Ylellisesti vapaalla ja kriisissä

Onko se ajan tuhlaamista, jos vasta loman 25. päivänä onnistuu olemaan vähän paremmalla tuulella? Tähän asti olen sairastanut, kiroillut, ajanut autoa, kiroillut, lukenut heikkolaatuisia pokkareita, kiroillut, maratoonannut turhia tv-sarjoja, hiukkasen kiroillut. Suunnitelmissani olen aina reipas ja aktiivinen, todellisuudessa haluan istua terassilla lämmössä ja katsella naapurin nurinpäin käännettyä soutuvenettä. Miksikähän mies aina antaa minulle tehtävän lähtiessään pyöräilemään? Ei sillä että sen tekisin, mutta miksi?

Kävin serkkuni kanssa kesäterassilla istumassa iltaa ja taistelemassa juomalasista. Hän olisi halunnut maistaa mitä tilasin, vaikka ihan vasta olin aivastanut kainalooni. Kaikkea sitä. Emme halanneet kotiin lähtiessä, koska valtioneuvoston instagram-sivulla ei vielä ole vapautettu halaamista. En tiedä miten kykenen enää rutistamaan ketään, jos ei Sanna Marin näytä esimerkkiä. Sitä paitsi kevätflunssan jälkitautina tunnen taas haamukipua kaulan imusolmukkeissa ylävasemmalla. 
Ei sittenkään, ohi meni. 

Kun puolen vuoden päästä palaan töihin, kollegat luultavasti kysyvät mitä olen tehnyt. En mitään. Oliko kivaa? Ihan jees. Varmaan nyt on kovasti uutta intoa tehdä töitä? Joo, kai. No mitä tästä vuorotteluvapaasta sulle oikein jäi päällimmäisenä mieleen? Pihan salaojat on nyt kunnossa, kun tehtiin huuhtelu ja korjattiin ne kohdat missä puiden juuret oli tehneet tukkoja. Ja mun nuorin lapseni muutti pois kotoa, mun sielunelämäni on ihan sekaisin eikä mikään tunnu enää miltään, vaikka meillä on aivan uudet rännikaivot.

Joulukuu

Ostin itselleni kaksi kaunista muistikirjaa, punakultaisen ja turkoosin. Jokaisen sivun alareunaan on painettu teksti very warm morning sun, jonka nähdessä heti tulee lämmin olo. Sisältä. Infrapuna-ajatus. Tarkoitukseni on kirjoittaa muistiin ohimennen koettuja, tohinassa unohtuvia asioita, vähän niin kuin Hanne Camilla Greben dekkarissa Husdjuret (Bonnier Audio 2017). Hanne sairastaa dementiaa, minkä vuoksi alun alkaen innostuin lukemaan sarjan ensimmäisen osan Kun jää pettää alta (Gummerus 2017) ja heti perään maratonkuuntelin edellä mainitsemani äänikirjan. Olisinpa kirjoittanut muistiin näiden kirjojen tuomat ajatukset ja oivallukset. Niitä tuntui suorastaan satelevan! Nyt en muista mitään.



Perjantai 14.12. Jyväskylä.

Tuntematon keski-ikäinen nainen hyppeli innosta valitessaan kahvipullaa kävelykadun kahvilassa. Ihailimme elämänasennetta. Vain aito juustokakku saisi minut pomppimaan. Raskaasti.

Lauantai 15.12. Sukukokous. Helsinki. Ensin teatteriin, sitten jatkoille lapsiperheen kotiin.

Komisario Palmu ratkaisi Helsingin kaupunginteatterissa Alma Skrofin murhan jo hyvissä ajoin iltapäivällä. Meidän seurueellamme oli viisitoista eri näkökulmaa suoritukseen. Arabian ratikassa keskustelu soljui joustavasti Palmu-näytelmistä ja -elokuvista Tähtien sodan kautta Safiiriin ja Teräkseen ja taas takaisin. 

Kerrostaloasunnossa meteli nousi korvia huumaavaksi, väkeä tuli lisää, jossain vaiheessa laulettiin täyttä kurkkua joululauluja, nuorimmat vietiin välillä ulos potkimaan palloa, puhuttiin elämät, tutustuttiin uusiin kumppaneihin, rapsuteltiin koiraa.

Iltasella hajaannuimme taas eri osoitteisiin. Olipa huippukiva päivä. 



Torstai 20.12. 

Työpaikalla on koko joulukuun ollut interaktiivinen joulukalenteri aikuisille, siis joka päivä jotain toimintaa: tietokilpailuja, piparinkoristelua, karaoke, herkkubuffa, pukeutumispäivä ja tänään meininki huipentui joulumpialaisiin. Kun oppilaat lähtivät kotiin, opettajat ja ohjaajat jäivät koulun saliin juoksemaan. Minulla oli takki tyhjä (en todellakaan ollut ainut) mutta tein silti kaksi maalia (!!!) Käsittämätön uupumus, jalat liikkuu, aivoissa ei liiku enää mikään.

