torstai 23. helmikuuta 2017

Dublin



Täysiä päiviä. Nukun yöt sängyllä poikittain, koska kerrankin voin. 160cm vain minua varten. Tänään kävimme kurssin jälkeen Temple Barissa oluella. St Stephen's Greeniä (puisto) on kävelty pitkin ja poikin, Liffey-joki on nähty ohimennen.

Koulutie


Kevät on






tiistai 21. helmikuuta 2017

Joskus on vaikea lähteä


Muistinsa kadottavalle ihmiselle on sanottava samoja asioita moneen kertaan. Nimet, iät, puolisot, lapset, asunnot, paikkakunnat, kuolemat, kaikki soljuvat suustani uudestaan ja uudestaan sen kummemmin miettimättä, kuin kertoisin ensimmäistä kertaa, vaikka tapahtumasta olisi jo kymmeniä vuosia. "Niin kuka se sinä olitkaan?" "Minä olen sinun nuorin lapsesi, minun nimeni on Aulikki."

Vähän on huono omatunto, kun veljelle jää vastuu äidistä seuraavana kahtena viikonloppuna, ja kun ei tämä todellakaan ole ensimmäinen kerta. Mieltä painaa myös miehen kipeä selkä. Minä kaikkivaltias varmaan saisin kivun loppumaan pelkällä silityksellä, jos en lähtisi, jos pysyisin kotona, no jaa, olisin ainakin seurana ikävissä hetkissä. Vieläkö jotain voisin keksiä, millä omaatuntoani piikittelisin?

Matkalaukussa on 15,3 kilon edestä tavaraa ja siihen sisältyvät kolmet kengät. Oletan pääseväni sumuisille aamulenkeille Irlannissa (Legero-tennarit). Päivät kuljen mustassa toimisto-lookissa (nahkanilkkurit) ja illalla vaihdan pehmeät kimalletossut jalkaan. Sitten on vielä nämä keinonahkaiset matkakengät, joissa jalka vähän hikoaa mutta muuten voi hyvin.

Työmatka. Juna vie Helsinkiin, mistä nousemme Dublinin koneeseen. Mitä kaikkea seuraavan kahden viikon aikana saankaan oppia. Ihan tosissaan, fantastista tästä vielä tulee.


torstai 16. helmikuuta 2017

Oikeastaan ystävänpäiväpäivitys


Kävimme katsomassa kummitytön Vanhojen tanssit. Valutin kyyneleitä, kun olisi pitänyt nauraa. Se on tämä ikä tai sitten perintötekijät, jotka ovat tehneet minusta itkijänaisen. Mutta ollaan tässä sentään menty eteenpäin. Omien poikien Vanhat ja ylioppilasjuhlatkin sujuivat puolisumussa, kun samalla oli elettävä rakkaan ihmisen sairaus ja kuolema, nyt sentään punaan nenäni enimmäkseen melkeinonnellisenhaikeilla ajatuksilla.  




















Annoin miehelle liköörikonvehtipussin ystävänpäivänä, söin itse puolet. Hän paistoi minulle etanoita ja jättikatkarapuja, söi itse suurimman osan. Oli sattumaa, että herkuttelu osui juuri jonkinlaiseen muistamispäivään: minä en selvinnyt lankeamatta karkkihyllyn ohitse kauppareissulla ja mies eksyi Lidliin. Niin ne ostokset syntyy.    
 
Norjan Rønesissä tiettömän taipaleen takana yksineläjä Severin muokkasi pihalleen kasvimaan. Piti tehdä hyvää jälkeä, jotta tyttöystävä innostuisi jäämään. Romanttista. Löytyy vielä hetken aikaa yleAREENAsta.  




lauantai 11. helmikuuta 2017

Saunapäivä


Laitoin äidin pesukoneen puolentoista tunnin ohjelmalle, jota kone pyöritti kaksi ja puoli tuntia. Oli saunan, ruuan ja kahvin jälkeen reilusti aikaa katsella Ville Haapasaloa Kaukaasiassa ja jutella niitä näitä: "Sitä eletään täällä ja sitten kuollaan pois", totesi äitini 86v noin vain suuremmin surematta, "ei siinä mitään järkeä ole." No ei niin, mutta silti olen nykyään jatkuvasti hyvällä tuulella (aamuyötä ei lasketa). Eilen sanoin tyttärelle: "Jos sinulla aikuisena ei sitten ole enää noita kipuja, niin..." JOS! Yes! Tähän asti olen vain pelännyt tulevaa, nyt tulin jo ajatelleeksi sitäkin mahdollisuutta, että kaikki menee hyvin. Very good, minun tärkein tehtäväni tässä kipusärky-yhteisössä onkin luoda uskoa tulevaisuuteen. Tarkemmin ajatellen, se taitaa olla tärkein tehtäväni myös työpaikalla. Kelläpä ei. 

Lauantain aamulenkki käveltiin metsässä. Lunta on säälittävän vähän vaan eipä sentään ollut kovin liukasta. Onnistuin kuitenkin kaatumaan polveni mustelmille, mut hällä välii, nää ei-niin-kauniit kintut toimii yhä. 


Merkityllä reitillä.






















lauantai 4. helmikuuta 2017

Kiva päivä Pietarsaaressa



Pistin maitopurkin ikkunan väliin. Hotelli on vanha rakennus, huoneessa korkeat ikkunat kahteen suuntaan, vielä korkeampi katto, valkoiset puukalusteet. Ei minibaaria, on vedenkeitin ja murukahvia. Mies osallistuu parhaillaan geokätkötapahtumaan alakerran Jugendsalissa, minä olen koisinut pois univajeita, syönyt eväitä ja katsonut Grantchesteriä. Päivällä teimme kävelylenkin puutaloalueella ennen lounasta vietnamilaispaikassa, johon kannattaisi mennä toistekin.   

Ostin Cittarista pokkareita hintaan 3,95. Myös Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen, jota en varmaan olisi uskaltanut edes selailla ilman eilistä oopperaa Oulun kaupunginteatterissa. En ollut kovin otettu esityksestä, ne pari rakastelukohtausta vähän nolottivat siveää sieluani niin että piti väistellen katsella näyttämön nurkkia, mutta sen verran alkoi kiinnostaa, että itse tarinan haluan ajatella uudestaan. Nyt ei sitten tarvitse lukea kirjan loppua ensin valmistautuakseen kestämään kaikki kuvitteellisia henkilöitä kohtaavat kuvitteelliset kärsimykset. Jotka kuitenkin voisivat olla totta, joskus ovat olleetkin, jollekulle.  

Viikko sitten Helsingissä, eilen Oulu, tänään täällä. Äitiäni lainaten: "mitä ihmettä sää koko ajan hyppäät jossain?" No jaa, mihinkäs muuhun sitä elämäänsä tässä vaiheessa käyttäisi?