keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Glimpses of Europe

Jokunen muisto kiertomatkalta. Onnekkaan paljon aurinkoa.



Copenhagen








Nice










Monaco








Fuengirola








Malaga










The Vatican







Rome









































maanantai 21. joulukuuta 2015

Kuiva loppuraportti


Tää reissu on ollut yhtä treeniä. Oon kävellyt tuon selkävaivaisen kanssa niin hirveästi, että nilkka ja polvet on meinanneet hajota. Onneksi suuressa mukavuudenhalussani otin neljät kengät mukaan. Vaihtelu parantaa - tai ainakin helpottaa.

Me ollaan opittu kipumatkailusta kiitettävän paljon. Järjestys on aina sama. Aamulla ennen lentoa mies käy yksinäisellä lenkillä omaa vauhtiaan. Yleensä hakee muutaman geokätkön (saa erilaista liikettä, kun kumartelee ja kurkottelee). Tulee majapaikkaan, käy suihkussa, lepää, venyttelee. Kentällä ollaan noin kolme tuntia etuajassa. Syödään, pistetään matkalaukut koneeseen, kävellään turvatarkastus, etsitään nurkka jossa mies voi makoilla. Penkkien päällä tai lattialla. Koneen lähtöön asti mies kävelee ja makoilee. Jos koneessa sattuu olemaan tyhjä penkkirivi (vautsivau mikä tuuri), makoilee sielläkin. Lennon jälkeen haetaan matkalaukut. Mikäli lento on ollut vaikea, etsitään makoilupaikka ennen kuin jatketaan hotellille. Toivottavasti ei kylmällä lattialla.

Lääkitys pitää olla kunnossa. Nainen muistaa vielä niin elävästi miehen menneet pahoinvoinnit, että hänellä on kassissa varalta oksennuspusseja (onneksi turhaan). Jos yritetään päästä vähän kauempaan kohteeseen, täytyy edetä lyhyin lennon (max 2h) ja pitää välissä lepopäiviä. Ja silloin taas kävellään, venytellään ja makoillaan.

Meillä on ollut tuuria. Missään ei ole jouduttu jonottamaan liian pitkään. Kieltämättä on kuitenkin rankkaa satsata aikaa, rahaa ja varsinkin voimia melkoiset määrät, jotta pääsee näkemään miltä Espanjan aurinko näyttää. 17 päivää, 9 lentoa, 5 maata. Ja vielä yksi yö junan makuuvaunussa kotimatkalla.

Eihän tätä kovin usein ala tekemään. Ehkä vain kerran elämässä.

p.s. Viimeisessä punnituksessa matkalaukkuni painoi 14,2 kiloa.







sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Juntti turisti


Matkalla suurkaupungissa liikun mukavuusalueeni rajoilla. Minä haluan nähdä tämänkin maailmankolkan, mutta en oikein jaksa tungosta ja meteliä. En ole seurallinen, haluan olla hiljaa. Mutta ei kai se käy. Niin monen työtä on kadulla tyrkyttää tai pyytää. Olemme täällä vain pari päivää ja heti on täytynyt oppia luovimaan toisten tarpeiden keskellä sujuvasti, jäämättä kiinni mihinkään, kohteliaan välinpitämättömästi mutta kuitenkin ystävällinen hymy kasvoilla. Nimittäin murjottamisesta jää ajan mittaan ikävät juonteet kasvoihin. Olen huomannut peilistä.

Rooma on ylitsevuotava elämys. Tätä historian ja taiteen määrää on vaikea käsittää. Kuinka on mahdollista, että patsaita, pylväitä, mahtavia rakennuksia on näin loputtoman paljon? Kuka, kenen kunniaksi, miksi, miten? Täällä ymmärrän, että taiteesta voi olla palavan innostunut. Suihkulähteiden hahmojen ilmeet vangitsevat minut, jään tuijottamaan ojentuvia käsivarsia, kehon lihaksia, jalkateriä, varpaita. Ihmeellistä voimaa.

