Kiva päivä Pietarsaaressa

Pistin maitopurkin ikkunan väliin. Hotelli on vanha rakennus, huoneessa korkeat ikkunat kahteen suuntaan, vielä korkeampi katto, valkoiset puukalusteet. Ei minibaaria, on vedenkeitin ja murukahvia. Mies osallistuu parhaillaan geokätkötapahtumaan alakerran Jugendsalissa, minä olen koisinut pois univajeita, syönyt eväitä ja katsonut Grantchesteriä. Päivällä teimme kävelylenkin puutaloalueella ennen lounasta vietnamilaispaikassa, johon kannattaisi mennä toistekin.   

Ostin Cittarista pokkareita hintaan 3,95. Myös Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen, jota en varmaan olisi uskaltanut edes selailla ilman eilistä oopperaa Oulun kaupunginteatterissa. En ollut kovin otettu esityksestä, ne pari rakastelukohtausta vähän nolottivat siveää sieluani niin että piti väistellen katsella näyttämön nurkkia, mutta sen verran alkoi kiinnostaa, että itse tarinan haluan ajatella uudestaan. Nyt ei sitten tarvitse lukea kirjan loppua ensin valmistautuakseen kestämään kaikki kuvitteellisia henkilöitä kohtaavat kuvitteelliset kärsimykset. Jotka kuitenkin voisivat olla totta, joskus ovat olleetkin, jollekulle.  

Viikko sitten Helsingissä, eilen Oulu, tänään täällä. Äitiäni lainaten: "mitä ihmettä sää koko ajan hyppäät jossain?" No jaa, mihinkäs muuhun sitä elämäänsä tässä vaiheessa käyttäisi?

Oulu

Tuli nautittua liikaa. Liikaa kakkua, kahvia, punaviiniä ja todellakin aivan erityisesti ihan liikaa 70-lukua. Mutta kun heti alkuillasta lähtien oli niin mukavaa! Ravintola Grill it! tarjoili ylimaallisen maukkaita etanoita (ja poroa, pinaattia, manteleita, perunagratiinia), minkä jälkeen minä ja vatsani olimme valmiita syleilemään koko maailmaa. Me rakastimme Oulussa ihan kaikkea: Tiernapojat -patsasta, uutta kauppakeskusta, mukulakiviä, Toripolliisia, rannan punamulta-aittoja, leutoa syysiltaa, kaupunginkirjastoa täydessä valaistuksessaan. Elämä oli ihanaa ja aivan vailla mitään odotuksia tai ennakkoluuloja tälläsin täyden pötsini kaupunginteatterin katsomoon riville kolme. Nosta lippu salkoon Finnhitsin malliin. Arvi Lind. Lada. Ja niin minä olin taas kymmenvuotias, lapsuuskodin pihamaalla serkkuni kanssa, leveissä lahkeissa ja tennareissa, kasvot hymyssä, odotus silmissä. Minun siskoni oli tulossa pienen perheensä kanssa etelästä kesälomalle, isäni heitti pihalla tikkaa, ulkosaunan radiosta tulvivat lauantain toivotut levyt, äiti paistoi karjalanpiirakoita. Entisenlaiset ja edesmenneet ihmiseni. Eikä minulla tietenkään ollut yhtään nenäliinaa veskassa, kuka nyt arvaisi itkeskelevänsä melkein joka biisiä, jopa Armin ja Dannyn ajan.

Se oli hyvin kirjavan tasoinen esitys. Kaikki laulajat eivät olleet aivan vireessä mutta yleisö ei näyttänyt piittaavan, lauloivat mukana ja taputtivat niin että sali paukkui ja lopulta discosivatkin penkkirivien välissä. Väliajalla pyyhin naamani vessassa ja vielä viimeisen kutsusoiton aikana hain tiskiltä omenahyveen ja kahvin yllättävää energiapuutosta paikkaamaan. Onneksi sain istua outojen keskellä edessä, kun mies oli työpaikkansa porukan kanssa monta riviä taaempana. Aina vaan tippa linssissä, jumatsuikka tätä päätä ja sydäntä.    

Me jätimme muut pubiin ja pyöräilimme takaisin leirintäalueelle. Kello tuli yksitoista, kaksitoista ja puoli yksi, söin leipää, join maitoa, katsoin kelloa taas kahdelta ja viideltä ja vartin välein. Vatsa ei kiusannut ollenkaan, eikä närästys tai muukaan keski-ikäisen vaiva, mutta tunsin itseni valkosipuliöljytyksi etanaksi ja vaikka se olotilana on varsin täyteläinen, en saanut unesta kunnon otetta. Että piti vielä se kakunpalakin syödä.

Se oli sitten vuoden viimeinen reissu Kesäautolla.