Aiemmin päivällä koulun isoäänisimmät pojat kävivät kyselemässä koetuloksiaan. Olin kirjoittanut huomioita koepapereihin ja ne piti lukea ääneen. Kehu, kritiikki ja varoituksen sanat, kaiken halusivat kuulla tarkasti ja kahteenkin kertaan. Silmät vilkkuivat, hymyt pilkahtelivat poskilla.

Huomaa minut. Kerro minusta. Sano jotain hyvää.



Aatto ja maanantai 24.12.
En syö juuri mitään ja koko ajan on ähky. 


Torstai 27.12.

Kokeilin kaksi viikkoa BookBeatin äänikirjoja, nyt on meneillään Storytel. Huomaan keskittyväni lukijan äänenpainoihin ja sointiin sisällön sijaan. Melkein mikä vain kelpaa, kunhan äänitys on onnistunut. Jopa chick lit, varjelkoon.

Vanhin lapsista viedään tänään junalle. Poden jo ikävää, vaikka ei pitäisi, joulun sukulaisrumba kun jatkuu vilkkaana edelleen.

Äitini ei muista minua enää.

Ruotsissa teetä väärästä mukista

Miksi mies, jolle sanojensa mukaan on ihan sama minkälaisesta mukista juo, valitsee (vastoin ohjeistusta) retkiauton kaapista toistuvasti vaaleanpunaisen Niiskuneidin helmet kaulassa käsilaukkua heiluttelemassa? Minulle jää sininen jääkiekkomuki, josta en tykkää yhtään. 

Tutustuimme tänään Haaparannan keskustaan. Sinne pääsee, jos malttaa jättää IKEAn selkänsä taakse ja kääntyykin liikenneympyrästä vasemmalle. Sievä pikkukaupunki, yksi isompi katu, jonka varrella BEGRAVNINGSBYRÅ HAUTAUSTOIMISTO ilmoittaa itsestään isoin kirjaimin. Puutaloja, pari kahvilaa (olivat jo kiinni), pankkiautomaatti kadun vasemmalla puolen, tosin huomasimme sen vasta palatessa eli oikealla. Automaatille jonotti muutama yksittäinen ruotsalainen, jotka odotellessaan ajattelivat asioita ruotsiksi - tai joku ehkä suomeksi, ei voi tietää!

Jaoimme kruunut kristillisesti tasan ja jatkoimme matkaa kohti muistojen Kalixia. Minulla on tallessa valokuva Kalixista parinkymmenen vuoden takaa. Kuvassa mies ja kaksi pientä poikaa seisovat puutalon vieressä kadulla, vielä pienempi tyttö vilkuttaa rattaista valokuvaajalle. Kuulas kesäpäivä. Olin juuri käynyt Kalixin kirkossa jumalanpalveluksessa, minkä jälkeen nuori pappi jututti seurakuntalaisia niin viehättävästi pehmeällä ruotsin kielellä, että omatkin vokaalini siirtyivät aivan suun etuosaan. Kieliharjoittelutilanne. Jännittävää, kun on ujo eikä oikein keksi mitään sanottavaa.

Olemme Luulajassa. Täälläkin on käyty lasten ollessa pieniä, joten minä muistelen menneitä ja mies tutkii netistä sopivia pyöräilyreittejä. Yksi taantuu, toinen puurtaa energisesti eteenpäin. Mukikriisi odottaa edelleen ratkaisua.

Ulkomaan toimittajamme Ruotsista päättää tähän.

Huomen

Aamukuudelta lainasängyssä selaan instagramia ollakseni hiljaa. Maailmalla on satanut lunta kinoksiksi asti, taivas on loistanut revontulista, takoissa poltettu komeita halkoja, lankakaappeja järjestelty, perinnetalojen remontit etenevät pikkuhiljaa. Amerikkalainen Tim, 57, on päätellyt puolikkaasta naamastani (aurinkolasit), parista selkäkuvasta (pitkässä puserossa, toppatakissa) ja feedistäni ylipäätään (maisemia, kukkia, polkupyöriä), että olen kaunein nainen tällä puolen internettiä. 

Veimme eilen opiskelijapojalle pienen lastin tavaraa. Mies ei halaa, koska se vain itkettää, minä puristan pitkään ja lujasti, aina vähän varastoon. Kun nyt on varmistettu, että yksi on kunnossa, tulee mieleen, että pitäisi nähdä miten sillä toisella menee. Kolmas näyttää olleen diskossa. Videossa ei ole ääntä mutta valot vilkkuu.

