sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Ajattelin, että kaakaota. Termospulloon.


Viime kesän matkan jäänteenä tablettini alkunäyttö kertoo mikä on tämänhetkinen säätila Niagaralla: -9 astetta, lumipyryä. Mietin joka päivä miltä putoukset näyttävät juuri nyt. Ei silti ettäkö minä juuri sinne haluaisin, mutta kuitenkin. Hoidin eilen matkaviettiäni tekemällä lyhyen retken Kokkolaan. Aina kiva kaupunki.

Pojat ovat palanneet opiskelupaikkakunnilleen, tytär vietti koko sunnuntain kavereillaan ja mies geokätkömetsällä. Minä katsoin kolme jaksoa Katoavaa Pohjolaa tallenteelta, yhden Agatha Christien, leffan nimeltä Vadelmavenepakolainen ja vanhojen filmien koosteen, jossa kerrottiin kuningatar Victorian ja hänen lääkärinsä Axel Munthen kielletystä rakkaudesta. Sattumoisin minulla on myös Munthen kirjoittama The Story of San Michele (1929) yöpöytäni laatikossa. Etenee hitaasti. Yritän päästä selville mikä kirjassa niin kovasti joitakin kiehtoo, en totta puhuen ollenkaan ymmärrä ja olen sentään lukenut jo yli puolet. 

Tällä viikolla oli jo pari työpäivää, mutta huomenna alkavat täydet viikot. Onneksi. Tyhjenevän pesän syndrooma ja kiittämätön turhautuneisuus käyvät jo päälle aika lailla raskaasti, häpeä myöntää. Olen joutunut toteamaan, ettei minusta ole hyväksi ihmiseksi todellakaan. Se että mies on kipeä eikä voi matkustaa, ei yhtään estä minua kaipaamasta tien päälle. Minä rimpuilen jo tästä vähästä, kun toiset omistavat elämänsä kumppanilleen. Sitä varmaan on oikea rakkaus - uhrautuvaisuutta ja itsensä unohtamista? Vai voiko sittenkään täysin unohtaa? Vai tapahtuuko se aivan luonnostaan, tuntematta menetystä, jos siis on oikeasti kunnon ihminen?   

Jospa vain nyt pakkaan eväät kassiin ja villatakin ja termospullon ja suuntaan työpaikalle heti aamuvarhain. Siitä se taas lähtee, tämäkin vuosi.





2 kommenttia:

Stadin Friidu kirjoitti...

Voi Aulisko, jo nimi Capri saa minut ekstaasiin. Maisemat, Välimeri, huvilan historia, itse Axel Munthe. Olen kirjan lukenut sekä englanniksi että suomeksi ja yhtä hurmaantuneena. Caprilla en ole koskaan ollut, mutta jos menisin, suuntaisin askeleeni tuhansien muitten lailla Munthen huvilaan, joka on museona. Hiljentyisin kaiken sen keskellä, joka on edessäni, enkä ikinä näkemääni unohtaisi. Luultavasti rakastuisin niin Axel Muntheen kuin Capriinkin. Toista ei enää ole, mutta Capri on.

Aulisko kirjoitti...

Varsin kiinnostava henkilö tämä Munthe on, Stadin Friidu. Kertookin hyvin mutta ei vie minua mukanaan Caprille. Ainakaan vielä. Juuri sitä nimittäin odotin. Tosin kolmasosa kirjaa on yhä lukematta, joten eihän tiedä kuinka tässä lopulta tulee käymään. Huvilassa haluaisin joskus vierailla ehdottomasti.