Liikenne tuntuu hurjalta. Satuimme jo näkemään yhden peltikolarin, jossa skootteri pösäytti auton perään. Kaksipyöriäisiä onkin paljon. Johtuneeko vähäisestä parkkitilasta, sillä olemme nähneet autoja parkkeerattuina sellaisiin sumppuihin, että ihmetyttää miten sieltä pääsee pois. Saakohan naapurin auton työntää pois edestä? Voiko vähän omalla autolla tönäistä? Sovitaanko taloyhtiön kokouksessa missä järjestyksessä autot ajetaan pihaan, ja sitten aamulla lähdetään vastakkaisessa järjestyksessä töihin? Entä jos joku nukkuu ponniin? Vai onko perusroomalaisella supervoimia, joilla hän nostaa kärrynsä muiden autojen keskeltä ja iloisesti jatkaa matkaansa? (Kasvaako täällä Superhessun pähkinöitä?)

Me olemme nyt ostaneet matkamuistoja. Miehelle muutama T-paita. Minulle lasi.







perjantai 18. joulukuuta 2015

Rooma


Tämä on tietysti vain ohimenevä ajatus mutta tuli mieleen, että jos nyt kuitenkin käyttäisin rahaa johonkin ylimääräiseen, kun on matkan viime päivät käsillä. Tarjontaa kyllä riittää. Kaduilla on liikkeellä satoja selfie-tikkujen ja huivien myyjiä. Laukkuja, puukalistimia, limalöllysköitä voi ostaa joka nurkalta. Meidät halutaan joka ravintolaan syömään tai kahville tai viinilasilliselle. Tai sitten rahaa voi tiputtaa rukouksia mutisevan vanhan naisen anovaan käteen. Tai miehelle, joka vääntyneet jalkaterät esillä kerjää rahaa kuppiin Trevin suihkulähteen lähettyvillä.

En tiedä mitä ajatella. Matkalla Vatikaaniin seurasin papin asuun pukeutuneen miehen ratkaisua. Ei tippunut mummulle kolikkoa. Toinen pappi pyöritteli sormissaan 20(50?)-senttistä.

Nunnia tietenkin näkee myös. Yritän peitellä uteliaisuuttani, mutta vaikea on pitää kamera aisoissa. Haluaisin kuvan huiveista ja heiluvista helmoista. Poliisit, karabinieerit ja santarmit jätän rauhassa tekemään työtään. Espanjassa emme moisia nähneet, mutta täällä taas.

Voi sentään tätä maailmaa.







torstai 17. joulukuuta 2015

Hei me lennettiin (taas)


Aamulla varttia vaille viideltä oma nenä näytti vessan peilissä poikkeuksellisen isolta. Pantterikuvioinen huivi oli ihan typerä, farkut ei istuneet, matkaseura ärsytti. Taksikuski sentään oli kunnon ihminen. Sain istua hiljaa takapenkillä ja auto vei vauhdilla hotellin etuovelta terminaalin oven eteen. 

Meidän viimeiset Fuengirolan päivät kuluivat pyöräilyyn, kävelyyn, pyykkäämiseen ja syömiseen. Rantareitti Fuengirolasta Torremolinoksen toiseen päähän ajeltiin läpi leppoisaan tahtiin. Paluumatkaksi nostettiin pyörät junaan. Vaatteet pistettiin kolikkopesulaan pyörimään ja odotusaikana istuttiin auringossa cappuccinolla. Hotellin aamiaiset ja illalliset syötiin loppuun saakka tunnollisen hitaasti, perinpohjaisesti ja täyttävästi. Oikeastaan helpottavaa, että puolihoito on nyt ohi. Ei tartte enää suorittaa.

Minun suloisensiniset tennarini menivät rikki ja pistettiin roskikseen. Ja muutakin. Matkalaukku painaa enää 16,3 kiloa.

Olemme nyt Roomassa ja ensimmäiset reitit on kävelty. Viime yö jäi lyhyeksi eikä koneessa löytynyt hyvää torkkuasentoa, joten olen ihan poikki. Nyt haluan nukkua pitkään ja hyvin. 


Mutta Madonna valvoo.

























maanantai 14. joulukuuta 2015

Malaga


Kuinka kauan tämmöinen lorviminen oikeen on sallittua? Onko se mitään kunnon ihmisen elämää, että vaan kuljeskellaan ympäriinsä ja ihmetellään?


Kun ei ollut mahdollista hakata halkoja tai kaivaa ojaa, lähdettiin tänään Malagaan.

Tämä oli niitä päiviä, jolloin ollaan kahvi+vessa-kierteessä. Menet kahvilaan, etsit vessan. Ovessa lukee "for customers only", jolloin häveliäästi tilaat kahvin. Mistä taas seuraa, että joudut pian etsimään uuden vessan. Uusi kahvi. Vessa. Kahvi. Vessa. Kahvi. Sitä rataa. Välissä katseltiin kaupunkia, käveltiin rantabulevardia, ihailtiin palmuja ja kukkia, mietittiin mistä löydetään seuraava vessa.

Paras hetki tänään oli tapakset Malagan linnan cantinassa. Ostimme oluet, oliivit ja marokkolaista kanaa pienestä kioskista. Nautimme ne vihreiden lehtien siimeksessä. Aurinko kurkisteli pilvien lomasta. Joulutähtiä. Mandariinipuita. Kesä, vaikka on talvi. Ihmeellistä.






























sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Fuengirola


Hotellin hissi puhuu meille. Tuntuu epäkohteliaalta olla hiljaa, kun toinen niin tarmokkaasti pajattaa, niin että olen ottanut tavaksi vastata. Aluksi tervehdin "Hola", sitten kerron niitä näitä ihan suomen kielellä. Luulen, ettei neiti Hissi pahastu. Puhe tulee kaiuttimen kautta, ilmeitä en pääse tulkitsemaan, mutta ystävällisen asialliselta hän kuulostaa. Jos olisin espanjan opiskelija, ajelisin hissillä paljon enemmän. Se olisi totta vieköön hienoa kieliharjoittelua ja Suomi-Espanja ystävyystoimintaa. 

Koska miehen selkä pitää meitä liikkeessä, emme juurikaan pysty tutustumaan paikallisiin ajanviettotapoihin. Täällä riittää kyllä ihmeteltävää muutenkin. Ensimmäisen Fuengirola-päivän käytin oikeastaan haistelemiseen. Opin kaikenlaista mielenkiintoista. Hanavesi haisee kloorille (juo pullotettua), kadut eivät haise paljon millekään (ahkerasti puhdistavat), aallonmurtajalla haisee virtsa (älä istu tähän). Kävelykadulla koin melkein kulttuurishokin. Ensin meni yksi vanhempi herrasmies ohi, sitten toinen. Ihan oikean partaveden tuoksun jättivät jälkeensä leijumaan. Tätä en ole kokenut vuosikausiin.

Kaupungilla kävelee suomalaisia turisteja vastaan jatkuvalla syötöllä. En kuitenkaan aio osallistua skandinaavikirkon kauneimpiin joululauluihin, enkä käy iskelmäbaarissa. Olisihan toki mielenkiintoista nähdä millainen meininki talvipakolaisilla täällä on, mutta meillä on niin vähän aikaa. Sitä paitsi minulle riittävät pienemmätkin huvit. Hotellin ruokasalissa nimittäin on vinkeät automaatit tuoremehulle ja kahville. Lorautin jo kerran kupin ohi, vaikka tutkin ohjeita pitkään.Tänä aamuna uskalsin ensimmäistä kertaa käyttää leivänpaahdinta. Se metalliritilän kiertävä liike on suorastaan vangitseva. Teki mieli kuvata filminpätkä instagramiin, mutta en kehdannut. Tuskin maltan odottaa huomisaamua. Huomenna vasta paahdetaankin! Tuplat!

Tänään teimme neljän tunnin geokätköretken. Reippailu palkittiin odottamattomalla ilolla: Fuengirolan linnan vieressä esitti pienten tyttöjen tanssiryhmä flamencoa. Bailando!























lauantai 12. joulukuuta 2015

Supermercado


Mä menin ruokakauppaan enkä ollut enää sama ihminen.









Fantastista.







Perillä


Kyllä ihmeitä tapahtuu. Niin kuin se, että olemme nyt Espanjassa. Tarvittiin viisi lentoa ja niiden väliin useita taukopäiviä, jotta mies pääsi toiveidensa kohteeseen. Nyt hän lepää. Kun koko ajan joutuu olemaan liikkeessä, tekemään töitä, ettei olisi kipeä, on varsinkin pitkän matkapäivän jälkeen todella väsynyt. Ihmeellistä kyllä tässä matkamme kolmannessakin hotellissa on hyvä sänky. 

Vähän ihme on sekin, että minun matkalaukkuni painaa enää 16,9 kiloa. Tosin ensimmäisen pyjaman pistin roskiin jo Helsingissä ja sen jälkeen poistovauhti on vain kiihtynyt. Ihmeen painavia vaatteita. Näillä viimeisillä kiloilla pitää nyt selvitä loppumatka.

Meidän hotellihuoneemme ikkunan takana kuohuu meri. Olen herännyt sen ääneen pitkin yötä ja suunnitellut. Jos vaikka koko päivän kävelisi rannalla. Loiskuttaisi vettä, istuisi hiekalla, nauttisi tuulesta. 

Aion noudattaa eilisen lentoyhtiön ohjetta ja hengitellä. Ihan rauhassa. 











torstai 10. joulukuuta 2015

Shoppailupäivä


Aamulla herätessä tunsin hetken pientä epätoivoa. Uusi päivä, uudet kävelylenkit. Jaksaa, jaksaa, vielä jaksaa. 

Me aina vain kävelemme miehen selkää kuntoon. Sopivin välimatkoin täytyy päästä istumaan (ei liian kauan) ja varsinkin makuulle (tarpeeksi kauan). Minua tarvitaan, koska minä olen lepohetken vartija. Minä olen tyyny puiston penkillä. Minä nalkutan liian pitkistä reittisuunnitelmista. Minä palautan kovaan arkeen, jos kaveri luulee jo olevansa paremmassa kunnossa. Minun pyhä tehtäväni on masentaa terveellisesti. 

Me olemme kiertäneet uutta ja vanhaa Nizzaa, kavunneet linnakukkulalle, marssineet pitkin rantabulevardia suuntaan ja toiseen. Auringossa ja jouluvalojen tuikkeessa. Sopivan ruokapaikan löytäminen on aina pieni ongelma, koska ravintolassa ei voi istua kauaa. Jos kyltissä lukee "rapido", se on meitä varten. Tänään joimme vain terassilla oluset ja ruuan ostimme kaupasta. Muutenkin olen shoppaillut: 10 hiusrenksua, hiusharja ja dekkari. Nyt minulla on siis kaikki mitä tarvitsen.

Jaa, ehkä silitysraudan tarvisin vielä. Kaikki itsestään sileävät paidat on nyt käytetty. Vaihtoehtoina on siis ostaa niitä lisää tai silittää matkalaukussa olevat. 

No, Fuengirolassa sitten.







keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Monaco


Tänäänkin (kuten tällä matkalla joka aamu) suihkautin ylleni Fragonardin eau de toilettea (Violette). Pullon pohjassa lukee vuosi 2013. "Parasta ennen" -päivä on vissiin jo ohi, mutta niin on sopivasti minullakin. Täytin tänään 50 vuotta.

Juhlan kunniaksi pakkasimme aamulla reput pullolleen ja suunnistimme Nizzan rautatieasemalle. Poliiseja näkyi ryppäinä varsinkin aseman ympäristössä, mutta kieltämättä vähän hurjalta tuntui nähdä kadulla sotilaita rynnäkkökiväärien kanssa. Nyökkäsivät kohteliaasti turisteille. Meitä ei voi muuksi luullakaan: reput, kameralaukku, aurinkolasit, kartat kännykässä ja paperilla.

Synttärilounaan alkupaloiksi nautimme sipsejä ja suklaata Monte Carlon kasinon takana valtavalla tasanteella koooorkealla meren yläpuolella. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. 