Talon hamsteri on siirretty yöksi eteiseen, muuten emme olisi saaneet nukutuksi juoksupyörän ratinalta. Hamsteri elää kolmisen vuotta. Ihminen paljon pitempään, mutta lyhyeltä sekin aika tuntuu. Olen ostanut jo kaikki joululahjat ja haaveilen keväästä. Viisaampi pysähtyisi tähän marraskuun päivään. 

 

Tärkeintä on matka kun vain muistaa minne on menossa.

Satiini, organza, tylli, pitsi. Eilispäivän ostokset. Yhteentoista mennessä olimme tehneet valinnat ja loppupäivä pelastui. Poikien vanhojentanssit menivät aikoinaan surun varjossa enkä oikein jaksaisi ajatella koko tilaisuutta. Stressaavin osa on nyt kuitenkin suoritettu ja neiti maksaa puolet itse.  

Ajelimme kaupungin reunoja ja se oli mukavaa. Kaunistakin, iloista ja rentouttavaa. Kun ei erehdy keskustaan, on Oulu kiva kaupunki. Opiskelijapoikani näytti tyytyväiseltä ja kämppä yllättävän siistiltä. Ikävän tunne rintakehässäni helpotti huomattavasti.

Terapeutit kehottavat sulkemaan somen, jos pelottaa. Tottelin heti ja poistuin facesta (taas kerran). Uutisia seuraan kyllä. Enemmän kuin terrorismia pelkään vihaa. Siihen kykenevät kaikki ulkonäöstä riippumatta. 

Syksy alkoi ja taas kerran ihmettelin kuinka en vielä 26 vuoden kokemuksellakaan osaa tehdä tätä työtä paremmin. Sitten tajusin, ehkä muistin, ettei lopullista onnistumista tule koskaan. Että tärkeintä on jaksaa yrittää, kuunnella, etsiä, kokeilla. Loputtomiin. Tavoitteellisuus, monipuolisuus, yhteisöllisyys - koulutuspäivän suuret sanat. Yritän olla ottamatta liikaa paineita. Jossain välissä mainittiin myös onnellisuus ja unelmat. 

Työpäiviä kesään: 28. Monenlaista kaipuuta.

Näin viime yönä taas unta Kanadasta. Jos olisin kirjailija, Kanada edustaisi kirjassani kaipuuta nuoruuteen. Sinne ei enää pääse, koska eihän mennyttä aikaa enää saa takaisin (koska matkustaminen kauas on niin kallista eikä löydy sopivaa matkaseuraa). Vaikka Edmontoniin lähtisinkin, ei se olisi kuin silloin ennen. Kaupunki (kampus) olisi muuttunut, en löytäisi samoja ihmisiä, kuluneet silmäni näkisivät kaiken toisin. 

Äitini soittelee minulle ja pyytää hakemaan kotiin. Ei minun kotiini, ei hänen kotiinsa, vaan hänen lapsuudenkotiinsa, jota ei enää ole. Kuusikymmentä vuotta elämästä on hävinnyt muistista lähes kokonaan. Kävelen kaupan käytäviä, nostelen purkkeja ja pusseja kärryyn ja kertaan puhelimeen äitini elämäntarinan, kuka, missä, milloin, miksi, kunnes taas olemme nykyhetkessä ja tiedämme hetken aikaa miten tästä eteenpäin. Juuri ennen kassaa. "Niin että täälläkö minun on nyt sitten asuttava? Kuinka kauan täällä saa olla?" Pysäytän kärryn, alan lastata tavaroita hihnalle vasta kun lopulta pääsen sulkemaan puhelimen.

185-senttistä nuorta miestä ei enää voi ottaa syliin. Poika tuli käymään ja tuskin malttaa viipyä pakolliset päivät kunnes pääsee taas opiskelupaikkakunnalle takaisin. Katselen vanhoja valokuvia, ei pitäisi. Pienen pojan iloiset silmät, hapsottava tukka, vinkeä hymy. Minun. Lainassa mutta kuitenkin.

Tein työpäiväkamman kesälomaan asti. Ei silti että niin kovasti odottaisin, tuntuu vain normaalilta käytökseltä. Kuinkahan me tuon insinöörin kanssa oikein tullaan toimeen sitten kun jatkuvasti ollaan vain kaksistaan?

Tänään tehtiin retki Ohtakarille Kokkolaan (Lohtajalle). Hieno päivä.

Ajattelin, että kaakaota. Termospulloon.

