Joulukuu

Ostin itselleni kaksi kaunista muistikirjaa, punakultaisen ja turkoosin. Jokaisen sivun alareunaan on painettu teksti very warm morning sun, jonka nähdessä heti tulee lämmin olo. Sisältä. Infrapuna-ajatus. Tarkoitukseni on kirjoittaa muistiin ohimennen koettuja, tohinassa unohtuvia asioita, vähän niin kuin Hanne Camilla Greben dekkarissa Husdjuret (Bonnier Audio 2017). Hanne sairastaa dementiaa, minkä vuoksi alun alkaen innostuin lukemaan sarjan ensimmäisen osan Kun jää pettää alta (Gummerus 2017) ja heti perään maratonkuuntelin edellä mainitsemani äänikirjan. Olisinpa kirjoittanut muistiin näiden kirjojen tuomat ajatukset ja oivallukset. Niitä tuntui suorastaan satelevan! Nyt en muista mitään.



Perjantai 14.12. Jyväskylä.

Tuntematon keski-ikäinen nainen hyppeli innosta valitessaan kahvipullaa kävelykadun kahvilassa. Ihailimme elämänasennetta. Vain aito juustokakku saisi minut pomppimaan. Raskaasti.

Lauantai 15.12. Sukukokous. Helsinki. Ensin teatteriin, sitten jatkoille lapsiperheen kotiin.

Komisario Palmu ratkaisi Helsingin kaupunginteatterissa Alma Skrofin murhan jo hyvissä ajoin iltapäivällä. Meidän seurueellamme oli viisitoista eri näkökulmaa suoritukseen. Arabian ratikassa keskustelu soljui joustavasti Palmu-näytelmistä ja -elokuvista Tähtien sodan kautta Safiiriin ja Teräkseen ja taas takaisin. 

Kerrostaloasunnossa meteli nousi korvia huumaavaksi, väkeä tuli lisää, jossain vaiheessa laulettiin täyttä kurkkua joululauluja, nuorimmat vietiin välillä ulos potkimaan palloa, puhuttiin elämät, tutustuttiin uusiin kumppaneihin, rapsuteltiin koiraa.

Iltasella hajaannuimme taas eri osoitteisiin. Olipa huippukiva päivä. 



Torstai 20.12. 

Työpaikalla on koko joulukuun ollut interaktiivinen joulukalenteri aikuisille, siis joka päivä jotain toimintaa: tietokilpailuja, piparinkoristelua, karaoke, herkkubuffa, pukeutumispäivä ja tänään meininki huipentui joulumpialaisiin. Kun oppilaat lähtivät kotiin, opettajat ja ohjaajat jäivät koulun saliin juoksemaan. Minulla oli takki tyhjä (en todellakaan ollut ainut) mutta tein silti kaksi maalia (!!!) Käsittämätön uupumus, jalat liikkuu, aivoissa ei liiku enää mikään.

Aiemmin päivällä koulun isoäänisimmät pojat kävivät kyselemässä koetuloksiaan. Olin kirjoittanut huomioita koepapereihin ja ne piti lukea ääneen. Kehu, kritiikki ja varoituksen sanat, kaiken halusivat kuulla tarkasti ja kahteenkin kertaan. Silmät vilkkuivat, hymyt pilkahtelivat poskilla.

Huomaa minut. Kerro minusta. Sano jotain hyvää.



Aatto ja maanantai 24.12.
En syö juuri mitään ja koko ajan on ähky. 


Torstai 27.12.

Kokeilin kaksi viikkoa BookBeatin äänikirjoja, nyt on meneillään Storytel. Huomaan keskittyväni lukijan äänenpainoihin ja sointiin sisällön sijaan. Melkein mikä vain kelpaa, kunhan äänitys on onnistunut. Jopa chick lit, varjelkoon.

Vanhin lapsista viedään tänään junalle. Poden jo ikävää, vaikka ei pitäisi, joulun sukulaisrumba kun jatkuu vilkkaana edelleen.

Äitini ei muista minua enää.

Helsinki, pieniä palasia

Juuri tänään Helsingin syksy muuttui talveksi. Katsoimme ravintolan ikkunasta, kun ihmiset työntyivät pipot viistossa vasten hyytävää tuulta, päät upotettuina toppatakkien kauluksiin, kädet syvällä taskuissa. Me joimme Hakaniemen Ympyrätalossa talven ensimmäiset glögit. Kaupunginteatterin loistokas Kinky Boots tuoreena mielessä ja valmiin ruuan äärellä tunnelma oli mitä mainioin.

Kiasmassa nautiskelin Pilvi Takalan videoteoksista, Ateneumissa keskityin suosikkiklassikkoihini. Museokortin kanssa ei tarvitse suorittaa, voi iloitella aikansa ja lähteä.

Ja vielä teatteri Toivo. Elämys jo pelkkä tilojen näkeminen. Vihreää ja mustaa, kattokruunun välkettä, punainen matto. Lauluja tyhjästä maasta kertoi viruspandemian tyhjentämästä maailmasta. Minun sisarenpoikani oli onneksi jäänyt henkiin, ja kitarakin oli ehjä.

Olen taas vilkuttanut ystäville ja sukulaisille käytävillä, asemilla ja ovenpielissä. Juna vie nyt kohti pohjoista sekä minua että Eleanoria (Gail Honeyman: Eleanor Oliphant is completely fine).Tästä saattaakin tulla kiinnostava matka.

Ensilumi peitti maan

Kukaan ei tänä aamuna riemuiten ahkeroinut lumiukkoa pihaan. Naapurissa lapset laskivat pulkalla ojaan, joku lyhyt ihminen köpötteli sukset jalassa pitkin pellonreunaa. Meillä tytär hyppäsi auton rattiin ja lähti kuntosalille. Märkien Reima-haalareiden löyhkä on kultainen muisto vain.

Koulutuksessa viisastuneen kollegan mukaan ihminen ajattelee päivässä kokonaista 60 000 ajatusta, joista 80 prosenttia on negatiivisia. Heräsin toteuttamaan kyseistä toimintamallia puoli viideltä aamulla. Sivutuotteena sain korjattua kaksi koenippua, pyykkäsin, järjestelin, pesin ja imuroin. Sitten kehuin itseäni, koska itse teen sen parhaiten.

Useimmiten harrastan öisin virkkausta. Viimeisin työni näytti aluksi vyöltä kunnes laajeni kaulahuivin mittoihin. En vielä ole valmis lopettamaan, joten huivi saattaa hyvin kasvaa vielä Teräsmiehen viitaksi (osuvasti väri punainen) tai ehkä siitä tulee torkkupeitto. Tärkeintä ei ole määränpää vaan matka. Tosin jos tämän matkan varrella käsiala entisestään yhtään tiukkenee, odottaa määränpäässä virkattu panssari.

