Saappaat jalassa

Kävin kevään ensimmäisellä ojanpenkkakävelyllä. Ojanpenkkakävelyt luonnollisesti aloitetaan siinä vaiheessa, kun lumikerros on sulanut tarpeeksi ohueksi. Paikoitellen paistaa heinänsänki lumen alta ja kävely on suorastaan keväisen kevyttä. Lintuja voi tarkkailla vaikka niitä ei tunnekaan, ja kun ei tunne, on vapaus keksiä niille ihan omat nimet. En nyt ala kertomaan mitä tviittejä tänään tapasin, mutta varoituksena aloitteleville ojanpenkkakävelijöille kerrottakoon, että tarkkailin ympäristöä sellaisella intensiteetillä, että olin vähällä kävellä ojaan. Se onkin ojanpenkkakävelyn ainut vaara. Ojat ovat usein leveitä ja täynnä vettä eikä kevätjää kanna naista, oli sitten pienikokoinen tai vähän laajempi kävelijä. Ojanpenkkakävely kieltämättä on hyvin nostalginen harrastus ja verrattavissa lapsuuden ojanpenkkalorkkimiskokemuksiin, mutta en silti ole valmis vajoamaan jäiseen ojaveteen vain siitä ilosta, että muistaisin miltä tuntui saada haukkoset. Rämmiskelin siis osan matkaa ryteikössä kunnes löysin kapean ylityspaikan.

Ojanpenkkakävelyharrastukseen ei tarvitse hankkia kalliita varusteita. Risuisiin maastoihin kannattaa varautua pitkillä suojavaatteilla. Mikäli ei ole pipoa, suosittelen käyttämään huppua. Saappaat ovat tietenkin ensiarvoisen tärkeät. Myönnän, että on hieman turhamaista hankkia juuri Hait, mutta kuten aiemmin mainitsin, liittyy ojanpenkkakävelyyn usein suuria tunteita menneisyydestä. Hai-saappaani eivät kuitenkaan ole lapsuuskeväiden keltaiset (valitettavasti), mutta mustatkin Hait saavat minut sopivasti herkälle ojanpenkkakävelytuulelle. Olen kuullut, että nykyaikaisemmat ojanpenkkakävelijät käyttävät jopa kosteudenkestäviä vaelluskenkiä, mutta minulle ajatuskin moisesta on täysin mahdoton. Ei tule oikeita fiboja.

Ojanpenkkakävelykausi on Suomessa suhteellisen lyhyt. Kun lumi kokonaan sulaa, on jännitys poissa. Tässä vaiheessa ojanpenkkakävelijän on siirryttävä joko reiluksi metsäretkeilijäksi tai laavumakkaranpaistajaksi. Muita luontevia vaihtoehtoja ovat "grillataanterassillavaikkaonhitonkylmä" -harrastus tai yksinäisiin hetkiin sopiva "takuullamakaantässätrampoliinillaniinkauankuinaurinkovähänkinpaistaa" -kestävyystreeni. Tunnen jopa erään vähän omituisen henkilön, joka pistää pihan nurkalle pystyyn kirjanvaihtopöydän ja raahaa kirjalaatikoita ulos ja taas sisälle säästä riippuen. Kyllä meitä vaan on monenlaisia, taikkeri sentään. Niin tai näin, viime päivien lämpötilat ennustavat täksi kevääksi erityisen lyhyttä ojanpenkkakävelykautta. Paras kaivaa jo jämäkämmät couperosaposken suojavoiteet esiin ja sitten kohta kärrätäänkin grillit pihalle.