Viime kesän matkan jäänteenä tablettini alkunäyttö kertoo mikä on tämänhetkinen säätila Niagaralla: -9 astetta, lumipyryä. Mietin joka päivä miltä putoukset näyttävät juuri nyt. Ei silti ettäkö minä juuri sinne haluaisin, mutta kuitenkin. Hoidin eilen matkaviettiäni tekemällä lyhyen retken Kokkolaan. Aina kiva kaupunki.

Pojat ovat palanneet opiskelupaikkakunnilleen, tytär vietti koko sunnuntain kavereillaan ja mies geokätkömetsällä. Minä katsoin kolme jaksoa Katoavaa Pohjolaa tallenteelta, yhden Agatha Christien, leffan nimeltä Vadelmavenepakolainen ja vanhojen filmien koosteen, jossa kerrottiin kuningatar Victorian ja hänen lääkärinsä Axel Munthen kielletystä rakkaudesta. Sattumoisin minulla on myös Munthen kirjoittama The Story of San Michele (1929) yöpöytäni laatikossa. Etenee hitaasti. Yritän päästä selville mikä kirjassa niin kovasti joitakin kiehtoo, en totta puhuen ollenkaan ymmärrä ja olen sentään lukenut jo yli puolet. 

Tällä viikolla oli jo pari työpäivää, mutta huomenna alkavat täydet viikot. Onneksi. Tyhjenevän pesän syndrooma ja kiittämätön turhautuneisuus käyvät jo päälle aika lailla raskaasti, häpeä myöntää. Olen joutunut toteamaan, ettei minusta ole hyväksi ihmiseksi todellakaan. Se että mies on kipeä eikä voi matkustaa, ei yhtään estä minua kaipaamasta tien päälle. Minä rimpuilen jo tästä vähästä, kun toiset omistavat elämänsä kumppanilleen. Sitä varmaan on oikea rakkaus - uhrautuvaisuutta ja itsensä unohtamista? Vai voiko sittenkään täysin unohtaa? Vai tapahtuuko se aivan luonnostaan, tuntematta menetystä, jos siis on oikeasti kunnon ihminen?   

Jospa vain nyt pakkaan eväät kassiin ja villatakin ja termospullon ja suuntaan työpaikalle heti aamuvarhain. Siitä se taas lähtee, tämäkin vuosi.

Huonoa elämää

Tänä aamuna vetäisin pitkät kalsarit jalkaan aivan vapaaehtoisesti. Aamu-uinnin jälkeen en malttanut lähteä laiturilta ennen kuin vilu oli asettunut luihin ja ytimiin, ja mieleen syksy. Kylmä, kirkas aurinko, kirpakka tuuli ja hyytävät laineet.Turha haaveilla enää lämpimistä loppukesän päivistä, todellisuus on kaunis mutta kalsea. Hyvästi nyt sitten anopin mökki, tänne ei tulla uudestaan ennen kuin keväällä. 
  

Huomenna alkaa kolmas työviikko loman jälkeen. Olen liiankin ihastunut uuteen työtilaani. Herään aamulla kuudelta ja pyöräilen töihin. Iltakuudelta palaan taas kotiin, huokailen sohvalla, käyn kaupassa, vien äidille litran maitoa, siivoan vaatekaapin. Taas nukkumaan ja kaikki alusta. Mies sanoo, että vietän huonoa elämää ja on tietysti oikeassa. Pitäisi tehdä normaaleja työpäiviä, hoitaa kuntoa ja levätä. Pitäisi kokeilla uusia ruokaohjeita ja nauttia makuelämyksistä. Pitäisi kerätä marjoja ja sieniä, aloittaa uusi harrastus, tavata ihmisiä. Vain listan alku tuli mieheltä, loput keräsin blogeista ja facesta. 

Kuulostaa tosi hyvältä. Ei jaksa sitten millään.

Keskimmäinen oli viikonlopun käymässä ja pakkaili viimeisiä tavaroitaan. Siivosin vaatehuoneensa, joka on nyt aika tyhjä.     

Muuttopäivä

Viitasaari kello 2.45. Herään anoppilan mökin parvella ilman kirjaa. Retkiauton kaapissa on dekkari, mutta sinne ei pääse koska tie on tukittu tuoleilla, tyynyillä ja muuttolaatikoilla. Ulkohuussissa jätän oven auki ja tarkkailen saunan ja varaston takana mahdollisesti väijyviä karhuja. Päätän hemmotella itseäni närästyslääkkeellä. Kello seitsemän aamu-uintiin on aivan liian pitkä aika.

Kuva eilisillasta. Vesi ei lopen ollut kylmää ja uitiin vielä sittenkin kun alkoi sataa. Saunasta tottakai.

Kuopio kello 11. Aamullinen varjostustehtävä onnistui erinomaisesti. Seurasin peräkärryä vetävää Skodaa koko matkan Viitasaarelta Kuopion asunnolle. Antaa aihetta arvella, että ehkä kelpaisin yksityisetsiväksi. Purimme kamat ja aloimme siivota. Joskus lika lähtee paremmin pyöräyttävällä liikkeellä kuin pienellä itsepäisellä nytkytyksellä. En ymmärrä miksi. Tarkemmin ajatellen pätee muuhunkin elämään. Opiskelijapojan uusi koti on yksiö 80-luvulta. Ostan kaupasta tujumpaa pesuainetta.  

Kuopio kello 19.52. Kaikkea ei vain ehdi ja naisen aikataulu on tiukka. Iloinen mies puhuu iloiselle pojalle pizzeriasta. Jäävät vielä päiväksi järjestelemään, minä lähden. Pihalla on kesä. Kaihoa, kaihoa. Kaikki entiset kesät ja ihmiset ja pieni poika. Ei. Pysy tässä, vain tämä päivä ja nyt. "Mä ajan aina öisin kiitolinjallain, kun tämän homman kerran sattumalta sain". Radio toimii huonosti, laulan itse.

Hilippa-patsas, Nivala kello 23.56. Joskus tämäkin on nähtävä. Hevonen. Enää pieni matka kotiin.

Sänky, työpöytä, tuoli, sohva, keittiökalusteet ja laatikoita

Oli vähällä mennä kaupassa hermot, kun en meinannut löytää vaniljasokeria. Stressinsietokyky hupeni yhtäkkisesti nollaan. Siis vaikka olin rauhassa saanut herätä pehmeissä lakanoissa auringonpaisteeseen. Ikkunakin oli ollut koko yön auki. Aamusella valkoiset valoverhot vain heilahtelivat keveästi lämpimän kesätuulahduksen pujahtaessa sisään, lintu lauloi, lomapäivä. Pah. 

Eilen kaupungilla pyöräillessä katselin viiskymppistä naista ja tämän äitiä jäätelökioskilla. Äiti nojasi rollaattoriin. Tulin tosi pahalle tuulelle. Kotona tytär katseli vanhoja valokuvia ja sitten minäkin. Tsiisös.

Nuoremman pojan kamppeet on nyt pakattu peräkärryyn odottamaan muuttoa.

Jaa...noh

Onkohan edes mahdollista tehdä täydellistä rengasmatkaa. Sellaista, jossa hupia ja mukavia kokemuksia riittää koko matkaksi omalta kotiovelta maailman kautta omalle kotiovelle. Ei ole minulta onnistunut varmaan kertaakaan, joten kotiinlähdön aamuna osasin heti asennoitua oikein eli tylsistyneesti. Mies ilmoitti olevansa onnellinen, kun pääsee pitkästä aikaa omaan sänkyynsä nukkumaan. Okei, on kiva nähdä kotona kesää viettävät nuoret, mutta muuten olen tässä tyhjenevän pesän syndroomasotkussani siinä vaiheessa, etten tiedä mihin suuren vapaa-aikani käyttäisin. Ajeltiin sitä paitsi kotiin suorinta reittiä, joka on perin juurin tuttu eikä siten kauheasti inspiroi. 

Kävimme viimeisenä iltana Helsingissä ystävillä ruokakylässä. Oli kyllä mainiota. Syömää ja juomaa riitti ja seura oli erinomaista. Illan isäntä on monet vuodet harrastanut itämaisia taistelulajeja ja taas oli vyökoe tulossa, lisäksi lukee (parempaa kirjallisuutta kuin minä). Emäntä on suoritettuaan yhden tutkinnon jatkanut toista ja totesi nyt lopultakin olevansa siinä paikassa mihin on vuosia pyrkinyt. Tätä hän haluaa tehdä, tästä hänellä ei ole kiire mihinkään. Ajatella, tuossa tilanteessa voi olla vielä viidenkympin hujakoilla. Kuinka ihmeessä?

Heräsin viime yönä varmuuden vuoksi olemaan huolissani asioista. Minulla on runsain mitoin aikaa kehittää kaikenlaista murhetta täydellistä katastrofia odotellessani. Siinä mielentilassa Rosa Liksomin Hytti nro 6 oli ihan mukiinmenevää luettavaa. Aika rankkaa tekstiä paikoitellen ja joku on väittänyt synkäksikin, mutta hei erilaista! Aamuseitsemältä olin valmis. Nyt on vuorossa Märta Tikkasen Punahilkka. Kun pitää pihansa nurkalla yleistä kirjanvaihtopistettä, saa luontaisetuna silloin tällöin jotain luettavaa. Muuta en sitten ajelemisen ohella ole tehnytkään. Alkukesän tavoitteita en ole saavuttanut siitä yksinkertaisesta syystä, etten muista mitä ne olivat. Pitikö jonkun kuntoilla? Laihduttaa? Öööö mitä muuta se olisi voinut olla? Oliko jotain?

