Syvällistä pohdintaa, viisaita sanoja

Vaikka ajatus aarteiden etsimisestä on minusta aina tuntunut houkuttelevalta, en millään jaksa innostua geokätköilystä. Epäilemättä tulisi sillan alusten tonkimisesta kuitenkin nopeasti lempipuuhaani, jos kätköpurkeissa olisi jotain ihanaa: timantteja, rubiineja, kultakolikoita, kaulanauhoja, rannerenkaita, kameekoruja, minikokoisia hellenistisiä figuriinejä. Asiaan perehtymättömille voin paljastaa: Ei ole mitään nättiä. On ruttuinen paperirulla ja lyijykynänpätkä. 

Olen päättänyt keskittää intoni pika-aarteiden metsästykseen. Miten turhauttavaa onkaan kaivella otsa hiessä kiviläjiä muovipurkin löytämisen toivossa, kun roskapiikillä sen sijaan nappaa nopeasti säkin täyteen aarteita tieltä, ojanpientareelta ja ojastakin. Toistaiseksi, koska välineistöni on vielä puutteellinen, olen tehnyt lähiympäristöön vain alustavia tutkimusretkiä. Havainnointini on sekä kvalitatiivista että kvantitatiivista ja havaintotuloksia konkreettisesti hyödyntävää. Olen nimittäin jo näin alussa huomannut, että roskapiikissä ehdottomasti tulee olla myös tarttumispihdit. Esimerkiksi keltainen, pyöreä taulunappi (materiaali: magneetti, koko: mikro, vaikeusaste: 3/5, määrä: 2) ei lähde mukaan pelkällä piikillä. 

Tänään huomasin tutkimusmatkalla mielenkiintoisen seikan huoltoaseman lasin- ja metallinkeräyssäiliöistä (kuuluvat roskaharrastajan kiinnostuksen kohteisiin). Hyvin lähelle samalta näyttävät kuin meidän uusi palju! Sama malli, samanlainen ulkovuoraus, suojakansi selvästi samaa materiaalia. Keräysastiassa kellivät ihmisten roskat, paljussa kellivät ihmiset. En halua vetää tästä mitään johtopäätöksiä.

Päästyäni näissä sunnuntaimietteissä poikkeuksellisen syvälliselle tasolle, olen päättänyt jakaa loputkin 54 vuoden aikana keräämäni ja jalostamani elämänviisaudet teille, rakkaat lukijani (isosisko, sairaslomalla tylsistyvä kaveri, satunnainen surffailija). Ei kierrätetä vain jätteitä, kierrätetään kokemusta! (Sydän! Ihkuu!)

Elämässä muista nämä:

1. Aloita kaurapuuron keittäminen mittaamalla ryynit kylmään veteen.

2. Se riittää, että talveksi vaihtaa pyörän eturenkaan nastarenkaaseen.

3. Lattiakaivon hajulukon tulppaa ei kannata hukata.

4. Käytä sähköhammasharjaa.

5. Jos täkki ei meinaa pysyä pussilakanan sisällä, käännä aukkopuoli nenään päin.

Kiitos kaikille alkuperäisille viisaille: Anna, Ari, tohtori Jussilainen, Matti ja Aila. Minultakin yksi.

Syysvesissä

Päästin miehen vapaaksi ja pelastauduin pullakahville. Hän kiertää nyt silmät sädehtien messuhallia, kiipeää jättimäisiin asuntoautoihin, kokeilee ohjaamon istuimia, mittailee sänkyjen pituutta, puhuu asioista joita en viitsi ajatella. Tilanne oli aivan käänteinen sysmäläisessä kirjakaupassa vuorokausi sitten.

Perjantai-iltana pulahdin rantasaunasta pimeään Päijänteeseen. Sisarentytär osoitti taskulampulla laiturista veteen, varoitti liukkaista pohjakivistä ja erehtyi mainitsemaan ravut. Mielessäni ne kasvoivat heti kuningasravuiksi, suippenivat hauiksi, lisääntyivät haikaloiksi, muuntuivat merihirviöiksi. Vesi ei tainnut olla kovin kylmää, en ole varma, minulla oli niin kiire etten ehtinyt havainnoida. Ihme kyllä en telonut itseäni mitenkään rynniessäni takaisin laiturille. Näkki ei saanut minua kiinni, eikä jättimustekala.

Viikko sitten pulahtelin kollegan unelmamöksällä Oulujärvellä, taas viikkoa aiemmin toisen kollegan paratiisissa Yppärissä. Kylmää järvivettä, kylmä meri, kuumat saunat. Omalla mökillä ei ole uitu, meri on syyskuussa näyttänyt niin isolta ja kunnioitettavalta, että kastautuminen olisi tuntunut epäkohteliaalta. Mies on hionut ovia ja käsitellyt terassia, minä olen siivonnut jääkaappia ja pessyt uusia lakanoita. Kauan menee ennen kuin tilatut huonekalut saapuvat, kroppa väsyy lattialla asumisesta.

Tätä Lahden kaupunkia en tällä lyhyellä reissulla oikein ehdi hahmottaa. Eilen kävelimme kauniita puistoteitä ja viehättävää Vesijärven rantaa kalamarkkinoiden ja käsityökojujen kautta upealle Sibeliustalolle asti. Tänään ohitimme aamukävelyllä korttelin, jossa vierekkäin tarjosivat palvelujaan kolme seksikauppaa, kaksi thai-hierontapaikkaa, kristillinen kirjakauppa ja tilitoimisto.

On syksy. Sataa vettä. lllaksi kotiin.

Hyrisen, ehkä kohta laulankin.

Paras ideani tälle kesälle oli aloittaa kurssi avoimessa yliopistossa. Muina vuosina olen jossain vaiheessa kesää ollut tylsistynyt, nyt olen kesäkuun alusta lähtien vältellyt kurssitehtäviä niin idearikkaasti, että koko ajan on löytynyt mielekästä tekemistä. Sängyn alla makaamisen olen nyt sentään lopettanut, kun ei se harjoittelumuotona magneettikuvausta odottaessa tuntunut tuottavan tuloksia. Sain sitten lääkäriltä soman, sinisen napin juuri kuvausta ennen nautittavaksi. Kone jylisi, minä nukuin. Muutamaa tuntia myöhemmin heräsin omalta sohvalta. Mies kertoi minun ihan itse kävelleen magneettirekasta autoon ja autosta taloon, minä vain en muista. Kännykästä huomasin, että viestejäkin oli tutkimuksen jälkeen tullut lähetettyä, mutta teksteistä ei hyvällä tahdollakaan saanut selvää. Anteeksi kamut.

Jostain syystä tunnen tänä kesänä tarvetta pukeutua Efraim Pitkätossun vaatteisiin. Pyöräilen merenrantateitä raitapaidassa ja caprihousuissa, aurinko paistaa ja tuuli tuulee lämpimästi. Heinäkuun loppuun mennessä pitäisi nettitehtävät olla tehtynä. 
O sole mio. 
Onhan päivä vielä huomennakin.

Helsinki. Aamupäivä. Tänään noin suurin piirtein.

Heräsin aamulla kyläilevän täti-ihmisen kehossa. Join kahvia keittiön pöydän ääressä, käärin unipussini rullalle, halaukset, sanoin kiitos ja hei, nähdään kun tulette meille pohjoiseen. Kävelin ratikkapysäkille Arabiankadulla, hyppäsin kyytiin ja vierailin hetken siskoni luona 80-luvun alun Töölössä. Kuljin Esplanadia turistina muiden turistien kanssa, siirryin Korkeavuorenkadulle ja olinkin menossa Norssiin pitämään näytetuntia. Rikhardinkadulla liityin kärsivällisten odottajien joukkoon, kirjaston aukeamiseen oli vielä pari minuuttia. Ihan vähän aikaa olin helsinkiläinen sinkkunainen viiskyt ja risat, tarkoituksena lukea lukusalissa lehdet niin kuin melkein joka lauantai. Sanoin kirjastotyöntekijälle hyvää huomenta tuttavallisen hymyn kera, kävelin portaat ylös toiseen kerrokseen ja tajusin seisovani samassa paikassa kuin noin 30 vuotta sitten. En muista mitä silloin tulin lainaamaan.

Valitsin paikakseni nojatuolin punaisten verhojen alla (ai että!) musiikkiosastolla. Kuvittelin saavani nettiopiskeluun ryhtiä lukemalla kurssikirjallisuutta ennen päivän treffejä mutta sen sijaan olen kuunnellut pääni suhinaa, ajatus on vaellellut ajoissa ja paikoissa, tapahtuneissa ja tapahtumattomissa, kirja on noussut repusta pöydälle ja palannut takaisin, ja olenko kertonutkaan, vihreä puseroni matsaa kauniisti kirjaston seiniin.