Noin henkilökohtaisesti keskivertoa parempi keskiviikko

Niin monta hyvää asiaa tänään. Aamuseitsemältä LVI -liikkeestä vastasi naapurin mies lämpimän hyväntuulisesti, minäkin heti hymyilin päin puhelinta, ja tuota pikaa ovikelloa kilautti kohtelias ja mukava ammattilainen. Hän sai kuin saikin keittiön viemärin auki (meni siihen toista tuntia) ja sijoittui ansaitusti minun suosituimpien ihmisten listalleni heti hammaslääkärin jälkeen. Pääsin sitten lähtemään töihin ihan ajoissa, mutta vauhtia oli kai liikaa. Ylittäessäni pihaa lensin jäälle pitkin pituuttani, mutta tälläkään kertaa ei hajonnut lonkka (ikätesti?) ja vaikka pää kunnolla kolahtikin, pysyi se kuitenkin yhtenä kappaleena. Näin positiivisuuden aallon huipulla huomautettakoon, ettei ole kauaa siitä, kun viimeksi luin Pollyannan (Eleanor H. Porter: Iloinen tyttö, suomennos vuodelta 1922). Luin enkä kertaakaan irvistänyt. Ja tässä tulos: ah hymyä elämä tää (tänään).

Töissä meluttiin ja naurettiin kaikkein parhaimmalla tavalla sekä opehuoneessa että luokissa. Iltapäivällä kävin elämäni ensimmäisessä kasvohoidossa, jonka työkaverini olivat minulle synttärilahjaksi hankkineet. Torkahdin mömmöjen alle. Otin lisukkeeksi kulmien siistinnän ja tilasin meikkipuikon. Uulalaa, ja sitten kilahti kännykkään viesti, jossa pojat ilmoittivat tulevansa pääsiäiseksi kotiin. Tuli kiire kauppaan ostamaan suklaamunia ja tikkareita niiden pari päivää sitten ahmimieni tilalle. Päätin myös ripustaa noita-akan kattoon ja ripotella tipuja pitkin taloa. Ja siinä kaiken keväthuuman keskellä bongasin ohimennen rannekoruja kirpputorilla. Kyllä!


Olin jo kauan kaivannut somistetta nimirannekkeeni viereeni. Se ei nimittäin ole ollenkaan kaunis ainakaan minun silmissäni mutta sitäkin tarpeellisempi. Jos kerran on pakko päästää lapsensa maailmalle, täytyy edes nimet jäädä ranteeseen (päästän kyllä irti mutta salaisin woodoo-keinoin pidän vähän kiinni). Nyt sitten rikastuin parilla muullakin helyllä. Ruokakaupan kassan mielestä kaksi kukkakimppua ei myöskään millään muotoa ollut liikaa. Viisas nainen, hänen jononsa valitsen aina.

Olen siis koko päivän pysynyt touhukkaassa onnen kuplassa ja vain vähän seurannut uutisia. Tässä maailmassa ei vääryydet lopu mutta lohdullista on kuulla ihmisten puhuvan lähimmäisenrakkaudesta tragedian keskellä. Kun sitä ennakkoluuloa, pelkoa ja vihaa todellakin on liikkeellä niin ahdistavan paljon. Eilen joku luultavasti viisas mies jossain tv-ohjelmassa (aloitin ja lopetin kesken) totesi, että ihmisen on toki ymmärrettävä, että pahoja asioita tapahtuu, mutta omassa elämässä täytyy parhaansa mukaan olla onnellinen (jotain siihen suuntaan tai sitten ei). Joku keskusteluohjelma pitäisi varmaan joskus katsoa kokonaan. Olen myös yrittänyt muistella laulua, jota vanhempi siskoistani ennen usein lauloi. Ettei voi olkapäillään kantaa koko maailman murheita. Mikähän se laulu olikaan ja mitenhän se menikään. Kai tässä pitäisi vain luottaa huomiseen, vaikka on jo siinä iässä, ettei se enää niin helposti käy.

Ensi viikolle olen varannut ajan nykyiselle vakiokampaajalleni. Jollain tapaa hän muistuttaa edesmennyttä siskoani. Siksi.

Uleåborg

Juttelin veljeni kanssa matkailusta lähiseuduilla ja hän kertoi, että on koko elämänsä aikana kokenut vain yhden lämpimän päivän Oulussa. Meidän molempien kokemukset yhteen laskien on Oulussa viimeisen 55 vuoden aikana ollut kaksi lämmintä päivää. Tämä on tietenkin täysin epäluotettava tulos, koska eipä siellä juuri kesällä tule käytyä, mutta joka tapauksessa olen sitä mieltä, että oululaiset on sitkeetä kansaa. Ne elää tuulen ja pakkasen kaupungissa. Ne pyöräilee tarmokkaasti läpi vuoden, oli sitten järkyttävä vinkka tai sade tai lumi. Pipot ja takit vipattaa vinkeästi, kun ne selkä kyyryssä pistää pyörän pedaaleihin vauhtia. Vaikuttavaa.