Noin henkilökohtaisesti keskivertoa parempi keskiviikko

Niin monta hyvää asiaa tänään. Aamuseitsemältä LVI -liikkeestä vastasi naapurin mies lämpimän hyväntuulisesti, minäkin heti hymyilin päin puhelinta, ja tuota pikaa ovikelloa kilautti kohtelias ja mukava ammattilainen. Hän sai kuin saikin keittiön viemärin auki (meni siihen toista tuntia) ja sijoittui ansaitusti minun suosituimpien ihmisten listalleni heti hammaslääkärin jälkeen. Pääsin sitten lähtemään töihin ihan ajoissa, mutta vauhtia oli kai liikaa. Ylittäessäni pihaa lensin jäälle pitkin pituuttani, mutta tälläkään kertaa ei hajonnut lonkka (ikätesti?) ja vaikka pää kunnolla kolahtikin, pysyi se kuitenkin yhtenä kappaleena. Näin positiivisuuden aallon huipulla huomautettakoon, ettei ole kauaa siitä, kun viimeksi luin Pollyannan (Eleanor H. Porter: Iloinen tyttö, suomennos vuodelta 1922). Luin enkä kertaakaan irvistänyt. Ja tässä tulos: ah hymyä elämä tää (tänään).

Töissä meluttiin ja naurettiin kaikkein parhaimmalla tavalla sekä opehuoneessa että luokissa. Iltapäivällä kävin elämäni ensimmäisessä kasvohoidossa, jonka työkaverini olivat minulle synttärilahjaksi hankkineet. Torkahdin mömmöjen alle. Otin lisukkeeksi kulmien siistinnän ja tilasin meikkipuikon. Uulalaa, ja sitten kilahti kännykkään viesti, jossa pojat ilmoittivat tulevansa pääsiäiseksi kotiin. Tuli kiire kauppaan ostamaan suklaamunia ja tikkareita niiden pari päivää sitten ahmimieni tilalle. Päätin myös ripustaa noita-akan kattoon ja ripotella tipuja pitkin taloa. Ja siinä kaiken keväthuuman keskellä bongasin ohimennen rannekoruja kirpputorilla. Kyllä!


Olin jo kauan kaivannut somistetta nimirannekkeeni viereeni. Se ei nimittäin ole ollenkaan kaunis ainakaan minun silmissäni mutta sitäkin tarpeellisempi. Jos kerran on pakko päästää lapsensa maailmalle, täytyy edes nimet jäädä ranteeseen (päästän kyllä irti mutta salaisin woodoo-keinoin pidän vähän kiinni). Nyt sitten rikastuin parilla muullakin helyllä. Ruokakaupan kassan mielestä kaksi kukkakimppua ei myöskään millään muotoa ollut liikaa. Viisas nainen, hänen jononsa valitsen aina.

Olen siis koko päivän pysynyt touhukkaassa onnen kuplassa ja vain vähän seurannut uutisia. Tässä maailmassa ei vääryydet lopu mutta lohdullista on kuulla ihmisten puhuvan lähimmäisenrakkaudesta tragedian keskellä. Kun sitä ennakkoluuloa, pelkoa ja vihaa todellakin on liikkeellä niin ahdistavan paljon. Eilen joku luultavasti viisas mies jossain tv-ohjelmassa (aloitin ja lopetin kesken) totesi, että ihmisen on toki ymmärrettävä, että pahoja asioita tapahtuu, mutta omassa elämässä täytyy parhaansa mukaan olla onnellinen (jotain siihen suuntaan tai sitten ei). Joku keskusteluohjelma pitäisi varmaan joskus katsoa kokonaan. Olen myös yrittänyt muistella laulua, jota vanhempi siskoistani ennen usein lauloi. Ettei voi olkapäillään kantaa koko maailman murheita. Mikähän se laulu olikaan ja mitenhän se menikään. Kai tässä pitäisi vain luottaa huomiseen, vaikka on jo siinä iässä, ettei se enää niin helposti käy.

Ensi viikolle olen varannut ajan nykyiselle vakiokampaajalleni. Jollain tapaa hän muistuttaa edesmennyttä siskoani. Siksi.

Hitaasti kohti pohjoista taas

Mini-interrail jatkuu lähi- ja taajamajunien kyydissä Vantaan Korsosta Tampereelle. Hoidan nyt kolmatta päivää koko vartaloani taianomaisella silmänympärysvoiteella. Reppuni on niin pieni, ettei sinne mitään isompaa putelia mahtunut.

