Pikkujoulun jälkeen on ihanaa kaivautua täkin alle selvin päin. Kropassa virtaa puhdas vesi ja masu on tyytyväinen hanhesta, rapeasta parsasta ja kohokkaasta. Nukkuisin, mutta ajatukset juoksevat vielä rauhattomasti ympäri iltaa ja viime viikkoja. Keikahdan niin helposti mukavuusalueeni ulkopuolelle melkein missä kemuissa hyvänsä, että osallistuminen vaatii aina ylimääräistä tsemppiä, hauskoista ihmisistä ja letkeästä ilmapiiristä huolimatta. Vaan nytpä on juhlittu itsenäisyyden sataa vuotta ja joulua samaten. Lepo.
Löysin kirjan. Elin tarinassa yötä päivää. Audur Ava Ólafsdóttir kertoo naisesta, jonka mies hylkää uudenvuodenaattona yhdentoista avioliittovuoden jälkeen (Den sista kvinnan). Jokin tässä kirjassa sai kääntämään sivua niin tiiviisti, että kahtena aamuna jouduin työmatkan ajamaan autolla pyörän sijaan, kun en ajoissa saanut lopetettua lukemista. Kerronta? Henkilökuvaukset? Ei edes ärsyttänyt, vaikka päähenkilö oli korostetusti filmitähdellisen kaunis, mutta kieltämättä ihmettelin miksei tavallisen viehättävä riittänyt.
Oma kirjallinen tuotokseni on hyväksytty. Viisi opintopistettä erityispedagogiikan perusopintoja, onnea vain minulle. Matematiikan kurssilla tuskin kokisin moista onnistumista. Tajusin aamulla, että olen koko vuoden elänyt 52-vuotiaana, kun oikeasti täytän vasta tänään. Hukkasinko siis vuoden vai sainko yhden lisää?
