Matkalla suurkaupungissa liikun mukavuusalueeni rajoilla. Minä haluan nähdä tämänkin maailmankolkan, mutta en oikein jaksa tungosta ja meteliä. En ole seurallinen, haluan olla hiljaa. Mutta ei kai se käy. Niin monen työtä on kadulla tyrkyttää tai pyytää. Olemme täällä vain pari päivää ja heti on täytynyt oppia luovimaan toisten tarpeiden keskellä sujuvasti, jäämättä kiinni mihinkään, kohteliaan välinpitämättömästi mutta kuitenkin ystävällinen hymy kasvoilla. Nimittäin murjottamisesta jää ajan mittaan ikävät juonteet kasvoihin. Olen huomannut peilistä.
Rooma on ylitsevuotava elämys. Tätä historian ja taiteen määrää on vaikea käsittää. Kuinka on mahdollista, että patsaita, pylväitä, mahtavia rakennuksia on näin loputtoman paljon? Kuka, kenen kunniaksi, miksi, miten? Täällä ymmärrän, että taiteesta voi olla palavan innostunut. Suihkulähteiden hahmojen ilmeet vangitsevat minut, jään tuijottamaan ojentuvia käsivarsia, kehon lihaksia, jalkateriä, varpaita. Ihmeellistä voimaa.
Liikenne tuntuu hurjalta. Satuimme jo näkemään yhden peltikolarin, jossa skootteri pösäytti auton perään. Kaksipyöriäisiä onkin paljon. Johtuneeko vähäisestä parkkitilasta, sillä olemme nähneet autoja parkkeerattuina sellaisiin sumppuihin, että ihmetyttää miten sieltä pääsee pois. Saakohan naapurin auton työntää pois edestä? Voiko vähän omalla autolla tönäistä? Sovitaanko taloyhtiön kokouksessa missä järjestyksessä autot ajetaan pihaan, ja sitten aamulla lähdetään vastakkaisessa järjestyksessä töihin? Entä jos joku nukkuu ponniin? Vai onko perusroomalaisella supervoimia, joilla hän nostaa kärrynsä muiden autojen keskeltä ja iloisesti jatkaa matkaansa? (Kasvaako täällä Superhessun pähkinöitä?)
Me olemme nyt ostaneet matkamuistoja. Miehelle muutama T-paita. Minulle lasi.