Pätkä punaista

Heräsin aamukolmelta miettimään Jumalaa. Että jos oikein kovasti etsisin, niin löytäisinkö. Ja kenen Jumalan ehkä löytäisin. Sen pitemmälle ei siihen aikaan aamusta kannata mennä. Parempi vain nousta ylös ja keittää puuro, lukea hetkinen kevyttä dekkarihömppää ja sammua nojatuoliin.

Päivän kauppareissu oli sangen onnistunut. Heti ulko-ovella suuntasin katseeni lattiaan, jotta pääsin lehtihyllyn ohi näkemättä lööppejä. Tänään halusin ohittaa kaiken sen pettymyksen, surun, turhautumisen, mikä uutisista väistämättä seuraa. Ja varsinkin sen sisuksia kiehuttavan vihan. Tänään kuuntelin rauhassa kilkatikalkatisävelmiä kaupan käytävillä, heittelin ostoskärryyn tuoksuja ja suklaata, leipää, juustoa, luomuappelsiinimehua. Vailla huolta. Tytär valitsi murot ja Novellen, minä pinosin mukaan jouluteetä.

Kotona kaivettiin esiin vanhat koulussa askarrellut aarteet, teipattiin ikkunoihin paperikynttilät, nostettiin tontut jokavuotisille vakiopaikoilleen. Sähkövaloja tuli niin moneen paikkaan, että joulun aikaan on odotettavissa sulakkeiden vaihtoa. Tytär halusi joululankaa ja aloitti joulutyön. Istuttiin olohuoneessa, sytytettiin kynttilä, kuunneltiin Noita Nokinenää, juteltiin mukavia.

Päätin, että suurin huoleni tänään on malttaako poika 19v odottaa tiistaihin, ennen kuin avaa suklaakalenterinsa ensimmäisen luukun. Hän halusi vaalenapunaiset muumit ja tytär Mars-kalenterin. Minulle kelpaavat vain kauniit kuvat.

Ehkä

Keitin aamulla tummaa paahtoa. Sitten kaadoin sitä pikkuiseen muumimukiin ja loput kahvit hulautin lavuaariin. Paitsi että todellisuudessa taisin vain kuvitella mukin siihen väliin ja oikeasti koko satsi meni viemäriin. Siinä seisoin maitopurkin kanssa ja mietin mihin kuppiin vaalennusta olikaan tarkoitus lisätä.

Töissä pohdittiin Euroopan terroristeja. Vähän alkoi hirvittää mihin miehen kanssa ollaan lähdössä. Siis etelään ja kaikkea. Mistä sen tietää missä vielä posautellaan. Mielessäni aloin jo sommitella lapsille jäähyväiskirjettä. Ei sillä, että se välttämättä juuri nyt olisi tarpeen, mutta onhan hyvä varautua. Muistin mitä siskoni halusi lapsilleen sanoa sairautensa loppuvaiheessa. Rakkaus. Rakkaus on tärkeintä. Teitä minä olen rakastanut eniten ja te olette olleet minun elämäni onnellisin asia. Ja muutakin. Kaikenlaista tähdellistä tuli mieleen. Pienet itkutkin vetäisin naisten vessassa. Olin valmis. Tämän kirjoitan kirjeeseen, sitten lähden. Mitään ei pelätä. Ei elämää, ei terroristeja. Ollaan onnellisia.

Kotiin tullessa löysin miehen sängystä selkävaivaisena. Okei. Paha juttu. Tässä ollaan taas. Siis matkaa ehkä ei tulekaan. Koneet lentävät ilman meitä, palmut huojuvat, meri kohisee. Me pysytäänkin Pohjanmaan lumisilla lakeuksilla, nuollaan haavojamme, hyvästellään matkarahat ja keitellään taas tummaa paahtoa. Ei tartte jonottaa lentokenttätarkastuksissa, odottaa matkalaukkuja, etsiä kulkuneuvoja, hotelleja, nähtävyyksiä. Ehkä ollaankin vaan kotona, katsellaan telkkaria, juodaan kahvia. Loppujen lopuksi olisiko maailmalla yhtään sen kummempaa.

Onpa mulla nätit hiukset tänään. Huomenna hierojalle, ensi viikolla kampaaja ynnä kulmat ja ripset.

Niin mitä halusinkaan sanoa. Ei aavistustakaan.