Monaco on pieni valtio ja ahtaasti vuorten rinteille rakennettu. Hiki tuli jopa näin joulukuussa rinteitä ylös ja alas kävellessä. Ruhtinas Albertin palatsin lähettyviltä löysimme kivan ravintolan, jonka terassilla söimme lounaan pääruuan. Minulla turskaa, kaverilla jättikatkarapuja ja mustekaloja. Monacolaista olutta. Viereisessä pöydässä istui venäläinen pariskunta. Söivät jotain outoa ja vaikeaa.

Venäjän kieltä kuulimme vähän siellä sun täällä. Monacon joulutorin kuusi oli venäläisittäin koristeltu. Monte Carlon kasinon edessä olevaa aukiota koristivat keinolumisten kuusien lisäksi valtavat, kimalteiset maatuskanuket. Mitä tästä voimme päätellä?

Muutaman geokätkön jälkeen lähdimme vähitellen Nizzan hotellikotia kohti. Olimme tyytyväisiä päivään. Ja mitä parhaimpana arviona haluan vielä sanoa: Monacossa on siistit yleiset vessat. Kannattaa käydä Monacossa.

Iltajuoma tänään: kuohuviini. Kahden euron pullo lähimarketista.


"dreaming of a white Christmas"























tiistai 8. joulukuuta 2015

Palmu


Vaikka Kööpenhaminasta lähtiessä heitin yhtä sun toista roskikseen, on matkalaukku pahuksen raskas vieläkin. Vedän perässäni 20,3 kilon laatikkoa huonosta kahvasta, hikoilen ja huohotan (oijoi, kaikki ne portaat). Välillä laukun kovat kulmat paukauttavat sääriini mustelmia. Ei haittaa. Kuuluu niihin vaikeuksiin, joista tykkään.
Eka iltana hotellissa vetäisin esiin toilettipussin, jonne shampoopullo oli purkanut tahmaista sisustaan. Hammasharjasta tuli tosi puhdas. 
Hiusharja on jäänyt kotiin, viimeinen hiusrenksu meni poikki, mukaan ottamani kirjat ovat pohjattoman, loputtoman, hirmukamalan tylsiä. Tykkään!
Ennen tätä matkaa en tiennyt olevani taikauskoinen, mutta kyllä vaan olenkin. Jos unohtaa jotain mitätöntä, ei unohda jotain tärkeää. Jos tulee pikkupipi, ei tule isopipi. Jos toivoo pääsevänsä lähelle, pääseekin kenties vähän kauemmas. 
Minun unelmani oli nähdä joulukuussa palmupuu mutta oikeasti ajattelin, että joulukuusi Strögetillä (kävelykatu Köpiksessä) olisi jo aivan tarpeeksi suuri onni meikäläiselle.
Eilen illalla laskeuduimme Nizzan kentälle. 
Olen palvonut palmuja koko päivän. 








maanantai 7. joulukuuta 2015

Turisti kaupungilla

(Observointia ja fundeerausta Tanskan idyllisessä pääkaupungissa)

Parhaiten kaupunkikuvaan sulautuu turisti, jolla on musta takki. Tyylikäs ihminen voi pukeutua melkein mihin väriin tahansa, mutta luultavasti valitsee kuitenkin mustan. Myös punainen tai beige ovat hyviä vaihtoehtoja tyylikkäälle kaupunkilaiselle, mutta vähän niitä täällä näkee. Minä olen tavallinen pulliainen ja haluan hävitä taustaan. Minulla on siis standardivärinen kevyttoppa, vaikka en yhtään tykkää mustasta. Aivan sattumoisin myös myssyni noudattaa kööpenhaminalaista pukeutumiskoodia. Oikea väri ja malli ja hyvänä lisänä hopeahiutaleet. Ei ole ollut päässä vielä yhtään kertaa.
Huomaamaton perusnainen käyttää turistimatkalla meikkivoidetta ja puuteria. Poskien verisuonet on hyvä laittaa piiloon eikä nenäkään saa kiiltää. Minäkin teen niin, vaikka koko ajan sitten tuntuu, että naama on likainen ja onhan sitä paitsi ihan turhaa touhua jatkuvasti putsata huulten jälkiä take away -kupista. 
Jos muuttaisin Kööpenhaminaan asumaan, ostaisin heti mustan polkupyörän. Täällä pyörillä mennään lujaa leveitä pyöräkaistoja pitkin muun liikenteen vieressä. Vauhdikkaimmat polkijat huutelevat ystävällisiä varoituksia mustatakkiselle, pyylevälle turistille, joka vinkaisten hyppää pois tieltä. Välillä väistöliikkeet varmaan näyttävät aika akrobaattisilta, koska pyöräilijöitä huvittaa. 
Minun miehelläni on punainen takki ja vakaa askel. 






sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Kevyttä yläpilveä Kööpenhaminassa


Päiväunet eivät ole minulle ongelma. Voin torkahdella moneenkin otteeseen päivän mittaan ja yöunia huonontavaa vaikutusta sillä ei ainakaan ole. Olen huomannut, että levännyt sielu lepää yölläkin paremmin. Kätevää, kun matkaseura on puolikunnossa. Teemme lyhyitä, vetreyttäviä kävelylenkkejä, lepäämme pitkiä aikoja hotellihuoneessa. Hän napsauttaa TV:n päälle, minä kaivaudun täkin sisään. Hiihtoa. Unettavia ruotsalaisia ja norjalaisia toimittajia. Keveitä äänteitä. Pehmeitä konsonantteja, söpöjä vokaaleja. Hei Nukkumatti, taas tavataan!

Viime yönä nukuin pitkästä aikaa täydet tunnit. Stressi alkaa helpottaa. Tänä aamuna tarkastin vielä työpostin. Ei mitään. Mainiota. Luotan lentoyhtiön lupaukseen, pian kaikki on taas hyvin.










sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Pätkä punaista






Heräsin aamukolmelta miettimään Jumalaa. Että jos oikein kovasti etsisin, niin löytäisinkö. Ja kenen Jumalan ehkä löytäisin. Sen pitemmälle ei siihen aikaan aamusta kannata mennä. Parempi vain nousta ylös ja keittää puuro, lukea hetkinen kevyttä dekkarihömppää ja sammua nojatuoliin.

Päivän kauppareissu oli sangen onnistunut. Heti ulko-ovella suuntasin katseeni lattiaan, jotta pääsin lehtihyllyn ohi näkemättä lööppejä. Tänään halusin ohittaa kaiken sen pettymyksen, surun, turhautumisen, mikä uutisista väistämättä seuraa. Ja varsinkin sen sisuksia kiehuttavan vihan. Tänään kuuntelin rauhassa kilkatikalkatisävelmiä kaupan käytävillä, heittelin ostoskärryyn tuoksuja ja suklaata, leipää, juustoa, luomuappelsiinimehua. Vailla huolta. Tytär valitsi murot ja Novellen, minä pinosin mukaan jouluteetä.

Kotona kaivettiin esiin vanhat koulussa askarrellut aarteet, teipattiin ikkunoihin paperikynttilät, nostettiin tontut jokavuotisille vakiopaikoilleen. Sähkövaloja tuli niin moneen paikkaan, että joulun aikaan on odotettavissa sulakkeiden vaihtoa. Tytär halusi joululankaa ja aloitti joulutyön. Istuttiin olohuoneessa, sytytettiin kynttilä, kuunneltiin Noita Nokinenää, juteltiin mukavia.

Päätin, että suurin huoleni tänään on malttaako poika 19v odottaa tiistaihin, ennen kuin avaa suklaakalenterinsa ensimmäisen luukun. Hän halusi vaalenapunaiset muumit ja tytär Mars-kalenterin. Minulle kelpaavat vain kauniit kuvat.







maanantai 23. marraskuuta 2015

Ehkä


Keitin aamulla tummaa paahtoa. Sitten kaadoin sitä pikkuiseen muumimukiin ja loput kahvit hulautin lavuaariin. Paitsi että todellisuudessa taisin vain kuvitella mukin siihen väliin ja oikeasti koko satsi meni viemäriin. Siinä seisoin maitopurkin kanssa ja mietin mihin kuppiin vaalennusta olikaan tarkoitus lisätä.