Minua vaivaa aamuöisin vaihtelevasti huoli joko maapallosta, työasioista, läheisistä tai perheestä. Silloin kun löytyy sopivan pientä murheenaihetta, ei tarvitse ajatella muovisaasteita tai ilmastonmuutosta. Ihan viime aikoina olen kärsinyt kulutuskrapulaa, mutta siitä huolimatta pistin taas rahaa junalippuihin. En millään saanut pidettyä itseäni kurissa kokonaista syyslomaviikkoa. Ei silti etteikö kukkaro juuri nyt olisi tähän venynyt, mutta luulen ettei Martti Luther tällaista tuhlausta hyväksyisi. Ei äitini ainakaan. Eikä isä. Jestas.

Tarkennuksena huomautettakoon, että mainituista henkilöistä kaksi on jo edesmenneitä. Ja minä itse olen somasti viidenkymmenen ikävuoden ohittanut nuori neito.

Seuraavaksi Tikkurila.

Syysvesissä

Päästin miehen vapaaksi ja pelastauduin pullakahville. Hän kiertää nyt silmät sädehtien messuhallia, kiipeää jättimäisiin asuntoautoihin, kokeilee ohjaamon istuimia, mittailee sänkyjen pituutta, puhuu asioista joita en viitsi ajatella. Tilanne oli aivan käänteinen sysmäläisessä kirjakaupassa vuorokausi sitten.

Perjantai-iltana pulahdin rantasaunasta pimeään Päijänteeseen. Sisarentytär osoitti taskulampulla laiturista veteen, varoitti liukkaista pohjakivistä ja erehtyi mainitsemaan ravut. Mielessäni ne kasvoivat heti kuningasravuiksi, suippenivat hauiksi, lisääntyivät haikaloiksi, muuntuivat merihirviöiksi. Vesi ei tainnut olla kovin kylmää, en ole varma, minulla oli niin kiire etten ehtinyt havainnoida. Ihme kyllä en telonut itseäni mitenkään rynniessäni takaisin laiturille. Näkki ei saanut minua kiinni, eikä jättimustekala.

Viikko sitten pulahtelin kollegan unelmamöksällä Oulujärvellä, taas viikkoa aiemmin toisen kollegan paratiisissa Yppärissä. Kylmää järvivettä, kylmä meri, kuumat saunat. Omalla mökillä ei ole uitu, meri on syyskuussa näyttänyt niin isolta ja kunnioitettavalta, että kastautuminen olisi tuntunut epäkohteliaalta. Mies on hionut ovia ja käsitellyt terassia, minä olen siivonnut jääkaappia ja pessyt uusia lakanoita. Kauan menee ennen kuin tilatut huonekalut saapuvat, kroppa väsyy lattialla asumisesta.

Tätä Lahden kaupunkia en tällä lyhyellä reissulla oikein ehdi hahmottaa. Eilen kävelimme kauniita puistoteitä ja viehättävää Vesijärven rantaa kalamarkkinoiden ja käsityökojujen kautta upealle Sibeliustalolle asti. Tänään ohitimme aamukävelyllä korttelin, jossa vierekkäin tarjosivat palvelujaan kolme seksikauppaa, kaksi thai-hierontapaikkaa, kristillinen kirjakauppa ja tilitoimisto.

On syksy. Sataa vettä. lllaksi kotiin.

Kun kaikki pyörän vaihteet on käytössä

Infernaalinen pyöräretki on ohi ja sisältäni kumpuaa kiitollisuus. Ensinnäkin haluan kiittää Tromssan asukkaita ymmärrykseni laajentamisesta erityisesti ylämäissä. Sähköpyörä ei ole turha keksintö. Minulla sellaista ei ole, tromssalaisena hankkisin kyllä. Kiitän myös minua tunnollisesti monessa koettelemuksessa palvellutta sandaalia, jolle päivän aikana yläviistoon tapahtuneet pyöräntyöntöhetket lopulta kävivät ylivoimaisiksi. Nuo viimeiset nilkuttavat kilometrit teimme vielä yhteistyötä, nyt pääsit lepoon. Kiitän Google Mapsia, joka yhdessä elämäni risteyskohdista vapautti minut retkenjohtajan suunnitelmista itsenäisenä kulkemaan, pelasti hehkuvasta asfalttiviidakosta, johdatti takaisin leirintäalueelle, toi kotiin pläntille numero 212. Ja vielä kiitän Tromssan leirintäaluetta siitä reilusta asenteesta, että suihkusta ei makseta erikseen. Tänäänkään ei menty heinäkuun keskilämpötilojen mukaan, vaan hikoiltiin helteessä aamusta iltaan. Kiitos Tromsø, kiitos Norge, huomenna palaamme isiemme maahan. Ja äitiemme.

Tromssassa ripautti juuri kevyen kesäsateen

Tässä iässä on vaikea tietää poteeko luulotautia vai johtuvatko oireet oikeasta piilevästä katastrofista. Jos niska on kipeä, voit miettiä sukulaisten kokemuksia: tarjolla lihasjännitystä, kulumia ja syöpää. Tottakai valitset syövän. Verenpainemittaria ei kannattaisi ottaa reissuun mukaan, sitä tulee vain käytettyä turhan tiheään ja aina keksii uuden ongelman: alhainen syke voi tarkoittaa hyvää tai huonoa, ja luonnollisesti valitset huonon. Olen tänään sairaampi kuin koskaan. Ainakin luulen olevani. Varmuuden vuoksi, siis jotta tässä elämässä varmasti ehtisin, olen porhaltanut viime päivät niin täysillä kuin se ylipäätään on mahdollista. Toissapäivänä uimme Torniojoessa (huippua, hiekkapohja!), eilen kiipesimme Saanalle (polvituet ja kävelysauvat), tänään lekottelen Tromssan leirintäalueella lepotuolissa ja yritän toipua ylenmääräisestä urheilullisuudesta. Duracell-ukkeli elää täyttä elämää pyöräilemällä geokätköjen perässä kaupungilla, minä satsaan sadekatokseen ja romaanivarastoon: Kyung-sook Shinin Pidä huolta äidistä oli ihana lukukokemus, nyt on meneillään Henning Mankell (Innan frosten), jonka luultavasti olen jo lukenut kerran vuosia sitten ja unohtanut täysin. Kyllä yksi Wallander tähän väliin menee, vaikka periaatteessa olenkin kieltänyt itseltäni kaikki pohjoismaiset dekkarit. Seuraavaksi aion kokeilla norjalaista lälläriromaania, jonka löysin respan kirjanvaihtohyllystä.

Tänään joimme iltapäivällä pikakahvit, mikä oli mainettaan parempi uusi kokemus. Tummuusaste 3,5/5. Kaksi teelusikkaa mukia kohti.

