maanantai 15. joulukuuta 2014

Pimeä reissu!

Noin viisi tuntia matkantekoa keskellä mustaa maisemaa. Väliin jokunen katulamppu tai valaistu ikkuna, asema sähkövaloineen tai auton ajovalot kaukaisella tiellä. Ei loistaneet matkustajien silmätkään innosta, ei edes minun, vaikka olin ylimääräisellä lomalla. Mihin nää ihmiset oikeen on menossa? Odottaako niitä koti jossain? Odottaako niitä joku? Tältäkö todellinen yksinäisyys tuntuisi? Pimeältä, vähän epävarmalta, väsyneeltä, lohduttomaltakin?
Ehkä se oli valaistumisen hetki.
Ehkä ymmärsin vähän jotain uutta. 
Ehkä?

Järvenpään junassa löysin matkaani pienen ilon aiheen. Ihan oikeesti, eikö olekin suloisia paikannimiä!
























Se oli kaikin puolin suurten tunteiden viikonloppu. Onneksi varasin oopperaan nenäliinoja, sillä valuttelu alkoi ensimmäisen näytäksen ensimmäisestä aariasta ja jatkui koko matkan teoksen loppuun saakka (Puccini: La Bohéme). Ruotsalaisen teatterin Mamma Mia! pisti sydämen sykkimään riemusta niin kuin joskus ennen. Helsingin jouluvalot saivat mielen kaihoisaksi. Siskon kanssa jutellessa muistin taas niin kipeästi hänet, joka on lähtenyt. Niin ikävöiden, niin menetystä tuntien. Ja siitä päästäänkin taas päivän polttavimpiin (kroonisesti vaivaaviin) kysymyksiin: vieläkö osaisin olla aivan onnellinen (minä hyväosainen), vieläkö on kesää jäljellä (tämä jälkimmäinen tietenkin kaikkein syvällisimmässä merkityksessä).


Ehkä pitäisi osata olla onnellinen juuri nyt, kun vielä voi. Ehkä pitäisi vain päättää olla pelkäämättä. Ehkä pitäisi myös päättää mihin avustuskohteisiin lahjoittaa rahaa vielä loppuvuoden aikana. Ehkä pitäisi kirjoittaa Joulupukille ja pyytää taas maailmaan rauhaa. Ja ihmisille hyvää tahtoa. Sitten sulkisi median pois ja eläisi joulun ajan kuplassa.





































sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Ei tietenkään

No ei kai kukaan lääkärissä halua käydä.

Siis terveitähän me halutaan olla. Mutta voi sentään miten mielenkiintoisia terveyden ammattilaisia noilla vastaanotoilla tapaa!


Mun ehdottomiin suosikkeihini kuuluu hammaslääkäri. Tämä pyöreä nainen, jonka olen valinnut suutani remontoimaan vuoden välein. Meillä on erinomainen positiivisen palautteen vuorovaikutussuhde. Uskon, että pyöreä ihminen ymmärtää toista pyöreää ihmistä parhaiten. Ohjeita  minulle ainakin annetaan juuri sopivasti, näytetahnoilla minut varustetaan kiitettävän usein ja lähes joka reissulla saan täydellisen synninpäästön: "Hyvin olet harjannut, oikeat on välineet, EI SE OLE SINUN SYYSI." Lopuksi kiitän aina ja ilmaisen tyytyväisyyteni saatuun palveluun. 

Sitten on gyne. Minun luottolääkärini on vanhempi naisihminen. Aivan tyypillinen, vähän hajamielinen professoriluonne. Asioita pohditaan ääneen, tietsikalle kirjoitetaan kaksisormijärjestelmällä keskittyneesti. Kerran kesken tutkimusten totesi, että lastat olivat loppuneet. Naisparka aukoi kaappeja hädissään hirveällä vauhdilla, pyöri ympäriinsä valkoinen takki liehuen, hermostui aina vain enemmän. Minä kehotin menemään naapuriin lainaamaan (tuopa samalla tulitikkuja). Sitten tyynesti odottelin ja mielessäni suunnittelin miten vastaanottohuoneen katto pitäisi kuvittaa. Se on niin rentouttavaa, kun lääkärikin on vain ihminen. Kyllä siinä vaiheessa harmittaa, kun tämä jää eläkkeelle. On niin tarkka ja ammattitaitoinen. 


