joka oli jo käynyt Nisulammessa (?) polskimassa, mutta vesi oli ollut kovin kylmää. Ihastelimme uimahallin saunaa (puulämmitteisen löylyn tuntu sähkösaunassa) ja kehuimme uimahallin sijaintia koulun yhteydessä (yksi 16,7 metrin allas riittää mainiosti). Samassa rakennuksessa on myös kirjasto.

Harmi kyllä emme ehtineet Utsjoen Shopping centeriin ennen sulkemisaikaa, kaupan hyllyt kun kertovat aina mielenkiintoisia asioita paikkakunnan arjesta. Nuorgamin K-markettiin pääsimme vielä ihailemaan lihatiskin pituutta ja kalaosaston laajuutta. Yhtään pokkaria en nähnyt missään mutta ostin muistoksi kolme postikorttia. Yhdessä Ohcejohka-Utsjoki, toisessa Nuorgam ja kolmannessa Lapin maakuntakukka.

Varsinkin Sodankylässä kukkivat kullerot teiden varsilla eilen kovin suloisesti. Pieniä, keltaisia aurinkoja. Ihanaa.

  

London 2019

Frendit ovat vanhentuneet järkyttävästi. Britannian televisiossa näytetään sarjan alkujaksoja ja tämä on aivan musertavaa. Jos Chandler, Monica, Joey, Phoebe, Rachel ja Ross ovat ajan saatossa kokeneet kulumista, siis ihan ikäisensä näköisiä ovat, täytyy sen merkitä sitä, että minäkin olen rupsahtanut. Ei ihme, etteivät matkaselfiet taaskaan onnistu millään. Helkkari.

Kärsin melkoisia omantunnon tuskia tämän matkan vuoksi. Saako enää lentää ollenkaan, kysyin nuorelta, tuoreelta kollegalta, kun lusikoimme koulun ruokasalissa soijaperunasoselaatikkoa. Vastausta en tiedä vieläkään, mutta sen voin tässä kertoa, että JAUHELIHAperunasoselaatikko on lempiruokaani ja soijaversio vain ilkeä irvikuva kyseisestä ruokalajista. Väittävät kuitenkin, että kasvisruoka olisi ympäristöystävällisempää, joten sitä lappaan suuhuni edelleen ja tukka kypärän alle liiskattuna pyöräilen töihin aamuisin. Yksi päivä luin juttua vaatetuotannon ympäristöhaitoista. En siis ostanut apteekista uusia lentosukkia, vaan päätin edelleen käyttää vanhoja, vaikka vähän eripariset olivatkin. Pyöräilin kotiin, käänsin koko talon nurin etsiessäni kyseisiä sukkia, sitten ajoin juuri ennen sulkemisaikaa autolla apteekille ostamaan kahdet uudet. Aina ei mene ihan nappiin.

Vaatteet pitää ostaa nykyään erityisen harkitusti ja kestävää kulutusta silmällä pitäen. Varmin tapa saada hyvät housut on ostaa sama malli ja koko kuin edellisetkin ovat. Oli alennusmyynnit ja otin heti kolmet. En ymmärrä kuinka en sovituskopissa huomannut mitään. Vasta ensimmäisen käyttökerran yhteydessä tajusin, että ovat niin tiukat, ettei edes elastaani pelasta tilannetta. Ympäristö- ynnä tuhlausmorkkisten lisäksi murehdin nyt elämää suurempia kysymyksiä. Tunnettu tosiasiahan on, että matkalle lähtiessä täytyy aina laittaa hyväkuntoiset, puhtaat alkkarit. Siltä varalta tietenkin, että joudut onnettomuuteen. Mutta entä jos kuolet, voi taikkeri sentään, mitä ajattelevat vaatekaappiasi tyhjentävät omaiset, kun kaapista löytyy kolmet käyttämättömät farkut!!! Riivin heti hintalaput pois, sekoittelin vähän kasoja, caprit yhteen väliin, tuonne shortsit, taas yhdet farkut väliin, yksi hame. Sitten pakkasin matkalaukkuun vanhat, ratkeamisvaarassa olevat farkut ja pohdiskelin rennon vaatetuksen etuja.

Ilmojen herra ja rouva ja kolmas ovat matkaamme suosineet. Ohjelmassa kaksi konserttia, yksi baletti, musikaali ja teatterinäytös, vähän shoppailua, paljon kipeitä jalkoja, herkuttelua, lontoolaisia juttuja. Olemme tyytyväisiä ja todella väsyneitä. Huomenna kotiin ja farkkulaihdutus alkuun. Helkkari.

Matkavinkkejä: Wigmore Hall, The Royal Ballet, Barbican Centre, The Mousetrap, Sky Garden, Portobello Road.