The hills are alive with the sound of music hym hym hym hym hymmmmmm

Rautavaaraa ja Glynneä

Ehkä kesä ei kestäkään ikuisesti. Pulpahti mieleen, kun kertakäyttösadetakkeihin kääriytyneinä kannoimme tuoleja ja kasseja pois Kirjurinluodolta. Kiihtyvä sade, hämärtyvä yö, retkiauton jääkaappi oli lauennut pois päältä ja error-valo vilkkui pimeässä. Hyvästi jääkää kahvimaito ja aamurahka. Söin leivän seitsemällä juustosiivulla ja kaksi viiliä yöpalaksi, muut roskiin.

Viikko alkoi Kuhmon kamarihelteissä ja loppuu Porin jazzahtelevaan kesäsateeseen. Näytän valokuvissa onnelliselta. Kappas.

Näkymä alta tammipuun.

Hyrisen, ehkä kohta laulankin.

Paras ideani tälle kesälle oli aloittaa kurssi avoimessa yliopistossa. Muina vuosina olen jossain vaiheessa kesää ollut tylsistynyt, nyt olen kesäkuun alusta lähtien vältellyt kurssitehtäviä niin idearikkaasti, että koko ajan on löytynyt mielekästä tekemistä. Sängyn alla makaamisen olen nyt sentään lopettanut, kun ei se harjoittelumuotona magneettikuvausta odottaessa tuntunut tuottavan tuloksia. Sain sitten lääkäriltä soman, sinisen napin juuri kuvausta ennen nautittavaksi. Kone jylisi, minä nukuin. Muutamaa tuntia myöhemmin heräsin omalta sohvalta. Mies kertoi minun ihan itse kävelleen magneettirekasta autoon ja autosta taloon, minä vain en muista. Kännykästä huomasin, että viestejäkin oli tutkimuksen jälkeen tullut lähetettyä, mutta teksteistä ei hyvällä tahdollakaan saanut selvää. Anteeksi kamut.

Jostain syystä tunnen tänä kesänä tarvetta pukeutua Efraim Pitkätossun vaatteisiin. Pyöräilen merenrantateitä raitapaidassa ja caprihousuissa, aurinko paistaa ja tuuli tuulee lämpimästi. Heinäkuun loppuun mennessä pitäisi nettitehtävät olla tehtynä. 
O sole mio. 
Onhan päivä vielä huomennakin.

Joskus pätkii, vaikka periaatteessa olen kyllä kielitaitoinen.

Marjaniemi, Hailuoto. Tuulen nopeus 11 m/s. Aurinkoista.

Juhannuksena ja sen jälkimainingeissa on ehditty tavata vaikka ketä ja puhuttu epätavallisen paljon, mutta vierasvenesataman saunaa varatessa suomen kielen taitoni petti. En osannut kysyä kuuluvatko pyyhkeet vuokrahintaan, lähdin vain kävelemään ovikoodi hyppysissä ja mietin mitä se tarkoittaa, että "kaikki löytyy sieltä". Saunassa heitettiin sitten löylyä ihan hulluna, jotta kestettiin kahlata kylmää, matalaa Perämeren rantaa kastautumissyvyydelle. Täysin odotusten mukaisesti kamalaa ja ihanaa.Tätä ne turistit täältä hakee.

Vähän nyt harmittaa, etten Oulun Rotuaarilla kysellyt enemmän taustoja siltä ulkomaiselta vaihto-opiskelijalta, joka kesätyönään yritti löytää kuukausilahjoittajia hyväntekeväisyysjärjestölle. Kulttuurishokkeja poksahteli puheestaan niin yllättävästi, että menin hämilleni (muistinvarainen käännös alapuolella).

Opiskelija(mies): "Onkohan sinun miehesi mustasukkainen? Kun miehesi tulee tänne, hän huomaa varmasti tämän liivin, joka minulla on päälläni ja ymmärtää, että minä teen vain työtä."

"Et siis koskaan tee päätöksiä kadulla? Ostatko kadulta ruokaa? Entä jos olisit sinkku, siis ei niin kuin nyt mutta ajattelepa, jos et olisi vielä tavannut miestäsi ja olisit siis sinkku ja kohtaisit kadulla kiinnostavan miehen, joka pyytäisi sinut kahville, etkö lähtisi?"

"Ai tuolla on sinun miehesi...Ai ei kannata kysyä häneltä. Sinä siis tiedät mitä hän ajattelee. Niin kunnon vaimon tietysti kuuluukin."

Jukrampujut.

Niin pyyhkeitä saunalla ei ollut mutta laudeliinoja kyllä. 

Kolima. Yksi ilta ja yksi aamu.

Piitimessä

Parhaani tein mutta saattoi mennä yli. Kukaan oikea ruotsalainen ei tänäänkään ollut pukeutunut puhtaasti keltaiseen ja siniseen. Minä olin. Täydellisesti ruotsalaiseksi sonnustautuneena yritin Piteån kirjakaupasta saada kalenterin, josta näkisin Pohjoismaiden kuninkaallisten syntymäpäivät. Ei löytynyt, myivät minulle sen sijaan Burden elämänhallintakalenterin ja uuden täytemustekynän. Siinä vaiheessa olin jo avannut suuni ja myöntänyt olevani suomalainen. Että mitä lie yrittivät vihjata vai yrittivätkö. Päätin jättää kirjat katsomatta ja pyöräilin suomalaisen arvokkaasti Stora Coopin ostostaivaaseen, missä punssirullia myydään 24 kappaleen pakkauksessa tarjoushintaan. Oli kova homma saada vedettyä mies pois siltä hyllyltä. Autolle päästyämme huomasin, että mukaan oli kuitenkin tarttunut kookospalloja sekä kuuden punssirullan rasia torkkuviltin (Ruotsin värit) ja minikokoisen juhannussalon lisäksi. Minun ostokseni ovat luonnollisesti aina tarpeellisia.

Teimme pyöräretken meren rantaan (Pite Havsbad). Kymmenen kilometrin reitti oli merkitty selkeästi keltaisin kyltein pyörätien reunaan. Kyllä oli fantastinen päivä! Tuuli hurjasti ja hiekka lensi ja meren aallot vyöryivät vaahtopäisinä. Ranta oli meidän, ruotsalaiset vasta aloittelevat kesälomiaan.

Päivän tietokilpailukysymys: Mikä on Piteån suomenkielinen nimi? 

Piteå on suurin piirtein Oulun korkeudella ja siellä toisinaan haisee kotoisasti mätä kananmuna. Meidän auto on parkkeerattu vasemmalle juuri kuvan ulkopuolelle. Onneksi ei näy, on niin pieni mitätön ruppana oikein autojen vieressä. Semmonen plåtis.

