Perjantai-ilta. Valamo.

Arska kutoo sukkaa, minä näprään tablettia. Olimme perillä iltapäivällä neljän aikoihin. Meille neuvottiin viikonlopun ohjelma, kävimme ravintolassa mustikkaliköörillä (paikallista) ja vetäydyimme oman kammiomme rauhaan eli hotellihuoneeseen (oma vessa ja suihku). Sampan huone on meitä vastapäätä käytävän toisella puolella. Täällä on aivan hiljaista. Sampan puolelta ei kuulu mitään, me olemme kuiskailleet tänne saapumisesta lähtien (noin viisi tuntia), ja kun välillä pidämme taukoa supatuksesta kuulemme vain Arskan pyöröpuikkojen napseen ja suhinaa korvissa. Tämä on luostarin rauhaa, kaukana kavala maailma. Meillä on molemmilla uudet kirkkohuivit.  

Retkiautolla kohti horisonttia ja takaisin

Yllätin itseni haaveilemasta pari päivää sitten. En oikein tarkalleen muista mitä ja miksi, mutta jotain juniin ja Kalliovuoriin, preeriaan, tyhjiin maanteihin, kullanhohtoiseen horisonttiin liittyvää. Jotain utuista höpöä. Olo oli kummallisen toiveikas ja positiivinen, melkein niin kuin ennen, aika monta vuotta sitten. 

Maantiet on vieneet meitä Savoon useana viikonloppuna mutta nyt olemme Etelä-Pohjanmaalla. Seinäjoki. Tästä on ajettu ohi niin monta kertaa, että tiesin odottaa tasaista laatikkotaajamaa. Sitä en tiennyt, että täällä on nättiä ja että täältä löytyy niin paljon sotien aikaista historiaa. Tapasin muutaman patsaan kaupunkilenkillä. Olin vähän pettynyt Mannerheimiin, minusta hänen ei olisi pitänyt antaa laskeutua hevosen selästä. Ostin mekon, istuin kahvilla kuuntelemassa etelä-pohojalaasta jutustelua (vinkeän erilaista kuin savo), tutkin Suomalaisen kirjakaupan, totesin että Infossa on paremmat postikortit mutta ovi lukossa, seisoin Lakeuden ristin alla ihmettelemässä minne pitikään mennä.

Minulla oli treffit geokätköilijän kanssa kaupunginteatterissa kello 18. Me valitsemme kulttuuririennot sen mukaan missä ei tarvitse istua liian kauan ja tällä kertaa kohdalle osui tarina muusikoiden vanhainkodista. Luotettavat näyttelijäsuoritukset, muutama ajatus vanhuudesta, vähän nauraakin sai. Mitäpä minä teatterista tiedän mutta katsoisin tämän mieluummin elokuvana, paitsi että jätän nyt leffan katsomatta. Yleisö innostui sitten taputtamaan ja me jopa ihan seisaaltamme, koska seuralaisen selkä oli siinä vaiheessa jo niin ärtynyt, että jotain piti tehdä. Pari muutakin taputtajaa seisoi, luultavasti eri syystä. 

Seuraavassa elämässäni aion asua Seinäjoella. Opiskelen AMK:ssa fysioterapeutiksi ja harrastan hirvenhiihtoa. Ihan vaan vaihteen vuoksi. Ensi viikolle olen kuitenkin varannut ajan oikealle fysioterapeutille, joten tämänkin viikonlopun päätteeksi palaamme kotiin Pohjois-Pohjanmaalle ja minä pääsen ahmimaan ajastimen tallentamat Pinkertonin etsivät. Syytän lapsuuttani (isän tv-valintoja) tästä villin lännen oireyhtymästä. Kuukauden westernit on jättäneet pysyvät jäljet mantelitumakkeeseen.  

Kiskobussilla Savoon

Ylivieska-Nivala-Haapajärvi-Pyhäjärvi-Kiuruvesi-Runni-Iisalmi-junanvaihto-Lapinlahti-Siilinjärvi. 28 euroa, 2h 35min.

En heti uskaltanut nousta junaan, koska vaunuja oli vain yksi. Ties vaikka päättävätkin vielä hinata sen varikolle tai joku oikea juna voi isotella ja tulla tönimään sitä pois raiteilta, kun se on niin pieni! No en tiedä mitä kummaa ajattelin, mutta tuntui turvallisemmalta odottaa, että joku muu uskaltautuu sisälle ensin. Onneksi nykyään ei tarvitse tupakoida näyttääkseen uskottavalta junalaiturilla, voi näprätä kännykkää (vaihdoin pokemon-hahmolleni uudet vaatteet, oli juostu niissä entisissä jo niin paljon). Vaunun eteisessä huomasin sitten tekstin "taajamajuna eli kiskobussi". Niin niin, bussit on pieniä.

Olen joskus matkustanut "taajamajunalla" Peschiera del Gardasta Veronaan, Nizzasta Monacoon, jopa Vantaalta Tampereelle, mutta reitillä Ylivieska-Siilinjärvi oli tunnelma parhain. Istuin lämpöisen tiiviisti ikkunan ja korvanappimiehen välissä. Leikin roskiksella (hieno ja ihan erilainen kuin Pendolinossa), katselin ikkunasta rauhalliseen tahtiin vaihtuvaa maaseudullista maisemaa. Rentouduin. Nukahdin jo ennen Nivalaa vakiojunauniasentooni, leuka kiinni rintakehässä (näyttää tyhmältä, mutta ei kipeytä niskaa).  Haapajärveltä kyytiin tuli iloinen pariskunta, joista mies satuili olevansa saamelainen. Tai ehkä oikeasti olikin. Vai oliko? Hyvänen aika! Kiuruvedeltä ilmestynyt naiskaksikko puhui yhteen syssyyn Lapista ja Kuusamosta ja sitten yhtäkkiä Vuokatista. Teki mieli kysyä selvennystä, että missä ne yhteiset tutut lomailikaan, mutta muistin sitten, etten tunne koko tyyppejä. Vaunu oli ihan täysi. Polvea alkoi pakottaa, koska olin nukkunut jalka mutkalla. Rupesi epäilyttämään, etten pääse ylös, kun tullaan perille. Kukahan minut nostaa, ei ainakaan saamelainen, hänellä on kova kiire Lanzarotelle.

Iisalmessa vaihdoin isompaan junaan ja ravintolavaunussa nautin lasin punaviiniä kiroilevien solttupoikien vieressä. Joka lauseessa vittu. Minäpä olin vittu niin hyvällä tuulella, ettei vittu haitannut yhtään. Nojasin pystypöytään, heilautin viiniä vähän paidallekin, pyyhin tippoja matkalipulla ja ajattelin että tämä se vasta on elämää. Ihan totta hei, mä olen junaihminen.