Sitten on vielä se työterveyslääkäri, jolla on vastaanotollaan tapana nojautua tuolissaan taaksepäin, nostaa jalkansa pöydälle ja kädet niskan taakse. Minä sanon vain pari sanaa ja sen jälkeen hän kertoo minulle mikä minua vaivaa ja miltä tuntuu ja mikä surettaa. Kaikki on aivan totta, niin että vaikea on olla itkemättä omia murheitaan, kun toinen niin osuvasti arvaa ongelmat ja vielä sieluni kipupisteetkin. 


Ja tähystyslääkäristä tykkään myös, vaikka me kovin harvoin tapaamme. Sai nimittäin minut nauramaan, ja siinä tilanteessa ei taatusti yleensä naurata. Ja vielä listassani on ortopedi, joka on kuuluisa bootseistaan. Ja röntgenlääri, joka halusi näyttää rouvalle ultraäänilaitteen näytöllä miten kysta punkteeraamalla häviää, kun rouvalla on ollut niin ikäviä kokemuksia lähipiirissä: "Ja katsokaapa, nyt siellä ei ole yhtään mitään!"


Kaikesta tästä huolimatta pänni ihan tosissaan, kun lähettivät naistentautien osastolle tarkastukseen. Jännittikin taas, että minkälainen tyyppi siellä on vastassa ja ollaanko minulle ystävällisiä. Sitten tajusin. Olen etuoikeutettu, kun pääsen lääkärin vastaanotolle kysymään asiantuntijan mielipidettä. Ja lääkärin puolestaan tulisi tuntea itsensä etuoikeutetuksi, kun annan hänen tutkia kehoni, joka siis on minun omani ja täysin minun päätettävissäni. Ei ole itsestäänselvää keneen päätän luottaa asioissani. Minä olen kallisarvoinen ja tärkeä niin kuin me kaikki. Minua kuuluu kohdella todella hyvin. Ja niinhän se taas menikin. Erittäin ystävällinen ja kohtelias mies. Totesi lopuksi että terve, nuori nainen. Siis ihan totta sanoi N U O R I. Ne taidetaan kouluttaa tosi hyvin siellä lääkiksessä nykyään.



(Mitenkään aiheeseen liittymättä) oon muutes käynyt tennarialennusmyynneissä.


P.S. (mitenkään aiheeseen liittymättä) 
Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa. 1910.
Kannattaa lukea.







sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Syksyä


Päivät ovat niin lyhyitä. Aika ei meinaa millään riittää kaiken tekemättömyyteen. 
Aamulla en millään ehdi pitää tunnin kahvihetkeä kynttilän valossa, kuten usein mielessäni haaveilen, koska minun täytyy saada sykeröidä täkin alla mahdollisimman pitkään. Töitten jälkeen en millään ehdi selailla sisustuslehtiä sohvalla lekotellen (huoneremppa vähän suunnitteilla vaan ei yhtään pitemmällä), koska unohdun räpeltämään tablettia. Illalla en millään ehdi nukkumaan ajoissa, koska jumitun äksönleffaan tai hupisarjaan (aivot saattavat kyllä olla jo unessa).
Välillä kokkaan ja imuroin, kun pakko on.
Olen laskenut itseni tuuliajolle. Punainen lanka on hukassa, päämäärä ei häämötä millään suunnalla, en tiedä mistä innostua. Mutta tervettä työtä riittää vielä ja lämpöä ja ruokaa. 

Ja tulipa käytyä Vaasassa. 



Lauantaina Raippaluodon sillalla maisemia katselemassa. Kyllä onkin pimeä päivä.
Hiljainen setä kalassa. Vaimokin oli jo tässä vaiheessa köpöttelemässä sillalle.
Välillä kävivät parkkipaikalla asuntoautossa kahvilla, sitten taas siima veteen. 
Kaikenlaisia jänniä koneita!
Siinä se on: paikka missä Strömsö kuvataan. Mä niin tykkään tosta tekstistä seinässä.
Iltasella lemppariravintolassani tapaksilla. Mahtavaa. Pidettiin oikeen juhlat.
Testattiin kaikkea mahdollista. Vasemmasta yläreunasta on etanat jo hävinneet.
Katkaravutkin on jo aika vähissä.
Sunnuntai aloitettiin geokätkökierroksella Vaasan kasarmialueella. Siis mies etsi,
minä bongailin kaikenlaista muuta.
Vanha Vaasa ja rauniot. Ja ihana syystalven aurinko.

