tiistai 26. tammikuuta 2016

Aurinkoa odotellessa katuvalotkin kelpaa


Aamulla kello kuusi kelloni voisi herättää, jos se saisi siihen tilaisuuden. Vaan eipä ehdi. Herään aina jo pari tuntia aikaisemmin puhuttelemaan mieltäni ja kroppaa. Että miltä tuntuisi tämä päivä, oltaisiinko tänään valoisia ja toiveikkaita, vitsailtaisiinko opehuoneessa ja naurettaisiin hervottomasti järjettömille asioille. Vai istuttaisiinko hiljaa vaan, näpyteltäisiin väsyneesti tietokonetta ja sielu kohmeessa valmistauduttaisiin alkavaan työpäivään.

Tänä aamuna päätin olla reipas. Päätin tervehtiä hyväntuulisesti jokaista vastaantulijaa, oli tuttu tai ei. Minä, aina avoin (siis tästä lähtien) ja alati iloinen keski-ikäinen supernainen (hmh...).

Satoi jäähileitä. Naapurin palomiehelle huikkasin vielä "TERVE", mutta käveltyäni muutaman sata metriä eteenpäin olin jo puolisokea ja keskityin pelkästään löytämään tien. Vaikka rilleissäni olisi ollut moottorikäyttöiset pyyhkimet, ei se olisi auttanut asiaa. Jäässä. Takki ritisi ja ratisi jääkukkasten alla, housut kahisivat. Puolimatkassa melkein törmäsin kolamieheen, joka visusti varoi katsomasta minuun päin. Työnsi vain kolaansa niska kyttyrällä, alistuneesti. Juuri ennen työpaikkaa vastaan pyöräili (oletettavasti) nuori nainen. Päätä ei näkynyt hupun sisältä, vaikka varmaan siellä sellainen kuitenkin oli. 

Emme sanoneet mitään. 

Mitä sitä turhia lässyttämään.

Luulen, että olisin onnistunut paremmin, jos eivät luonnonolosuhteet olisi olleet minua vastaan. Huomenna (jos ei pyrytä) yritän uudelleen. Meillä ei ehkä aamuvarhain ole aurinkoa mieltä lämmittämässä, mutta on sentään katuvalot. Jos sitten vielä jotain mukavaa heittää vastaantulijalle, niin ehkä siitä jotain saa itsellekin. Ehkä. Ehkä?

Parin päivän päästä esikoiseni täyttää 21 vuotta. 
Pakko vähän itkeskellä. Hyvällä tavalla. 
Ja muistaa. 
Ja toivoa. Valoa. 
















keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Talviunia


On taivaallista elää televisioelämää. Tavallisesti istun punaisessa nojatuolissa leikkilehmäntaljaviltin alla, kun ylikomisario Tämä tai Tuo, surumielinen ja charmikas mies, ratkoo rikoksia Yorkshiressä tai Shetlandinsaarilla tai miksei vaikka Oxfordissa. Ennen pitkää hän lopulta kohtaa ihmisen, jonka kanssa ihan heti natsaa just prikulleen. Tietenkin komisario on yksinäinen susi ja lonely rider ja ikiuskollinen leski (sydän itkee salaa aina vaan) eikä loppujen lopuksi uskalla sitoutua uuteen suhteeseen, mutta hetken aikaa se on siinä: täydellinen yhteisymmärrys, salamana samaan suuntaan kulkevat ajatukset, sydämet jotka het paikalla samaan tahtiin lyö. Minä tietenkin narraan itseni uskomaan kaiken, vaikka tosielämässä olen todennut, että toisen ihmisen ymmärtämiseen menee ainakin kolmekymmentä vuotta ja tuskin vielä sittenkään on valmista.

Pakoa todellisuudesta. Kun uutiset jatkuvasti aiheuttavat ahdistusta, siirryn toiseen ulottuvuuteen. Viikonloppuna kävimme Rovaniemellä varuskunnassa, mutta ajatuksissani minä Kaunispäällä ihailin kesätaivasta, join teetä Utsjoen kirkkotupien kesäkahvilassa, huruttelin kesäautolla Lofooteille saakka. Norja, oi ihana Norja. Kyllä Rovaniemikin kelpaa oikein hyvin, mutta kesällä.

Kesällä kaikki on toisin.

Ehkä. Toivon niin.

Tänään kerron itselleni iltasaduksi Niagaran putouksista ja Prinssi Edwardin saarten punaisista rantakallioista. Monesti kyllä mietin haluanko joissakin paikoissa käydä ihan oikeasti paikan vuoksi vai siksi, että siellä muistan miltä entinen maailma tuntui. Ja sitäkin mietin miten joissakin paikoissa aina muka on kesä, vaikka ei oikeasti olekaan. Miksi pohjoinen kutsuu. Miksi haluan junaan, vaikka lentäen pääsee nopeammin.

Voi kuinka kauan tämä talvi vielä kestää.










tiistai 5. tammikuuta 2016

Iltamyöhällä viestiä odottaessa jää sublimoituu vesihöyryksi


Luulin aina, että hyvissä olosuhteissa eläneen ihmisen onnistuisi varata elämisen lautasmallissa melko iso osuus hekotukselle ja räkätykselle. Että se olisi aina siellä, vähintään neljäsosalautasellinen naurua ja huolettomuutta joka päivä. Toisin kävi. Elämästä on vähitellen tullut vakava asia. 

Haluaisin nukkua aamuyön suden tunnit murehtimatta selviääkö varusmies ilman paleltumia Rovaniemen pakkasissa tai muistaako opiskelija sammuttaa kahvinkeittimen joka aamu tai onko koululaisella homevapaat koulupäivät. Miettisin mieluusti vähän vähemmän kipua ja sairautta. En ollenkaan haluaisi murehtia tulevaisuutta. Haluaisin elää tätä hetkeä luottaen siihen, että kaikki järjestyy. Luulen, että osasin ennen. Kuinkahan se tehtiin.

Mutta miksi ei poika ole laittanut vielä viestiä, että pääsi perille? Eikö ole vielä perillä? Unohtiko laittaa viestin? Uskaltaisinko kysyä (viestillä) vai häiritsisinkö näin vain ajamista? Kuinka kauan pitäisi odottaa? Jos odotan liian kauan, ehtiikö mennä nukkumaan, eikä saa viestiäni, ja sitten ei laita minulle viestiä, ja minä puolestani valvon ja odotan? Odotanko koko yön? Laitanko kellon herättämään parin tunnin päästä? Onko tämä nyt jo ihan järjetöntä?

Aivan järjetöntä on se, että pesin eilen maton kylppärin lattialla. Sitten vein sen ulos jäätymään. Olen lukenut, että jää sublimoituu vesihöyryksi ja sitten pyykki kuivuu. No ei ehkä onnistu paksun maton kanssa. Mutta meilläpä on jatkuvalämmitteisessä saunassa koko ajan pieni peruslämpö, joten sinne matto on näppärä laittaa höyryilemään. Jossain vaiheessa. Tämä on oikeastaan eräänlainen testi. Harrastan aamuöisin maton kokeellista kuivausta. Saatan myös saunoa.

Aaah "perillä ja hengissä". Ehkä nyt voin mennä nukkumaan ja ehkä nukahdankin joksikin aikaa.