Minä olen niitä ihmisiä, jotka talvella vain kävelee. Lauantain aamujuna on Oulussa kahdeksalta ja siinä on juuri sopivasti aikaa kierrellä keskustan kortteleita ja merenrantoja ennen teetä ja lohileipää tai mitä muuta masu halajaakin. Yritin pitkään kopioida kaveriani, jolla on tapana Oulun reissulla ottaa aina omenahyve vaniljakastikkeella. Ei siitä mitään tullut, en ole omenahyvetyyppiä. Vähän pelkään, että jos ei tähän ikään mennessä ole onnistunut kehittämään omaa Oulu-perinnettä, ei sitä kai tule koskaan syntymäänkään ellei sitten kaupunginkirjastossa lorvailua lasketa sellaiseksi. Tai tuijottelua horisonttiin aina kun mahdollista. Mutta niin teen joka paikassa muuallakin.

Tällä kertaa lähdin Ouluun erityisesti siksi, että kaipasin niin kovasti kirjakauppaan. Piti päästä kääntelemään kansia ja plaraamaan sivuja. Ja sen jälkeen teekauppaan ja kauppahalliin. Halusin kulkea ja kulkea ja lukea kylttejä talojen seinissä (tässä talossa asui runoilija sejase...) ja olla hiljaa itsekseni. Kuvitella. Enimmäkseen jotain epämääräistä menneisyysromantiikkaa, koska historian tuntemukseni on lähes olematon ja perustuu lähinnä romaaneihin, lauluihin ja pariin vanhaan elokuvaan. Miltä Oulussa eläminen oikeasti tuntuu, sitä en tiedä, mutta väliäkö tuolla. Turisti näkee mitä haluaa.

Seitsemän tuntia perillä riitti hyvin. Ja olikin aurinkoinen päivä. Suorastaan alkoi ihan tareta. Kas vain.

Nainen juo kahvia, ajaa autoa ja valehtelee vähän

Tänä aamuna noin kello kymmenen ylitin Poromiehentien viimeisen kerran tällä reissulla. Oltiin teinin kanssa menossa aamukahville kauppakeskukseen, mikä hänen tapauksessaan tarkoittaa lähinnä pillimehua ja täytettyä sämpylää. Minulle latte. Ei ollut jaossa vaahtokuviota tänään niin kuin Arktikumin kahviossa eilen. Odotan aina hartaasti saavani sydämen tai saniaisenlehden tai jotain. Joka paikassa toitotetaan, että pitää nauttia elämän pienistä iloista ja juuri sitä mä yritän tehdä. Annatte mulle vaan kahviini vaahtokuvion ja mun onneni on täydellinen. Poronaksuja sen sijaan en tarvi. Maistuvat kuivuneilta meetwurstin palasilta.

Parkkimittarin luvalla (euro) saimme vajaan tunnin ajan imeä itseemme eksotiikkaa Lapin pääkaupungissa. Vanhat äijät pajattivat äänekkäästi, muutama ranskalainen turisti kierteli kauppoja, japanilaiset olivat tyystin kadonneet jonnekin (luultavasti Pukin pajakylään). Nämä olivat jäähyväiset. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kohteessa kuin kohteessa, oli sitten Lontoo tai Roi, kaksi päivää riittää hyvin. Kahviseremonian jälkeen haimme miehen kämpiltä ja sitten kotia kohti. Laukussa 11 paria sukkia ja Toven elämänkerta.

Tuntuu aivan mahdottomalta, että kukaan pystyisi kehittämään matkaromantiikkaa välille Rovaniemi-Pohjanmaa, mutta ei mennyt kauaa, kun vänkärin puolelta alkoi pulputa levottomia juttuja Ranuasta, Posiosta ja muista reippaan ihmisen toivekohteista. Työehtoneuvottelut taloudessamme jatkunevat siis lähitulevaisuudessa, todennäköisesti jo ennen pääsiäistä. Että minne kuski suostuu lähtemään ja millä ehdoin. Yksi oleellisista kohdista yhteiskuntasopimuksessamme.