Helsingissä oli jo maaliskuu. Voi että tykkäsin kopsutella lumettomilla kiveyksillä, ja iltapäivällä aurinkokin tuli esiin. Hetkellinen elämän kevät. Täystehoinen nostalgiakohtaus Tennispalatsin edustalla annamunkaikkikestää. Paremmin nämä tunne-elämän heilahdukset kuitenkin teinin seurassa handlaa kuin miehen, jonka elämä on huomattavasti tasaisempaa (luulen). 

Tampereella mieletön shoppailuhuuma jatkuu (yhteistulos tähän mennessä lenkkarit, T-paita ja pokkari), ja iltapäivällä piipahdetaan tervehtimässä opiskelijapoikaa Hervannassa. En aio roikkua kaulassa, vuodattaa kyyneleitä ja räkiä isoon rättiin, kun kotimatka alkaa. Mä olen vaan ihan cool, aikuinen tosinainen, en katso taaksepäin vaan aina ja joka hetki on nokka kohti valoisaa tulevaisuutta. Joo.

Ainakaan en opettele kutomaan sukkia

Istun täällä lukkojen takana turvassa. Työpaikalla. Kello kahdeksantoista neljäkymmentäviisi. Vatsassa kolme mukillista vahvaa teetä.

Kaikki paperit on nyt käsitelty ja lajiteltu, reppu siivottu, huominen valmisteltu. Olen niin tyytyväinen itseeni, ettei ole edes nälkä, vaikka lounaasta on useampi tunti. 

Minusta on alkanut tuntua, että biorytmini pyörii viikon sykleissä. Lauantai on vetelä, sunnuntaina hukkaan elämän tarkoituksen, maanantaina työviikko käynnistyy kärttyisästi mutta paranee vähitellen, keskiviikkoon mennessä olen jo suorastaan hilpeä, perjantaina aloitan laskeutumisen viikonloppuun. Sitten taas kaikki alusta. Onnekasta siis, että on tämä työ.

Tytär totesi aamulla olevansa pian lukiolainen...ja sitten autokoululainen ja sitten opiskelija kaukana jossain, jatkoin minä mielessäni. Alkoi itkettää, hymyilin silmät sikkuralla. Ei mene enää kauan, kun talo on tyhjä ja naisella tyhjä pää. Mitähän naisparka sitten keksii. Keksiikö.

Se hoikka, nuorempi nainen lopetti sokerilakon, vanhempi vaan porskuttaa.  

Perustilaus lisämausteilla

Mutkan kautta tulee mutta luin eräästä blogista, että Kurt Vonnegutin ystävä oli kertonut Vonnegutin joskus sanoneen, ettei ihmisen saisi olla ahne. Että kun on lapsensa saanut ja on kirjansa kirjoittanut, niin pitäisi olla tyytyväinen eikä ahnehtia lisää. Että sellainen oli elämä ja sitten ei. Jotain siihen malliin. Ei voi mitään, tiukkaa tekee olla nöyrä ja vanheta ja luopua. Mä nimittäin haluaisin olla kakskytviis, Kanadassa vaihdossa vuoden tai kaksi ja Ruotsissa kesätöissä useamman kerran. Hakisin väliaikaisia kirjastohommia, opiskelisin vähän lisää, eläisin pääkaupunkiseudulla pari vuotta pidempään, muuttaisin Kokkolaan, saisin viisi lasta, hankkisin kissan ja koiran ja veneen ja varsinkin sähköhammasharjan. Parasta mallia. Ei tää tietty kauas heitä siitä mitä on tullut vuosien mittaan tehtyä, mutta ottaisin saman uusiksi vielä vähän runsaampana versiona kiitos. Voin aloittaa heti huomenna, niin että pistäkääpä sitä uutta kierrosta tulemaan ihan reilusti vaan, ei tartte kainostella.

Iltamyöhällä viestiä odottaessa jää sublimoituu vesihöyryksi

Luulin aina, että hyvissä olosuhteissa eläneen ihmisen onnistuisi varata elämisen lautasmallissa melko iso osuus hekotukselle ja räkätykselle. Että se olisi aina siellä, vähintään neljäsosalautasellinen naurua ja huolettomuutta joka päivä. Toisin kävi. Elämästä on vähitellen tullut vakava asia. 

Haluaisin nukkua aamuyön suden tunnit murehtimatta selviääkö varusmies ilman paleltumia Rovaniemen pakkasissa tai muistaako opiskelija sammuttaa kahvinkeittimen joka aamu tai onko koululaisella homevapaat koulupäivät. Miettisin mieluusti vähän vähemmän kipua ja sairautta. En ollenkaan haluaisi murehtia tulevaisuutta. Haluaisin elää tätä hetkeä luottaen siihen, että kaikki järjestyy. Luulen, että osasin ennen. Kuinkahan se tehtiin.

