Niin monta hyvää asiaa tänään. Aamuseitsemältä LVI -liikkeestä vastasi naapurin mies lämpimän hyväntuulisesti, minäkin heti hymyilin päin puhelinta, ja tuota pikaa ovikelloa kilautti kohtelias ja mukava ammattilainen. Hän sai kuin saikin keittiön viemärin auki (meni siihen toista tuntia) ja sijoittui ansaitusti minun suosituimpien ihmisten listalleni heti hammaslääkärin jälkeen. Pääsin sitten lähtemään töihin ihan ajoissa, mutta vauhtia oli kai liikaa. Ylittäessäni pihaa lensin jäälle pitkin pituuttani, mutta tälläkään kertaa ei hajonnut lonkka (ikätesti?) ja vaikka pää kunnolla kolahtikin, pysyi se kuitenkin yhtenä kappaleena. Näin positiivisuuden aallon huipulla huomautettakoon, ettei ole kauaa siitä, kun viimeksi luin Pollyannan (Eleanor H. Porter: Iloinen tyttö, suomennos vuodelta 1922). Luin enkä kertaakaan irvistänyt. Ja tässä tulos: ah hymyä elämä tää (tänään).
Töissä meluttiin ja naurettiin kaikkein parhaimmalla tavalla sekä opehuoneessa että luokissa. Iltapäivällä kävin elämäni ensimmäisessä kasvohoidossa, jonka työkaverini olivat minulle synttärilahjaksi hankkineet. Torkahdin mömmöjen alle. Otin lisukkeeksi kulmien siistinnän ja tilasin meikkipuikon. Uulalaa, ja sitten kilahti kännykkään viesti, jossa pojat ilmoittivat tulevansa pääsiäiseksi kotiin. Tuli kiire kauppaan ostamaan suklaamunia ja tikkareita niiden pari päivää sitten ahmimieni tilalle. Päätin myös ripustaa noita-akan kattoon ja ripotella tipuja pitkin taloa. Ja siinä kaiken keväthuuman keskellä bongasin ohimennen rannekoruja kirpputorilla. Kyllä!
Olin jo kauan kaivannut somistetta nimirannekkeeni viereeni. Se ei nimittäin ole ollenkaan kaunis ainakaan minun silmissäni mutta sitäkin tarpeellisempi. Jos kerran on pakko päästää lapsensa maailmalle, täytyy edes nimet jäädä ranteeseen (päästän kyllä irti mutta salaisin woodoo-keinoin pidän vähän kiinni). Nyt sitten rikastuin parilla muullakin helyllä. Ruokakaupan kassan mielestä kaksi kukkakimppua ei myöskään millään muotoa ollut liikaa. Viisas nainen, hänen jononsa valitsen aina.
Olen siis koko päivän pysynyt touhukkaassa onnen kuplassa ja vain vähän seurannut uutisia. Tässä maailmassa ei vääryydet lopu mutta lohdullista on kuulla ihmisten puhuvan lähimmäisenrakkaudesta tragedian keskellä. Kun sitä ennakkoluuloa, pelkoa ja vihaa todellakin on liikkeellä niin ahdistavan paljon. Eilen joku luultavasti viisas mies jossain tv-ohjelmassa (aloitin ja lopetin kesken) totesi, että ihmisen on toki ymmärrettävä, että pahoja asioita tapahtuu, mutta omassa elämässä täytyy parhaansa mukaan olla onnellinen (jotain siihen suuntaan tai sitten ei). Joku keskusteluohjelma pitäisi varmaan joskus katsoa kokonaan. Olen myös yrittänyt muistella laulua, jota vanhempi siskoistani ennen usein lauloi. Ettei voi olkapäillään kantaa koko maailman murheita. Mikähän se laulu olikaan ja mitenhän se menikään. Kai tässä pitäisi vain luottaa huomiseen, vaikka on jo siinä iässä, ettei se enää niin helposti käy.
Ensi viikolle olen varannut ajan nykyiselle vakiokampaajalleni. Jollain tapaa hän muistuttaa edesmennyttä siskoani. Siksi.
