Tunnistaakohan minut vielä samaksi ihmiseksi sitten, kun unohtelen läheisteni nimiä. Kun en enää osaa käyttää liettä, kun en muista miten suihkusta saa veden tulemaan, kun uni ja valve sekoittuvat todellisuudeksi. Kun en hahmota virallisia kirjeitä, kun suoramaksuilmoitukset saavat minut ymmälleni. Kun vanhat, kauan sitten ratkaistut ongelmat huolestuttavat minua niin, etten voi miettiä mitään muuta. Ja uni ei tule. Ja aina minulla on kylmä ja sitten on kuuma. Kaiket päivät kuljen huoneesta toiseen laittamassa pattereita päälle ja pois päältä, mutta aina ne ovat kuitenkin täydellä teholla. Avaan tuuletusikkunan enkä huomaa, että ulkona on pakkasta. Puhun vanhainkodista mutta vielä tämän kesän haluan niin kovin asua kotona. Olen kipeä. Olen yksinäinen. Niin kuka tuo mies olikaan, veli vai poika? Ja sitten se minun tyttäreni. Se tulee ja siivoaa jääkaapin. Kerron sille kummallisista mustapukuisista vieraista, mutta se ei usko. Mitä lie puhuu kotihoitajille ja sukulaisille. Varmasti väittää, että olen höperö. Eikä minun enää anneta määrätä omassa kodissani, aamuisin tulevat omilla avaimillaan sisään, iltaisinkaan en saa olla rauhassa.
Tai voihan olla, etten unohdakaan. Että päivästä toiseen surffailen mitä ihmeellisimmillä sivustoilla pienellä, punaisella läppärilläni. Että luen kirjoja, tilaan nettikaupasta scifiä ja fantasiaa, tutkin lukulasit nenällä saksan epäsäännöllisiä verbejä. Ehkä istun tuntikausia pilkillä kevättalven auringossa, suurissa karvahaalareissa ja läppäkorvahatussa. No pullanleipojaksi en kuitenkaan ryhdy ja siksi minusta ei koskaan tule söpöä pullantuoksuista mummelia. Nimittäin somessa joku jakoi kuvan vanhasta, ruttuisesta naisesta kissanpennun kanssa ja saatetekstinä luki "mummot on niin ihania". Kuinka tuohon pääsee? Onko mahdollista muuttua ihanaksi mummoksi, vaikka koko elämänsä eläisi aivan tavallisena omanlaisenaan naisena? Ei kai vain ihanuus edellytä sitä, ettei koskaan ole äkäinen? Saako edes ihan varovaisesti olla eri mieltä kuin nuorempi väki? Pitääkö osata kertoa hupaisia juttuja menneiltä ajoilta vai riittääkö vain, että on ruttuinen? Mummokuvan jakaja heitti kuvan ja kommentin niin sydämellisen huolettomasti nettiin, että varmasti itse on jonkun ihanan ihmisen lapsenlapsi. Kuvan mummoa ei todennäköisesti tunne ollenkaan. Voi olla kärttyinenkin vanhus, tyytymätön valittaja, viekas kettu. Jos vaikka juuri tämä olikin se nainen, joka sanoi että vanhuus on syvältä. No onhan se. Ja muutakin.
Kun minä ystävieni kanssa istun kahvilla, puhumme usein asioista, jotka eivät ole ihan painokelpoisia. Ja naurua riittää. Muutoin minun molemmat ystäväni ovat oikeastaan erinomaista ihanamummu-ainesta. Laittavat ruokaa ja neulovat suurenmoisen kauniita villasukkia. Mutta sitä vain joskus mietin haluaako joku meistä ylipäätään vanhentua ihanaksi mummoksi. Jos saisi vaan pysyä tässä tavallisen ihmisen kastissa. Ei minulla mitään mummoja vastaan ole, mutta tuntuisi mukavalta ajatella, että saisi iän lisääntyessä muovautua omanlaisekseen vanhaksi naiseksi. Että varmasti kohdeltaisiin niin kuin ihmistä, yksilöä, ei kuin ketä vaan mummoa.
Jos sitten joku herra yhdeksänkymmenen vuoden iässä haluaa kutsua minua tytöksi, niin se kyllä kelpaa.
Ja ulkona elämän kevät.