Ruotsissa teetä väärästä mukista

Miksi mies, jolle sanojensa mukaan on ihan sama minkälaisesta mukista juo, valitsee (vastoin ohjeistusta) retkiauton kaapista toistuvasti vaaleanpunaisen Niiskuneidin helmet kaulassa käsilaukkua heiluttelemassa? Minulle jää sininen jääkiekkomuki, josta en tykkää yhtään. 

Tutustuimme tänään Haaparannan keskustaan. Sinne pääsee, jos malttaa jättää IKEAn selkänsä taakse ja kääntyykin liikenneympyrästä vasemmalle. Sievä pikkukaupunki, yksi isompi katu, jonka varrella BEGRAVNINGSBYRÅ HAUTAUSTOIMISTO ilmoittaa itsestään isoin kirjaimin. Puutaloja, pari kahvilaa (olivat jo kiinni), pankkiautomaatti kadun vasemmalla puolen, tosin huomasimme sen vasta palatessa eli oikealla. Automaatille jonotti muutama yksittäinen ruotsalainen, jotka odotellessaan ajattelivat asioita ruotsiksi - tai joku ehkä suomeksi, ei voi tietää!

Jaoimme kruunut kristillisesti tasan ja jatkoimme matkaa kohti muistojen Kalixia. Minulla on tallessa valokuva Kalixista parinkymmenen vuoden takaa. Kuvassa mies ja kaksi pientä poikaa seisovat puutalon vieressä kadulla, vielä pienempi tyttö vilkuttaa rattaista valokuvaajalle. Kuulas kesäpäivä. Olin juuri käynyt Kalixin kirkossa jumalanpalveluksessa, minkä jälkeen nuori pappi jututti seurakuntalaisia niin viehättävästi pehmeällä ruotsin kielellä, että omatkin vokaalini siirtyivät aivan suun etuosaan. Kieliharjoittelutilanne. Jännittävää, kun on ujo eikä oikein keksi mitään sanottavaa.

Olemme Luulajassa. Täälläkin on käyty lasten ollessa pieniä, joten minä muistelen menneitä ja mies tutkii netistä sopivia pyöräilyreittejä. Yksi taantuu, toinen puurtaa energisesti eteenpäin. Mukikriisi odottaa edelleen ratkaisua.

Ulkomaan toimittajamme Ruotsista päättää tähän.

Helsinki. Aamupäivä. Tänään noin suurin piirtein.

Heräsin aamulla kyläilevän täti-ihmisen kehossa. Join kahvia keittiön pöydän ääressä, käärin unipussini rullalle, halaukset, sanoin kiitos ja hei, nähdään kun tulette meille pohjoiseen. Kävelin ratikkapysäkille Arabiankadulla, hyppäsin kyytiin ja vierailin hetken siskoni luona 80-luvun alun Töölössä. Kuljin Esplanadia turistina muiden turistien kanssa, siirryin Korkeavuorenkadulle ja olinkin menossa Norssiin pitämään näytetuntia. Rikhardinkadulla liityin kärsivällisten odottajien joukkoon, kirjaston aukeamiseen oli vielä pari minuuttia. Ihan vähän aikaa olin helsinkiläinen sinkkunainen viiskyt ja risat, tarkoituksena lukea lukusalissa lehdet niin kuin melkein joka lauantai. Sanoin kirjastotyöntekijälle hyvää huomenta tuttavallisen hymyn kera, kävelin portaat ylös toiseen kerrokseen ja tajusin seisovani samassa paikassa kuin noin 30 vuotta sitten. En muista mitä silloin tulin lainaamaan.

Valitsin paikakseni nojatuolin punaisten verhojen alla (ai että!) musiikkiosastolla. Kuvittelin saavani nettiopiskeluun ryhtiä lukemalla kurssikirjallisuutta ennen päivän treffejä mutta sen sijaan olen kuunnellut pääni suhinaa, ajatus on vaellellut ajoissa ja paikoissa, tapahtuneissa ja tapahtumattomissa, kirja on noussut repusta pöydälle ja palannut takaisin, ja olenko kertonutkaan, vihreä puseroni matsaa kauniisti kirjaston seiniin.

En taida enää muistaa miltä hiljaisuus kuulostaa. 52-vuotiaana sain soivan pään ja Marimekon repun. Materialistisesti ajatellen asiat ovat siis melkoisen hyvin.

Yritin ottaa selfien

Meitä on tässä junassa aika monta isonenäistä. Mietteliäitä, vanhoja ukkoja, pyöreitä pariskuntia, yksin matkustavia, keski-ikäisiä naisia. Vanhoja neniä. Minua vastapäätä istuu nuori, soma nenä, siis nuori tyttö, ja mies jonka roolia en osaa päätellä. Isoveli? Valmentaja? Isäpuoli? Istahtivat paikoillensa ensin, sitten mies huomasi moikata. Melkein en tajunnut vastata, unohdin hetkeksi etten ole näkymätön.

Istun junan viimeisessä vaunussa. Minut tunnistaa viidakkotunikasta ja sinapinkeltaisesta puserosta, sinisistä farkuista ja tennareista, ja kirkkaana hohtavasta takista, joka roikkuu naulakossa ikkunan vieressä. Keltainen. Tyytyväiseksi tekevät kesävärit. Yritin ottaa selfietä mutta nenä vei liikaa tilaa kuvasta. Kymmenen vuotta sitten se oli huomattavasti pienempi.

En tiedä mitä teen, kun pääsen perille. Kävelen ehkä meren rantaan.

Turku

Ruissalo on paratiisi. Kielometsiä, vehreitä pyöräilyreittejä, kasvitieteellinen puutarha, vesibussireissuja Turun kirjakauppoihin, aurinkoisia terasseja. Olen ahminut kaikin aistein. 

Tämän matkan jälkeen nukun ehkä viikon yhteen menoon. Enkä kaipaa enää minnekään. En pyydä enää mitään, en valita mistään. Olen ikuisesti kiitollinen ja tyytyväinen. Ihan varmasti olen.

Maanantaisia sielun liikkeitä

Mahdollisesti on niin, että itsekritiikiltä ei vain voi saada rauhaa ennen kuin aikaisintaan viikko ennen juhannusta. Siihen asti on märehdittävä mitä olisi pitänyt tehdä paremmin ja mitä olisi vielä pitänyt ehtiä (ja minkä ensi vuonna takuulla teet). Toukokuussa tunnet itsesi aika kehnoksi opettajaksi. Sitten lopulta koulun kesäloma alkaa ja vähitellen opit taas elämään nöyrästi maanmatoisuutesi kanssa. Varsinainen eheytyminen ja innostuksen palaaminen alkaa kesän puolivälissä. Tässä kaikessa minä yritin itseäni huijata ottamalla viimeisen työviikon virkavapaata (oivallisin sijaisjärjestelyin!) Huit hait, samat kriisipohdinnat lenkkeilyn ja terassielämän ja uintiretkien lomassa! Olisi ollut järkevämpää tehdä se palkallisesti kenties, mutta sitten en olisi kokenut näin täydellistä kesäpäivää. 

Täällä ollaan: Nauvo, Parainen, Kaarina. 

Matkalla jonnekin

Oikeastaan ei ole niin väliä missä ollaan kunhan ollaan rannikolla!

Vaasa, Malax, Korsnäs, Närpes, Myrkky, Kristinestad. 

Pomarkku, Noormarkku, torkuskelin vänkärin paikalla, Uusikaupunki.

Askainen, Merimasku, Rymättylä, Nauvo.

Oi ihana toukokuu

Parasta päivässä on kun saa valuttaa vettä kastelukannuun. Kannu on oranssinkeltainen, vesiletku kirkkaankeltainen. Ilta-aurinko täplehtii kukkapenkissä pihlajan alla, herttavuorenkilvet pörhistelevät arkisen itsevarmoina, hoitamaton omenapuunrähjä kukkii minkä pystyy. Tipautan teelusikallisen puutarharavinnetta veden sekaan ja sitten pensasvauvoja hoitamaan. Sain viime viikonloppuna ruusut maahan, kolme juhannusruusua ja kaksi viljaminkeltaruusua. Minä en ole puutarhuri ollenkaan mutta aamuisin katson kaikki silmut ja kukat ja puut. Työmatkalla pyöräilen niin läheltä suurta, kukkivaa tuomea, että oksat räpsivät kasvoihin. Se tuoksu!

Pesin repun

Olen joskus kirjoittanut oppilaan kevättodistukseen "Selviydyt oppitunnin tehtävistä hyvin.Työhön ryhtyminen kuitenkin vie paljon aikaa." Kuin suoraan omasta elämästäni. Kaikki kunnollisen ihmisen puutarha- ja siivoustyöt ovat aina vain kesken ja tässä istun taas, riippupihlajan alla tuulensuojassa nautiskelemassa kesästä. Naapurissa huutaa moottorisaha, kimalaiset pörrää kukissa, tuuli puhaltelee koivujen latvoissa, puserossani lukee

SHINE BRIGHT
ENJOY MOMENT
COFFEE BREAK
LOVELY DAY

Kylläpä jollakulla on runosuoni sykkinyt. Jonain toisenlaisena päivänä voisi huvittaa, tänään olen viattoman onnellisesti samaa mieltä.

Pesin koulurepun. Kevään viimeiset työpäivät keikutellaan keltaraitaista kassia.

Viikonlopun projekti

Elämässä ei kannata ottaa liian suuria tavoitteita, jos enimmäkseen haluaa kokea menestystä. Me vietimme eilispäivän aurinkoisessa Kokkolassa ja minä koin täydellisen onnistumisen pyrkimyksessäni tasata tummien silmänalusten ja kalpeiden poskipäiden värieroa. Nyt on kasvoissa fantastinen rusketus, jonka voi saada vain pyöräilemällä kolmisen tuntia ympäri merenrantoja ja viheralueita ilman silmälaseja. Käsittääkseni Kokkola on aika kaunis kesäkaupunki. Luultavasti ihan siistit rannat ja varmaankin on viehättävä puutaloalue se Neristan. Uskoisin, että talot ovat hyvässä maalissa. Ainakin siltä näytti, kun työnsin nenäni kiinni yhden talon seinään. Pyöräilykaveri oli sitä mieltä, että viisaampaa olisi pitää ne miinus nelosen linssit silmillä, omasta mielestäni pärjäsin aivan hyvin. En edes törmännyt mihinkään.

Viikonloppuprojektin toinen onnistunut tavoite oli sääret. Kieltämättä rankaksi kävi retkottaminen aurinkotuolissa jalat pöydällä pitkin päivää, mutta toisaalta sopihan se äitienpäivän henkeen. En pessyt ikkunoita, en kaivanut kukkapenkkiä, en imuroinut, en pyykännyt lakanoita, varmuuden vuoksi en myöskään opiskellut avoimen yliopiston tenttiin. Keskityin täysillä maidonvalkoisten koipieni kesäkyllästämiseen. Jostain kummallisesta näkövinkkelistä katsoen olen siis perfektionisti. 

Neristan

Kesän paremmalla puolella

Kai se jo lasketaan orastavaksi perinteeksi, kun toista kevättä peräkkäin käy aloittamassa terassikauden Katiska Baarissa Lohtajan Ohtakarissa. Makkaraperunat kaikilla mausteilla, kiitos, muoviset ruokailuvälineet, oranssit paperiservetit, istutaan ulkona auringossa ja katsellaan merelle. Pikkulinnut visertää, lokit huutelee, radiossa soi Kai Hyttinen ja Paula Koivuniemi, oven yläpuolella liehuu pieni Suomen lippu. Kylän nuoret miehet ajaa aidan viereen vihreällä avoautolla. Me pistellään ranskalaisia taipuisalla haarukalla ja mustaan nahkaan pukeutunut pariskunta juo kahvia. 

Pohjanmaa

Kun ei parempaakaan tekemistä ollut, harrastin Kauhajoen S-marketissa itsetutkiskelua. Vähän vauhtia käyskentelyyn lastenvaatepuolelta ja reippaasti kohti peiliä aivan kuin olisin ohimenomatkalla kauraryynejä hakemaan. Kävelenkö niin kuin pullukat ihmiset kävelee? Jos ei viitsi laihduttaa, voiko edes hypähtelevällä askeleella antaa kevyen vaikutelman? En taida kysyä ainakaan julkisen puolen fysioterapeutilta.

Etelä-Pohjanmaa, Pohjanmaa, ja sitten Keski-Pohjanmaa, Pohjois-Pohjanmaa. Sanoin miehelle, että ainakaan Pohjanmaalla en halua lomailla. Täällä sitä nyt ollaan. Aamu on ja kello kuusi. Kaikki väsyneet vapputanssijat nukkuvat autoissaan siististi vierekkäin. Minä kuuntelen suhinaa pääni sisällä ja mietin joko seitsemältä voisi painaa kaasua kotiin päin.

Höpö höpö. Uusi leiri.

En haluaisi tuoksua suklaa-vaniljalle, en vähimmissäkään määrin kaipaa tuoksujen 90-luvulle, mutta epätoivo ajoi minut tähän: Nokian ABC:llä ei ollut muita todellisia vaihtoehtoja hiustuotteissa. Sähköinen otsatukkani on sentään kasvanut niin pitkäksi, että sen saa korvan taakse ja tulevaisuuteni nunnana on alkanut hahmottua. 