Mutta miksi ei poika ole laittanut vielä viestiä, että pääsi perille? Eikö ole vielä perillä? Unohtiko laittaa viestin? Uskaltaisinko kysyä (viestillä) vai häiritsisinkö näin vain ajamista? Kuinka kauan pitäisi odottaa? Jos odotan liian kauan, ehtiikö mennä nukkumaan, eikä saa viestiäni, ja sitten ei laita minulle viestiä, ja minä puolestani valvon ja odotan? Odotanko koko yön? Laitanko kellon herättämään parin tunnin päästä? Onko tämä nyt jo ihan järjetöntä?

Aivan järjetöntä on se, että pesin eilen maton kylppärin lattialla. Sitten vein sen ulos jäätymään. Olen lukenut, että jää sublimoituu vesihöyryksi ja sitten pyykki kuivuu. No ei ehkä onnistu paksun maton kanssa. Mutta meilläpä on jatkuvalämmitteisessä saunassa koko ajan pieni peruslämpö, joten sinne matto on näppärä laittaa höyryilemään. Jossain vaiheessa. Tämä on oikeastaan eräänlainen testi. Harrastan aamuöisin maton kokeellista kuivausta. Saatan myös saunoa.

Aaah "perillä ja hengissä". Ehkä nyt voin mennä nukkumaan ja ehkä nukahdankin joksikin aikaa.

my happy place

Aina, aina etsin sielunrauhaa. Sitä paikkaa missä en ajattele ihmisten kipuja tai pelkää tulevaisuutta. Siellä se on, naapurin pikku metsikössä. Se on sammaloitunut kivi tai lammikko puiden alla notkelmassa. Tai se on kirja. Tai uni. Tunturi tai meri tai puutarha, jonka vihreään katoan piiloon. Kaukana kavala maailma.

Viikonloppu Pietarsaaressa.

Kesäauton kesäretket: kesäkuu (June).

Ihan liikaa kuvia. Selaa ken jaksaa.


1. Helsinki. My favorite city. Mun lempikaupunkini kaikista maailman kaupungeista (mukaan lukien ne joissa en ole vieraillut). Mutta eihän täällä voi puhtaasti iloinen olla, täytyy myös järjettömästi kaivata. Niitä opiskeluvuosia siis, nuorta mieltä ja kroppaa, loputtomien mahdollisuuksien maailmaa.

Aamukahvi Bulervardilla, aaaah!

Harakka Island (cranky birds). Harakan saaren vessavahti. Tulin veneellä, pelkäsin lintuja. Käyttäytyivät aika kärttyisästi, oli pesintäaika.

Räpsyttelin kameraani Harakan laiturilla. Tältä siellä näytti.

Kauppatorin kahviseura.

2. Hämeenlinna. Aulanko. Edellisen kerran täällä käydessäni minun kaksi poikaani olivat juoksevia, kihertäviä pikkunaperoita. Kaiken vihreän ihanuudenkin keskellä ihan vähän piti taas ikävöidä menneitä.

3. Vaasa. Elämys. Seison lakeuksilla, matkojen päässä tulevasta Suviseurojen alueesta. Seurojen talkooväkeä on huristellut ohitsemme jo jonkin aikaa. Minä katselen vanhoja maanviljelyskoneita, ruoho tuoksuu ja aurinko. Tuuli tuo mukanaan virren veisuun yli peltojen.

Niin missä olenkaan? Mikä manner, mikä vuosisata?

4. Kristiinankaupunki (Kesäravintola Pavis). Mielettömän hyvää ruokaa! (Ja maisema).

5. Rauma. (Rauma old town). Täällä me joskus kauan sitten vietimme pojan 5v yllätyssynttäreitä. Synttärilaulu kahvilan pöydässä, Bionicle-lehti ja siilileivos. Voi että.

6. Taalintehtaan juhannus. Piha jossa olet vapaa ja kaunis ja kukka. Täällä asuu mun veljeni perheineen.

7. Örö (www.örö.fi). Örö island. Aiemmin puolustusvoimien käytössä, nyt yleisölle avattu saari. Suosittelen.

"Short Misery Road". Tien nimi velvoittaa synkistelemään. Muuten tietenkin ratkeilisin riemusta. Kuvattu pari tuntia ennen kuin sade kasteli meidät täysin. Täytyi mennä ainokaiseen ravintolaan suojaan. Ja sitten täytyi syödä. Oli muutes hyvää ruokaa!

8. Aholansaari, Nilsiä (www.aholansaari.fi). Haettiin rippileiriläinen kotiin.

Paavon pirtti

Paavo Ruotsalainen, I presume.