sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Kajaani. Elän kuin viimeistä päivää.






Nappasin Kajaanin Kaupunginteatterista mukaani Jarkko Martikaisen biisin. Olikin sellaista teatteria, ettei päässyt kyllästymään: Siunattu hulluus. Ripaus Aapelia mutta enemmän Jussi Sorjasta (teksti ja ohjaus). Tuli mietittyä koko elämän asiat, ja kuoleman, taas kerran. Naurun kera. Martikaisen biisin kuljetin korvissani hotellille ja etsin netistä. "Vaikka mä elän kuin viimeistä päivää, kiellän sen olevan viimeinen". Kuinkas muuten.  


Mä vähän luulen, että mun on seurattava Kajaanin ohjelmistoa jatkossa ihan vakituiseen.



Tämä kappale pitäisi kyllä kuulla laulettuna. Upea esitys, elämänmakuinen.

Album: Mierolainen
Vaikka mä elän kuin viimeistä päivää
Kiellän sen olevan viimeinen
Kavahdan terveen järjen häivää
Elämää vierastan, ihminen
Suuria, turhia toimia piirrän
Elämänkaarta kun suunnittelen
Sinutkin usein mä huomiseen siirrän
Tänään kun kanssasi ehdi olla en
Ja toisten jos manalle menneen kuulen
Vähänpä viisautta siitäkään saa
Ikuiseksi elon onneni luulen
Kunnes mun kummullani veisataan
Ja silloin puustani putoaa viimeinen lehti
Yö vie haaveilijan
Hetkisen ihminen elämään ehtii
Kaikki me kuolemme pian
Ihminen on kuin kärpänen täällä
Vaikka se toisin toivoa vois
Varjot kun värjyvät päiden päällä
Hetkessä huitaistaan kaikki pois
Siis missä on rakas tai ystävä parhain
Siellä sun paikkasi tänään jo on
Kaikki me lähdemme liian varhain
Kuoleman kankeuden karkelohon
Ja puustasi putoaa viimeinen lehti
Yö vie haaveilijan
Vain hetkisen ihminen elämään ehtii
Kaikki me kuolemme pian
Ja puustasi putoaa viimeinen lehti
Yö vie haaveilijan
Vain hetkisen ihminen elämään ehtii
Kaikki me kuolemme pian
Vaikka mä elän kuin viimeistä päivää
Kiellän sen olevan viimeinen
Kavahdan terveen järjen häivää
Elämää vierastan, ihminen



Ei kommentteja: