Talviunia

On taivaallista elää televisioelämää. Tavallisesti istun punaisessa nojatuolissa leikkilehmäntaljaviltin alla, kun ylikomisario Tämä tai Tuo, surumielinen ja charmikas mies, ratkoo rikoksia Yorkshiressä tai Shetlandinsaarilla tai miksei vaikka Oxfordissa. Ennen pitkää hän lopulta kohtaa ihmisen, jonka kanssa ihan heti natsaa just prikulleen. Tietenkin komisario on yksinäinen susi ja lonely rider ja ikiuskollinen leski (sydän itkee salaa aina vaan) eikä loppujen lopuksi uskalla sitoutua uuteen suhteeseen, mutta hetken aikaa se on siinä: täydellinen yhteisymmärrys, salamana samaan suuntaan kulkevat ajatukset, sydämet jotka het paikalla samaan tahtiin lyö. Minä tietenkin narraan itseni uskomaan kaiken, vaikka tosielämässä olen todennut, että toisen ihmisen ymmärtämiseen menee ainakin kolmekymmentä vuotta ja tuskin vielä sittenkään on valmista.

Pakoa todellisuudesta. Kun uutiset jatkuvasti aiheuttavat ahdistusta, siirryn toiseen ulottuvuuteen. Viikonloppuna kävimme Rovaniemellä varuskunnassa, mutta ajatuksissani minä Kaunispäällä ihailin kesätaivasta, join teetä Utsjoen kirkkotupien kesäkahvilassa, huruttelin kesäautolla Lofooteille saakka. Norja, oi ihana Norja. Kyllä Rovaniemikin kelpaa oikein hyvin, mutta kesällä.

Kesällä kaikki on toisin.

Ehkä. Toivon niin.

Tänään kerron itselleni iltasaduksi Niagaran putouksista ja Prinssi Edwardin saarten punaisista rantakallioista. Monesti kyllä mietin haluanko joissakin paikoissa käydä ihan oikeasti paikan vuoksi vai siksi, että siellä muistan miltä entinen maailma tuntui. Ja sitäkin mietin miten joissakin paikoissa aina muka on kesä, vaikka ei oikeasti olekaan. Miksi pohjoinen kutsuu. Miksi haluan junaan, vaikka lentäen pääsee nopeammin.

Voi kuinka kauan tämä talvi vielä kestää.

Iltamyöhällä viestiä odottaessa jää sublimoituu vesihöyryksi

Luulin aina, että hyvissä olosuhteissa eläneen ihmisen onnistuisi varata elämisen lautasmallissa melko iso osuus hekotukselle ja räkätykselle. Että se olisi aina siellä, vähintään neljäsosalautasellinen naurua ja huolettomuutta joka päivä. Toisin kävi. Elämästä on vähitellen tullut vakava asia. 

Haluaisin nukkua aamuyön suden tunnit murehtimatta selviääkö varusmies ilman paleltumia Rovaniemen pakkasissa tai muistaako opiskelija sammuttaa kahvinkeittimen joka aamu tai onko koululaisella homevapaat koulupäivät. Miettisin mieluusti vähän vähemmän kipua ja sairautta. En ollenkaan haluaisi murehtia tulevaisuutta. Haluaisin elää tätä hetkeä luottaen siihen, että kaikki järjestyy. Luulen, että osasin ennen. Kuinkahan se tehtiin.

Mutta miksi ei poika ole laittanut vielä viestiä, että pääsi perille? Eikö ole vielä perillä? Unohtiko laittaa viestin? Uskaltaisinko kysyä (viestillä) vai häiritsisinkö näin vain ajamista? Kuinka kauan pitäisi odottaa? Jos odotan liian kauan, ehtiikö mennä nukkumaan, eikä saa viestiäni, ja sitten ei laita minulle viestiä, ja minä puolestani valvon ja odotan? Odotanko koko yön? Laitanko kellon herättämään parin tunnin päästä? Onko tämä nyt jo ihan järjetöntä?

Aivan järjetöntä on se, että pesin eilen maton kylppärin lattialla. Sitten vein sen ulos jäätymään. Olen lukenut, että jää sublimoituu vesihöyryksi ja sitten pyykki kuivuu. No ei ehkä onnistu paksun maton kanssa. Mutta meilläpä on jatkuvalämmitteisessä saunassa koko ajan pieni peruslämpö, joten sinne matto on näppärä laittaa höyryilemään. Jossain vaiheessa. Tämä on oikeastaan eräänlainen testi. Harrastan aamuöisin maton kokeellista kuivausta. Saatan myös saunoa.

Aaah "perillä ja hengissä". Ehkä nyt voin mennä nukkumaan ja ehkä nukahdankin joksikin aikaa.