Nainen juo kahvia, ajaa autoa ja valehtelee vähän

Tänä aamuna noin kello kymmenen ylitin Poromiehentien viimeisen kerran tällä reissulla. Oltiin teinin kanssa menossa aamukahville kauppakeskukseen, mikä hänen tapauksessaan tarkoittaa lähinnä pillimehua ja täytettyä sämpylää. Minulle latte. Ei ollut jaossa vaahtokuviota tänään niin kuin Arktikumin kahviossa eilen. Odotan aina hartaasti saavani sydämen tai saniaisenlehden tai jotain. Joka paikassa toitotetaan, että pitää nauttia elämän pienistä iloista ja juuri sitä mä yritän tehdä. Annatte mulle vaan kahviini vaahtokuvion ja mun onneni on täydellinen. Poronaksuja sen sijaan en tarvi. Maistuvat kuivuneilta meetwurstin palasilta.

Parkkimittarin luvalla (euro) saimme vajaan tunnin ajan imeä itseemme eksotiikkaa Lapin pääkaupungissa. Vanhat äijät pajattivat äänekkäästi, muutama ranskalainen turisti kierteli kauppoja, japanilaiset olivat tyystin kadonneet jonnekin (luultavasti Pukin pajakylään). Nämä olivat jäähyväiset. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kohteessa kuin kohteessa, oli sitten Lontoo tai Roi, kaksi päivää riittää hyvin. Kahviseremonian jälkeen haimme miehen kämpiltä ja sitten kotia kohti. Laukussa 11 paria sukkia ja Toven elämänkerta.

Tuntuu aivan mahdottomalta, että kukaan pystyisi kehittämään matkaromantiikkaa välille Rovaniemi-Pohjanmaa, mutta ei mennyt kauaa, kun vänkärin puolelta alkoi pulputa levottomia juttuja Ranuasta, Posiosta ja muista reippaan ihmisen toivekohteista. Työehtoneuvottelut taloudessamme jatkunevat siis lähitulevaisuudessa, todennäköisesti jo ennen pääsiäistä. Että minne kuski suostuu lähtemään ja millä ehdoin. Yksi oleellisista kohdista yhteiskuntasopimuksessamme.

Sitä ennen on edessä lumityöt. Poissaolomme aikana on katolta tulleet kaikki lumet alas. Siinä ne jököttää ihan väärään paikkaan jähmettyneenä. Kesälapio, lumilapio, pieni kola, iso kola. Naisen oma kuntosali.

Ei yhtään laiskota.