Töissä pohdittiin Euroopan terroristeja. Vähän alkoi hirvittää mihin miehen kanssa ollaan lähdössä. Siis etelään ja kaikkea. Mistä sen tietää missä vielä posautellaan. Mielessäni aloin jo sommitella lapsille jäähyväiskirjettä. Ei sillä, että se välttämättä juuri nyt olisi tarpeen, mutta onhan hyvä varautua. Muistin mitä siskoni halusi lapsilleen sanoa sairautensa loppuvaiheessa. Rakkaus. Rakkaus on tärkeintä. Teitä minä olen rakastanut eniten ja te olette olleet minun elämäni onnellisin asia. Ja muutakin. Kaikenlaista tähdellistä tuli mieleen. Pienet itkutkin vetäisin naisten vessassa. Olin valmis. Tämän kirjoitan kirjeeseen, sitten lähden. Mitään ei pelätä. Ei elämää, ei terroristeja. Ollaan onnellisia.

Kotiin tullessa löysin miehen sängystä selkävaivaisena. Okei. Paha juttu. Tässä ollaan taas. Siis matkaa ehkä ei tulekaan. Koneet lentävät ilman meitä, palmut huojuvat, meri kohisee. Me pysytäänkin Pohjanmaan lumisilla lakeuksilla, nuollaan haavojamme, hyvästellään matkarahat ja keitellään taas tummaa paahtoa. Ei tartte jonottaa lentokenttätarkastuksissa, odottaa matkalaukkuja, etsiä kulkuneuvoja, hotelleja, nähtävyyksiä. Ehkä ollaankin vaan kotona, katsellaan telkkaria, juodaan kahvia. Loppujen lopuksi olisiko maailmalla yhtään sen kummempaa.

Onpa mulla nätit hiukset tänään. Huomenna hierojalle, ensi viikolla kampaaja ynnä kulmat ja ripset.

Niin mitä halusinkaan sanoa. Ei aavistustakaan.









perjantai 23. lokakuuta 2015

Bremen, Germany. Mini-Break.





Ystäväni kertoi facessa heränneensä onnellisena. Fantastista. Ihana uutinen.

Tämä on ollut nurinoiden, agressioiden ja pettymysten syksy. Hallituksen säästötoimet, pakolaisvirta, mielenilmaisut puolesta ja vastaan, typerät rasistiset temput. Minäkin, ihme kyllä, yritin kerrankin ymmärtää missä mennään. Hetken aikaa luin kaiken. Seurasin keskusteluja, klikkasin linkit, googlasin jutut Suomen taloudesta ja eurosta, Syyrian sodasta ja Irakista. En tullut juurikaan viisaammaksi. Voin vain huonommin. Kuinka voi yrittää olla onnellinen, kun maailmassa on niin paljon kärsimystä? Päätin siis palata kuplaani ja luottaa siihen, että jotenkin asiat järjestyvät, jotenkin elämä menee eteenpäin. Vähän rahaa avustuskohteisiin, sitten itselle miniloma Saksaan. Ostetulla hyvällä omatunnolla voi muutaman päivän nautiskella ihan mukavasti. Ja Bremen osoittautuikin viihtyisäksi minikohteeksi. Me kävelimme, katselimme, kävelimme lisää. Mies etsi geokätköjä, naiset ostivat teinille talvivaatteet. Markkinoitakin maisteltiin hiukkasen ja saksan kielen taitoja saatiin testata jokaisena päivänä. Rentoo menoo.












lauantai 12. syyskuuta 2015

my happy place


Aina, aina etsin sielunrauhaa. Sitä paikkaa missä en ajattele ihmisten kipuja tai pelkää tulevaisuutta. Siellä se on, naapurin pikku metsikössä. Se on sammaloitunut kivi tai lammikko puiden alla notkelmassa. Tai se on kirja. Tai uni. Tunturi tai meri tai puutarha, jonka vihreään katoan piiloon. Kaukana kavala maailma.

Viikonloppu Pietarsaaressa.















lauantai 22. elokuuta 2015

No enpä tosiaan olisi uskonut. Kesä!

And so I humbly admit I was wrong. One day in mid-August it was finally here: the ever-so-beautiful, glorious, warm summer. 

Mua kutsuu Kalajoen hiekat (ja meri ja aurinko ja ajattomuus), vaikka enimmän aikaa pitää tietenkin olla töissä.