Sitä ennen on edessä lumityöt. Poissaolomme aikana on katolta tulleet kaikki lumet alas. Siinä ne jököttää ihan väärään paikkaan jähmettyneenä. Kesälapio, lumilapio, pieni kola, iso kola. Naisen oma kuntosali.

Ei yhtään laiskota.

Rovaniemellä sukkaostoksilla

Meillä luetaan karavaanarilehteä. Kaikkien käyttöoppaiden tunnollinen tutkija perehtyy erilaisiin karavaanarituotteisiin, automalleihin ja leirintäalueisiin aina yhtä innokkaasti. Minä en vaivaudu kansilehteä pidemmälle. Retkillä käymme sitten jatkuvaa tahtojen taistelua yöpymispaikoista. Hän haluaa jäsenleirintäalueille, joissa on kiitettävä varustus ja lämmin tunnelma, minä en moisia kamaluuksia kestä. Kunnolliset leiripaikat ovat sellaisia missä ei turhia puhuta, ei hymyillä kohti tai juurikaan huomata, että olemme olemassa. Talvella olemme sentään yhtä mieltä tärkeimmästä asiasta: autossa ei nukuta. Rovaniemellä hotelliyön hinta on kuitenkin sitä luokkaa, ettei tänne olisi tultu, jos ei opiskelukaveri olisi tarjonnut talovahdinpaikkaa. Huippuyösija. Minulla kuluu hetki jos toinenkin kylppärissä lattiaa ihaillen (Välimeren värit), teini on kaikesta sisustuksesta ihan aah ja ooh ja uppoutuu yhä syvemmälle säkkituoliin, miehelle onni on takapihan ohi vievä valaistu latu.

Shoppailulista tällä reissulla: sukkia. Jos jotain muutakin tarttuu mukaan, emme nalkuta itsellemme.

Hyvä perjantai. Tästä se lähtee.

Hyvä perjantai alkoi siitä, että sain tosi tiukan ruuvin löysytettyä ja asensin teinille pyörän satulan sopivaan korkeuteen. Sitten väänsin vielä supervoimillani Hopeanuolen vastaanhangoittelevan moottoriöljynlisäyskorkin auki ja annoin autolle reilut hörpyt. Kenties ei niin ihmeellisen isoja asioita, mutta sentään kaksi onnistumista samana päivänä.

Iltapäivällä ystäväni tarjosi minulle bebe-leivoksen kahvilassa. Aivan järjetön tuote. Ylimakea pinkki kuorrute, jonka alla valkoista mössöä. Pakko oli saada ja vastasi odotuksia täysin. Wandöful. Sokeri hyvässä seurassa selvästikin lisää onnellisuutta. Kaverin leivonnaisessa oli vihreä marsipaanipinta. Että vihreä. Siis kevät. Menin ja ostin verkkokassillisen avokadoja.

Äidilleni vein viikonlopun ruuat, siivosin jääkaappia, poistin vanhat. Siistiä jälkeä. Pieni työ, näkyvä tulos.

Illalla nuoret miehet tulivat viikonlopuksi kotiin. Ottivat isot annokset kanakeittoa, rieskaa, marjarahkaa, suuret mukit maitoa. Katsoin lasteni ruokahalua outoa tyytyväisyyttä tuntien. Syökää poikani, syökää. Olkaa isoja, vahvoja, terveitä, onnellisia. Kulkekaa oma tie, tehkää omat valinnat, eläkää ihan oma elämä. Syökää hyvin.

Iltaviihteenä ei niin kovin laadukasta Sylvester Stallonea ja Eddie Murphyä viattomilta 80- ja 90-luvuilta. Ajat eivät kai silloinkaan olleet viattomat, mutta minä olin. Turkua, Helsinkiä, sileät posket, seikkailun odotus silmissä. Niinpä istuin nojatuoliin, nautin lasin punaviiniä, siivutin avokadoa ruisleivälle. Yhtäkkiä vaan lomafiilis hyrähti päälle.

Yhdeksän päivää.