Jos ei nunnaksi, niin voisin alkaa leirintäalue-emännäksi. Mikrofonihommat tuntuvat kovin kiehtovilta: "pieni muistutus leiriläisille: perinteinen petankkikisa kello kaheksantoista", (tässä välissä siivoaisin vessat), "huomio, huomio, naisten saunavuoro alasaunasa kello yheksäntoista, miesten vuoro kello kakskymmentä", (kirjaisin sisään iltasaapujat), "karaokekilipailu tänä iltana kello kakskymmentäyks nolla nolla, ilimottautuminen toimistolla etukätteen, kaikki rohkiasti mukkaan!"

Edellä esittämäni kuulutukset ovat tietenkin täysin kuvitteellisia. Uusi leirimme on Kankaanpäässä, Satakunnassa, täällä ei puhuta pohjois-pohjalaista. Tai mistä minä tiedän mitä täällä puhutaan, olen äänetön hissukkaraukka. Mies hoitaa kaiken puhumisen, minä vain ikkunalasin takaa nyökkään ja nostan kättä. Paitsi eilen oli pakko jotain yrittää, kun kävimme Tampereella uudessa kauppakeskuksessa kahvilla. Olisin kovasti halunnut palan tsoko rääsperi rookeikkiä, mutta meni sisu kaulaan ja pyysin vain lyhyesti siivun laimkeikkiä. Oli huono. Yök. 

Tampere

Mies kitisi aamulla, minä kitisin illalla. Siihen väliin mahtui ihana päivä.

Näkemisen iloja. Ibizan värit Anita Snellmanin näyttelyssä, Pyynikinharjun maisemat, Pispala. Opiskelijapoika ravintolapöydän ääressä tutkimassa isänsä kanssa karttaa.

Oi kevät ja vapaus.

Kevätretkelle

Nautimme iltapäiväkahvit Kaustisella. Pesolan leipomossa myydään rehtiä suomalaista leipää ja pullaa. Kahdella eurolla voit nauttia kupposen kuumaa kera tuoreen voisilmäpullan tai oikian munkin tai kunnon wienerin. Lähtiessä ostat mukaan reipasta ruista tai maan parhaan ohralimpun. Konditoriat on erikseen. Aina ei fiinit juustokakut kiinnosta.

Lehtimäellä testasin kuntoani Suokonmäen näkötornin portaissa. Piti pysähtyä kaksi kertaa ja päästää entinen hiihtosuunnistaja edelle. Huipulla odotti ihan siivo maisema ihan riittävän siivoista ikkunoista. 

Ähtärin ABC:llä Mummon lihapullat. Ei tartte mennä eläinpuistoon, jos maalaukset huoltsikan seinillä riittää. 

Visulahdessa lopulta kohtasimme jäistä vapaat veet. Kyllä sydän laulaa, kun laine liplattaa vasten rantakiviä. Sadetta. Tuulilasinpyyhkimet täydellä teholla.

Leiri on nyt pystytetty Tampereen Teiskoon. Vesijohto vuotaa. Päästettiin säiliö tyhjäksi, ettei tule ongelmia. Aavistus askeesia leirielämään.

Huhtikuu

Kaivan käytävää. Lunta on vielä puoli metriä. Facessa olen ilmoittanut auttavani kevään tuloa, tyttärelle sanoin lapioivani meille tietä vapauteen, asiallisille ihmisille kerron tarvitsevani liikettä yläkropalle.

Haaveilen siitä hetkestä, kun kaivamani polun kohdalta paljastuu maa.

Mies vaihtoi pyöriin kesärenkaat.

Missä olette kevätairueeni, lakaisukoneet? Tulkaa ja heitelkää pikkukivet pois ja jäähileet, tehkää tietä tennareille.

Iltalenkillä kuuntelen kevätohjelmia Yle Areenasta.

Retkiä, musiikkia ja menetetty leivos

Minä olen sitä ihmistyyppiä, joka karttaa katsottuaan lähtee aivan vastakkaiseen suuntaan kuin pitäisi. Vaikka kuinka lyhyelle lenkille aion, aina siitä tulee pitkä. Tänä aamuna ajelin metrolla Bethnal Greeniin. Metrotunnelista noustessa bongasin nuoren naisen, joka yhtenään vilkuili kännykkäänsä, selässä pieni reppu, aamuisen terhakka olemus, innosta sädehtivä otsa, siis selvä turisti. En puhutellut mutta varjostin! Eipä ole tällä reissulla mikään paikka löytynyt yhtä näppärästi kuin Columbia Roadin kukkakatu. 

Nettisivuston mukaan Columbia Roadille kannattaa mennä heti aamusta, jolloin valikoimaa on paljon, tai sitten iltapäivällä juuri ennen sulkemisaikaa, jos kukkasi halvalla haluat. Aamuyhdeksältä orkideat maksoivat 10-15 puntaa, vaihtoehtoisesti kympillä sai 50 kappaletta "kestäviä ja huippulaadukkaita" tulppaaneja. Paikallisia kontaktejakin pääsin kokemaan. Yksi possupukuun pukeutunut katukiveyksellä istuskelija totesi minulle "I love you", minkä lie mömmöjen sumentama nainen pyysi muutamaa kolikkoa, mutta "ei haittaa mitään" vaikka minulla ei ollut, toinen sanoi asuvansa kadulla ja pyysi "ei rahaa mutta pliis pliis tarjoaisitko kuuman juoman". Oivoi.

Takaisin metroasemalle osasin ihan itse. Sen verran kuluneen oloista seutua, että pimeässä pelottaisi siellä yksin kuljeskella. Samat fiilikset oli kyllä eiliselläkin retkellä. Jumpsuttelin metrolla jännittävien junavaihtojen kautta Barbicanin asemalle, josta onneksi oli selvät viitat kulttuurikeskus Barbican Centreen. Oli elämys. Rosoinen, kauhea betonikolossi. Valtavia, järkyttävän rumia rakennuksia. Melkein oksetti, ainakin hirvitti, olin haltioissani. The Royal Opera ja Britten Sinfonia esittivät kaksinäytöksisen oopperan, joka oli muokattu Neil Gaimanin kirjasta Coraline varjojen talossa. Kammottava tarina, sellainen outo, moderni ooppera niin kuin nuo uudet aina tuntuvat olevan. Koko retki oli täydellistä ääriaistimusten juhlaa, paitsi ei itkettänyt eikä tuntunut sydämelliseltä kuin ehkä sen pienen hetken, kun ostin itselleni uudet korvikset Barbicanin myymälästä.