Kotimatkalla pysähdyttiin Oravaisiin. Kunnon historiapläjäys.
Tarttiskohan lukea ne Vänrikki Stoolin tarinat.
Vackert, vackert!






sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Kuusielämäisjärjestelmä. Pääpiirteet.

Ensimmäinen elämä: lapsuus ja vanhempieni koti. Aina kuuma kesä, tai jännittävä syksy, tai kimaltava talvi, tai ihana kevät.


Toinen elämä: nuoruus ja koulu. Ystävät, ystävät, ystävät, välitunteja, leivoksia, kuoroharkkoja, soittotunteja, nuorisoteatteria, kesäteatteria, uintisunnuntaita, kirjoja, kirjoja, kirjoja.


Kolmas elämä: nuoruus ja opiskelu. Seikkailuja, kahviloita, keskusteluita, leffoja, PARISUHDE, tenttejä, matkoja, katuja, kaupunkia, kesätöitä, junia, Sony Walkman, näkkileipää.


Neljäs elämä: perhe. Koti, LAPSET, LAPSET, LAPSET, ONNI, ONNI, ONNI, työ, ihmisiä, ihmisiä, ihmisiä, laulua, laulua, laulua, keikkoja, kulttuuria, kuskihommia, ruuanlaittoa, hiekkaa, vettä, lunta, legoja, haleja, pusuja, Kuoma-kenkiä, läksyjä, jouluja, juhannuksia, tapetointia, pieniksi jääneitä vaatteita.


Viides elämä: muutos. Kiintymys, lämpö, syli, huoli, velvollisuus, yritys, unettomuus, sairaus, itku, pelko, helpotus, epäröinti, levottomuus, pettymys, syytös, syyllisyys, luopuminen, kuolema, menetys, suru, suru, suru, masennus, luottamus, rauha, tasoittuminen, arki, arki, arki, perhe, työ.

Sitten jotain.

Hyviä elämiä. Olen onnekas. Minun ei tarvitse etsiä rakkautta tai hyväksyntää tai edes seuraa. Juuri nyt en tunne tarvetta etsiä Jumalaa tai filosofiaa tai elämän tarkoitusta.


Tällä hetkellä riittäisi, kun löytyisi toimivat laihdutusohjeet. Ja erityisesti inspiraatio.



Marraskuun aurinko. Ja lumi.






tiistai 4. marraskuuta 2014

Marraskuu



Marraskuussa se tapahtui: nauroin. Oikein kunnolla.
Aivan hillitöntä, todella hersyvää, soivaa helinää! Ja rasahtelua, kihinää, krähinää pulleroisen vatsani pohjasta asti. Siis uskomattomat  K A K S I  erillistä kertaa! Ihan kunnon naurukohtaukset! Sanonpa myös, että WOU miten railakasta huumoria! Hymyilytti vielä seuraavanakin päivänä (kiitos vaan Arja). Ja mikä ihmeellisintä, en ainakaan viikkoon ole aloittanut aamua kiroilemalla. Enkä ole sadatellut työmatkalla, en ole haukkunut autoparkaani, en ole heittänyt vttua ilmaan heti, jos jokin on mennyt pieleen.
Marraskuu: pimeä, märkä ja viluinen, mun uusi toivekuukauteni.

Päiviini on alkanut pulpahdella oudon positiivisia ajatuksia. Olen huojentunut ja kiitollinen siitä, että mielessäni muistan hänet niin selvästi. Että muistan siskoni silmät ja hymyn, ääneen, askeleet. Muistan tarkkaan sen iltapäivän hetket, kun me molemmat makoilimme sohvillamme vilttien alla ja juttelimme niitä näitä. Hän nukahti tuokioksi, minä katselin uusia, keltaisia villasukkiani. Kuuntelin siskoni rauhallista hengitystä ja yritin huolellisesti painaa mieleeni kaiken, että muistaisin aina. Aina.
Olen kiitollinen lapsistani, omenahillon keittäjästä, mielenkiintoisista sukulaisistani, uskollisista ystävistäni, reiluista työkavereista. Vuosi vuodelta kiitollisempi olen työstäni, joka on pitänyt kroppani liikkeessä silloinkin, kun mieli ei olisi jaksanut.
Koska en oikein usko mihinkään, en ole oikein tiennyt kenelle minä kaiken tämän kiitollisuuteni kohdistaisin. Tänä aamuna herätessä alkoi yhtäkkiä päässä soimaan se biisi 70-luvulta: elämälle kiitos. Joo, kelpaa.