Eilisilta päättyi musikaaliin Wicked. Se oli pettymys. Vihreää hohdetta ja kimalteita oli tarpeeksi mutta lentämistä ja hyppyjä, villieläimiä ja lannevaatteisia miehiä ei ollenkaan (ai niin, eihän tämä ollutkaan Leijonakuningas). Ymmärrän kyllä odotusteni olleen turhan korkealla, mutta kun vielä musiikki oli aivan mitäänsanomatonta. Harkitsin poistumista kesken kaiken moneen otteeseen, mutta en vaan pystynyt antamaan periksi. Ei saa tuhlata, n a u t i vaikka v ä k i s i n loppuun asti, peffa puutuu ja selkää särkee, kärsi, kestä. Hyvä minä, auts, buranaa.

En sitten päässyt maistamaan Peggy Porschenin leivoksia. Kahvilan ulkopuolella oli monen metrin jono odottamassa vapaata pöytää ja siihen minä en sentään alistunut. Jestas, jotain rajaa, kuppikakku on vain kuppikakku, taikkeri sentään. 

Söin lentokentällä hyvin. Elämä on ihanaa. Kotimatka on alkanut.

Bad Hair Day

Waterstones Piccadillyllä on minulle liian suuri. Kirjoja on kuudessa laajassa kerroksessa sellaiset määrät, että menetän keskittymiskykyni täysin. Sen sijaan saman kadun varrella sijaitseva Hatchards, Lontoon vanhin kirjakauppa (since 1797), on paljon helpommin sulateltava ja viihtyisämpikin, vaikka monikerroksinen niin kuitenkin koloinen ja kodikas. En ehkä olisi osunut sinne, jos en aamulla olisi lähtenyt jalan liikkeelle vahvana aikomuksena kävellä koko päivä. 

Kun tunnollisesti nautitun aamiaisen jälkeen (rahoille vastinetta) astuin hotellin ovesta ulos, paistoi aurinko ujosti pilvien takaa ja vaikka EIsateenvarjolleKYLLÄaurinkolasit - asenteella yleensä kerjää itselleen vain hankaluuksia, lähdin minä kaupungille juuri niin, säätiedotusta uhmaten. Ensin Elizabethin sillan yli Buckingham Palace Roadille, jota pitkin sitten palatsille asti ottamaan selfieitä kullattujen porttien edessä niin kuin sadat muutkin turistit (ei kylläkään onnistunut, hiukset litussa taas). Kävelin palatsin ohi Hyde Park Cornerille, käännyin Piccadillylle ja puistin pontevasti päätä bussilippujen myyjille. Hatchardin kirjakaupan jälkeen alkoi sataa. Ja minä huomasin avoimen kirkon (StJames). Ohjelmassa tietenkin syventyminen pääsiäiseen, "The Three Hours", sellomusiikkia (Bach) ja virsiä, raamatunlukua ja puhetta ja runsaasti hiljaisuutta. Hyvin miellyttävä kokemus. Ensimmäisen tunnin jälkeen naapuripenkissä alkoi mies päästää kevyitä uniääniä. Kun urut lähtivät soimaan, hän heräsi hetkeksi mutta oli liian väsynyt noustaakseen seisomaan virren ajaksi. Ymmärsin hyvin, minuakin nukutti ihan vietävästi mutta en löytänyt sopivaa salatorkahtamisasentoa. Minusta näytti, että edessänikin nukahdeltiin pitkien hiljaisuushetkien aikana mutta ihailtavan hartaan näköisesti.

Jouduin päivittämään vanhan Oyster-korttini ja menemään metroon. Sateessa ei voi lukea karttaa ja minä olen aina eksyksissä. Päivän vaateshoppailu epäonnistui surkeasti eikä hiuspuuteriakaan tullut ostettua. Huomenna uudestaan, täytyy yrittää suorittaa, olen leuhkasti varannut yhdelle laukulle paikan ruumaan kotilennolle.

Lontoo

Lensin Lontooseen eikä pää räjähtänytkään. Kaikkien luulotautien ja järjettömien pelkojen sekasotkussa se oli päällimmäisin kauhuskenaarioni, kun aamuyön suden hetkinä heräilin kuuntelemaan metallista kohinaa pääni sisällä. Ja minä kun aina luulin, että kuuloa suojaamalla tämän voisi välttää, kaikkeasitä! Nyt opettelen elämään uuden, sitkeän kaverini Tinnituksen kanssa. 

Nälkä. Jää nähtäväksi tuleeko tästä tyytyväinen päivä. Kello on kolme aamulla eikä tähän aikaan juuri mikään tunnu miltään. Olen säätänyt ilmalämpöpumpun isolle ja se käy jatkuvaa taistelua kylppärin kylmiä kaakeleita vastaan. Laittaisin kylpyhuoneen oven kiinni, mutta se ei pysy (onneton lukon kieli). Huone vaikuttaa aika äskettäin remontoidulta ja siis ainakin yksi (kaksi...ööö) asia(a) on sössitty, mutta sänky on hyvä.

Kylässä kello kuusi. Huomenta.

Päästin koiran pihalle. Se makaa nyt terassilla ja katsoo lumisadetta, minä istun sohvalla ikkunan ääressä ja teen samoin. Maailma on valkoinen eikä horisonttia näy. Eilen illalla odottelimme turhaan revontulia mutta näimme kuitenkin ihmeellisen tähtitaivaan.

Olen viime viikkoina käynyt työterveystarkastuksessa, labrassa, yleislääkärillä (myös puhelinaika), hammaslääkärillä, silmälääkärillä, kahdella fysioterapeutilla ja Kokkolan teatterissa. Viimeisenä mainitussa viihdyin parhaiten, vaikka ei lainkaan puhuttu minusta. Ihan ääneen nauroin. Nauroin terveydenhoitajan vastaanotollakin, ja rupattelin vuolaasti kaikkea maan ja taivaan väliltä, mutta vain julkaisukelpoista asiaa. Terveydenhoitoalan ammattilaiset kun kirjoittavat sitä suljettua blogia nimeltä Omakanta, eikä kukaan oikolue postauksia. Pariakin blogipäivitystä haluaisin vähän muokata, mutta minua ei tietenkään ole kutsuttu kirjoittajakaartiin. En muista onko kukaan koskaan kysynyt minulta haluanko tietoni nettiin, mutta kai se automaattisesti kuuluu nykyajan etuihin ja kirouksiin.

Talon väki alkaa heräillä. Tiedossa kahvia ja kakkua. Sokeriarvoni olivat testeissä normaalin rajoissa mutta tunnen silti sielussani pienen pistoksen. Pintaan on levitetty tuplamäärä suklaata.

Päiväretki Lappiin

Kuusamon lentokentällä mitattiin viime yönä 32 astetta pakkasta. Aamulla mökin mittari näytti -24° ja minä pakkasin paksuimmat pöksyt mukaan. Ei olisi tarvinnut. Meillä oli fantastinen päivä Riisitunturilla. Kuljettiin lumikengillä väliin polkua, väliin umpihankea, aurinko paistoi ja villapuserot riisuttiin reppuun, pipot nostettiin pois korvilta, takin vetoketju vedettiin auki. Tykkylunta ja maisemia kauas. Istuttiin taukotuvan lämpimällä seinustalla ja syötiin eväät, käveltiin lisää ja kuunneltiin, kun mitään ei kuulu.

Rukalta on puolen tunnin ajomatka Riisitunturin kansallispuistoon. Matkalla kannattaa pysähtyä Korpihillan ruusutapettiseen saliin kahville (www.korpihilla.fi). 

Valtavaara

Tuorekurkku on paleltunut jääkaapissa. Poikakaverilla (ei minun) on nätit, punaraitaiset villasukat. Ei muita uusia havaintoja viime vuorokauden ajalta. Aivotoimintani on yksinkertaistunut huomattavasti lisääntyneen liikunnan myötä. Päivällä uhrasin ohimenevän hetken pohtimiseen olisiko fysioterapeutin ehdottamasta kuntokartoituksesta hyötyä. Kiipesin nelinkontin ylös jyrkimmän kohdan Valtavaaran epävirallisella patikointireitillä, joka kesäisin on virallinen patikointireitti. Puolivälissä menetin otteen lumisesta kaiteesta ja huitelin villiä pyllyliukua takaisin jyrkänteen juureen. Selkä täyteen lunta ja eväät littuun repussa. Mies katseli yläilmoista ja mietti, vaan ei viisaasti sentään sanonut, josko ehkä joudutaan jättämään reissu kesken. Otin huipulla kuvan voittajaminusta märässä, valkoisessa bambualupaidassa. Teille tarjoilen kuvan Valtavaaran päivätuvasta.

Aurinkopäivä

Vanhuus tulee kello kaulassa, ikä ei ole vain numero.

Sanoimme toisillemme huomenta ja hyvää yötä kello kolme aamuyöstä. Minä heräsin valvomaan, mies toivoi lopultakin saavansa unen. Korvien suhina alkoi kolme viikkoa sitten, ja verenpaineen mittaus ja hierojilla hyppääminen ja buranan syönti. Aamukolmen rutiineihin kuuluu nyt niska-hartia-jumppa, Van Houten -kaakao, teksti-TV ja leffatallenne. Kuninkaan puhe on jo tullut katsottua kolme kertaa. Samalla oli näppärä nostella puolen litran vesipulloja ylös, alas ja sivulle, venytellä kaksinkerroin tuolin alle, makoilla lattialla raajat oikosenaan, sulkea silmät ja pyöritellä päätä olalta toiselle. Colin Firth änkytti, kiroili ja tuijotti mikrofonia. 

Instagramissa Lontoon nainen päivittää hullaantuneita lumikuvia. Minusta kevät voisi jo tulla, vaikka kieltämättä täällä Rukalla talvessa on glamouria. Minulla on uudet, inhottavat toppahousut. Vanhat, inhottavat toppahousut repesivät käyttökelvottomiksi. Reisistä. Sanonko mitä.

Eden

Talviuintipaikan rantasaunaan mahtuu lauteille enintään yhdeksän rotevaa miestä. Tai kaksi rehevää naista ja seitsemän rotevaa miestä, tai sitten kaksi naista ja kaksi lasta ja kuusi miestä. Laihoja saunojia mahtuisi ehkä yksi enemmän, mutta joka tapauksessa loput joutuvat seisomaan oven vieressä tai kipuamaan portaat mäen päälle toiseen saunaan. En ole vielä kertaakaan saunonut yläsaunassa, mutta oletettavasti puheenaiheet ovat samat sielläkin: hiihtokisat, lumikenkäily, remontointi. Tänään puhuttiin myös presidenttiparin vauvasta. 

Aamulla olimme vielä Oulussa. Kylpylähotelli Edenin aamupalalla voi kastaa vaahtokarkkeja suklaasuihkulähteeseen. Pekoni oli rapeaa, munakokkelin koostumus miellyttävä. Juoma-automaatti toimi kiehtovasti tabletin ohjauksella (lorotin kaksi lasia puolukkamehua). Maisema ikkunapöydistä merelle on niin hieno, että miehellä oli aikaa lukea toinenkin sanomalehti ja nauttia vielä yksi munkki.

Pakkaspäivänä Oulua pitää osata lähestyä oikeasta suunnasta: Kivisydän-parkkitalon hissin kautta lämpimästä parkkikerroksesta kauppakeskus Valkean shoppailutaivaaseen niin kuin turkiksiin pukeutuneet rouvat ja hattuherrat, ilman toppahousuja tai muita rasitteita. Ensin syömään, sitten yksi tarkkaan valittu kauppa, opiskelijan luokse kahville ja hotelliin. Pitkä, aurinkoinen lenkki meren jäällä ennen iltauintia. Fantastista.

En ole vielä purkanut matkakassia. Viikonloppu ei ole ohi ennen kuin se on ohi.

Mini-break Vaasa

Kuvittelin eilen olevani kovapintainen seikkailijanainen ja ostin itselleni matkan. Ystäväni tekstasi olevansa vaikuttunut rohkeudestani, hän ei uskaltaisi matkustaa yksin, ja vielä iltayhdeksän aikoihin minä päämäärätietoisena maailmanvalloittajana ajattelin, että eihän tämä mitään ole, kyllä keski-ikäinen nainen Euroopassa yksin pärjää. Aamukolmelta ajatukset ovat ihan toiset, kaikki pelottaa. Riisun Angelina Jolie -varusteeni ja olen taas herkkävatsainen itseni.

Viikonlopun kävelimme Vaasassa. Kylmiä, aurinkoisia lenkkejä merenrantoja pitkin. Emme tehneet mitään mikä ärsyttäisi rikkinäistä selkää. Valitsimme hotellihuoneessa etukäteen ruokalajin, jonka ilmoitimme alakerran ravintolassa heti tarjoilijalle tämän tullessa tuomaan ruokalistoja. Pelkkä pääruoka, istumista vain puoli tuntia ja sai syödä ihan rauhassa. Oopperan (toivoton 1,5h) sijaan kuljeskelimme lauantaina tunnin Citymarketissa ennen nukkumaanmenoa, kaksi banaania ja pikkumaito (varayöpala), telkkarista vanha leffa, johon nukahdin pian alkutekstien jälkeen. 

Ei yhtään jännitystä tai epäröinnin hetkeä siitä selviäisikö mies kivutta loppuun saakka. Meillä jotka niin usein olemme ottaneet huikaisevia riskejä teattereissa ja konserttisaleissa. Olipa kummallista.

Kotipihan linnut tuntuvat selvinneet hyvin pakkasviikonlopusta.