Ja taas on pimeää. Mitäs me positiiviset ihmiset yleensä tehdäänkään talvella?


perjantai 24. lokakuuta 2014

Lontoo, Lontoo, Lontoo!!!



Vuosi 1986. Lontoo. Leffateatteri. Kathleen Turner ja Jack Nicholson. Aulikki 21v.
No ei kun oikeesti on vuosi 2014. Lontoo. Leffateatteri. Guardians of the Galaxy. Aulikki 48v.
Mutta mä muistan kuitenkin sen silloisen illan kuin eilisen. Ja muistan ilmeet valkokankaalla, äänet, jännityksen, hykerryttävän onnen tunteen. Vau! Siis hei LONTOO, kaverit!!!
27 vuotta sitten asustin kolme kuukautta au pairina Lontoon esikaupunkialueella. Imuroin ja silitin, kuljin iltapäivisin englannin kurssilla, nukuin sähköpeiton alla, kävin ihmettelemässä British Museumin muumiot. Joulu oli seikkailu Trafalgarin aukiolla viimeisen metron mentyä, Christmas carols, liftattu bussikyyti, Teräsmies-leffa telkkarista kaverin isäntäperheessä.
Tammikuussa palasin Helsinkiin ja jatkoin opintoja. Pikkuhiljaa maisteriksi muutaman kesätyön ja matkan kautta. Kathleen Turneria en nähnyt valkokankaalla enää. Vasta vuosia myöhemmin kuulin hänen sairastuneen reumaan. Ja vodkaan. Niinpä luulenkin päässeeni elämässä helpommalla kuin Kathleen. En ole tipahtanut korkealta, en ole kärsinyt kipua, en ole menettänyt liikuntakykyäni. Olen vain elänyt kivun vieressä, vaikka eipä sekään ihan helppoa ole. Kun lopulta näin Kathleenin telkkarihaastattelussa, olin tyytyväinen. Vuosien takainen "kamuni" oli saanut elämänsä järjestykseen.
Mutta Lontoossa minä siis olen taas. Leicester Squarella popcornin tuoksussa, tällä kertaa 3D-lasit silmillä. Sen sijaan, että vain nauttisin elokuvaillasta, tunnen valtavaa kaipuuta entiseen. Voi ollapa taas nuori, innostunut ja optimistinen, kokematon, ujo, seikkailunhaluinen! Ollapa taas niiden elämysten keskellä, valintojen edessä, elämän alussa! En sano, että eläisin jotain toisin, mutta vähän toisin saattaisin jotain elääkin.






















sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Puola


Krakova ja muuta

Onneksi Oulun lentokentällä on paikkoja missä selkävaivainen voi odotellessa lepuuttaa kroppaansa. Saatiin hyvä alku reissulle.




























Perillä, päivä 1.
Krakovan aamut olivat sumuisen virkistävät. Turhaan pakattiin mukaan shortsit ja sandaalit. Ensimmäinen päivä meni kaupunkia tallustaessa. Ne Krakovan peruskohteet olettaisin: vanhakaupunki, Wawelin kuninkaanlinna, Kazimierzin juutalaiskaupunginosa. Turisti-infoissa vierailtiin myös kiitettävän ahkerasti, tutkittiin bussi- ja juna-aikatauluja, pähkäiltiin kuinka miehen selkä kestää matkan Oswiecimin kaupunkiin ja miten näppärimmin päästään Vieliczkan suolakaivoksille. 


Mies ottaa kuvan juna-aikataulusta myöhempää käyttöä varten.










Perillä, päivä 2. 
Toisen päivän aamuna reippailimme kaukoliikenteen bussiasemalle hyvissä ajoin ennen yhdeksää. Minä menin bussiin heti ovien avautuessa ja varasin meille takapenkin. Kyllä, onnistui, mies tuli autoon vasta juuri ennen lähtöä minimoidakseen istumisajan ja saikin penkkirivillä makoilla hyvän osan matkasta. Näin se tehdään!

Se oli rankka päivä. Näimme filmin ajalta, jolloin Auschwitzin keskitysleiri vapautettiin. Kiersimme oppaan kanssa sekä Auschwitzin että Auschwitz-Birkenaun leirit. Itku kurkussa. Tätä ei unohda.


Pikavuoro. 1,5 tuntia suuntaansa. 3 euroa nupilta.


Kierros loppui vasta iltapäivällä. Söimme Oswiecimissä vielä myöhäisen lounaan ja suuntasimme paluumatkalle. Minä nuokuin takapenkillä, mies kärvisteli selkänsä kanssa ja jäi lopulta pari kilometriä ennen määränpäätä pois kyydistä. Sai taas enemmän reipasta liikuntaa kuin muijansa, joka torkuskeli perille asti ja laiskanpuoleisesti köpötteli ostoskeskuksen viertä kotihotellille. 


Meidän naapuri!





















Perillä, päivä 3.
Ja niin me vain löysimme oikeaa junaan, joka puolessa tunnissa kolkutteli Wieliczkan suolakaivoskaupunkiin. Kahden tunnin kierros entisessä suolakaivoksessa 135 metrin syvyydessä. Oli viimeisen päälle laitetut käytävät, huoneet ja kirkkosalit. Oli suolaveistoksia, suolakattokruunuja, suolajärviä. Oli huumorintajuinen, ammattitaitoinen opas. Oli uupuneet jalat, oli minimaalisen pienet pissatauot ja hirmuinen kahvinhimo! Ravintolaan kun päästiin, nautittiin isot leivokset. Sitten ihan oikealla kaivoshissillä takaisin maan pinnalle ja se oli melkein pelottavaa kyytiä.

Kaivoseksotiikan rippeitä: kaivoshissin vahti kypärä päässä ylhäällä vasemmalla.





















Mies halusi vielä verrytellä selkäänsä ja etsiä paikallisia geokätköjä. Minä halusin vain istua puistossa ja punata naamaani auringossa, katsella ihmisten iltapäivää ja olla tyhjä.


Vähän aikaa meni, ennen kuin tajusin: poju taistelee varjonsa kanssa!
Kiva perhe. Puolassa ei pelätä pulupöpöjä.

Jotenkin samaistuin tähän myyjättäreen.




















































Jos istuminen on ongelma, syö Krakovan suurimmassa kauppakeskuksessa NOUTOPÖYDÄSTÄ. Niin me tehtiin. Taas. Ja viimeiseksi illaksi ehdittiin vielä vanhaan kaupunkiin.



       Syksyn eka glögi!!!



Näitä myytiin joka nurkalla. Minä ostin kaksi kotievääksi, miehelle olivat liian mitättömiä.

Mä sanon suoraan, tää leivos tappaa.
























































Matkapäivä.
Kello soi ja mies lähti aamulenkille. Minä valtasin koko sängyn. Säätiedotuksessa luvattiin yli 20 astetta loppuviikoksi. Haluaisivatkohan mun sandaalini jäädä tänne? Jäisinkö minäkin? Ihan liian aikaisin selvittiin lentokentälle, vaikka bussilla mentiin. Ja siellä odotettiin. Mies käveli ympyrää. Minä istuin. Odotettiin jonossa. Odotettiin toisessa jonossa. Jakauduttiin hitaasti kolmanteen jonoon. Rintsikat piippas turvatarkastuksessa. Kengätkin piti riisua. Kyllä kaikki kesti. Miehen selkä alkoi olla hermostunut, mutta onneksi, ah onneksi, kaiken pelasti meidän oma Finnair! Koneessa oli niin paljon tyhjää tilaa, että kipeä matkustaja mahtui makoilemaan molemmilla lennoilla, huraa! Siinä välissä syötiin Helsinki-Vantaalla ja mies tietenkin teki pienen kävelylenkin hallissa. Minä tietenkin istuin. Oulu. Ajo kotiin (mies makoili autossa). 


Koko matkalla en päässyt puhumaan huonoa saksaa. Olisin kyllä halunnut.