En taida enää muistaa miltä hiljaisuus kuulostaa. 52-vuotiaana sain soivan pään ja Marimekon repun. Materialistisesti ajatellen asiat ovat siis melkoisen hyvin.

Yritin ottaa selfien

Meitä on tässä junassa aika monta isonenäistä. Mietteliäitä, vanhoja ukkoja, pyöreitä pariskuntia, yksin matkustavia, keski-ikäisiä naisia. Vanhoja neniä. Minua vastapäätä istuu nuori, soma nenä, siis nuori tyttö, ja mies jonka roolia en osaa päätellä. Isoveli? Valmentaja? Isäpuoli? Istahtivat paikoillensa ensin, sitten mies huomasi moikata. Melkein en tajunnut vastata, unohdin hetkeksi etten ole näkymätön.

Istun junan viimeisessä vaunussa. Minut tunnistaa viidakkotunikasta ja sinapinkeltaisesta puserosta, sinisistä farkuista ja tennareista, ja kirkkaana hohtavasta takista, joka roikkuu naulakossa ikkunan vieressä. Keltainen. Tyytyväiseksi tekevät kesävärit. Yritin ottaa selfietä mutta nenä vei liikaa tilaa kuvasta. Kymmenen vuotta sitten se oli huomattavasti pienempi.

En tiedä mitä teen, kun pääsen perille. Kävelen ehkä meren rantaan.

Oi ihana toukokuu

Parasta päivässä on kun saa valuttaa vettä kastelukannuun. Kannu on oranssinkeltainen, vesiletku kirkkaankeltainen. Ilta-aurinko täplehtii kukkapenkissä pihlajan alla, herttavuorenkilvet pörhistelevät arkisen itsevarmoina, hoitamaton omenapuunrähjä kukkii minkä pystyy. Tipautan teelusikallisen puutarharavinnetta veden sekaan ja sitten pensasvauvoja hoitamaan. Sain viime viikonloppuna ruusut maahan, kolme juhannusruusua ja kaksi viljaminkeltaruusua. Minä en ole puutarhuri ollenkaan mutta aamuisin katson kaikki silmut ja kukat ja puut. Työmatkalla pyöräilen niin läheltä suurta, kukkivaa tuomea, että oksat räpsivät kasvoihin. Se tuoksu!

Pesin repun

Olen joskus kirjoittanut oppilaan kevättodistukseen "Selviydyt oppitunnin tehtävistä hyvin.Työhön ryhtyminen kuitenkin vie paljon aikaa." Kuin suoraan omasta elämästäni. Kaikki kunnollisen ihmisen puutarha- ja siivoustyöt ovat aina vain kesken ja tässä istun taas, riippupihlajan alla tuulensuojassa nautiskelemassa kesästä. Naapurissa huutaa moottorisaha, kimalaiset pörrää kukissa, tuuli puhaltelee koivujen latvoissa, puserossani lukee

SHINE BRIGHT
ENJOY MOMENT
COFFEE BREAK
LOVELY DAY

Kylläpä jollakulla on runosuoni sykkinyt. Jonain toisenlaisena päivänä voisi huvittaa, tänään olen viattoman onnellisesti samaa mieltä.

Pesin koulurepun. Kevään viimeiset työpäivät keikutellaan keltaraitaista kassia.

Kevätretkelle

Nautimme iltapäiväkahvit Kaustisella. Pesolan leipomossa myydään rehtiä suomalaista leipää ja pullaa. Kahdella eurolla voit nauttia kupposen kuumaa kera tuoreen voisilmäpullan tai oikian munkin tai kunnon wienerin. Lähtiessä ostat mukaan reipasta ruista tai maan parhaan ohralimpun. Konditoriat on erikseen. Aina ei fiinit juustokakut kiinnosta.

Lehtimäellä testasin kuntoani Suokonmäen näkötornin portaissa. Piti pysähtyä kaksi kertaa ja päästää entinen hiihtosuunnistaja edelle. Huipulla odotti ihan siivo maisema ihan riittävän siivoista ikkunoista. 

Ähtärin ABC:llä Mummon lihapullat. Ei tartte mennä eläinpuistoon, jos maalaukset huoltsikan seinillä riittää. 

Visulahdessa lopulta kohtasimme jäistä vapaat veet. Kyllä sydän laulaa, kun laine liplattaa vasten rantakiviä. Sadetta. Tuulilasinpyyhkimet täydellä teholla.

Leiri on nyt pystytetty Tampereen Teiskoon. Vesijohto vuotaa. Päästettiin säiliö tyhjäksi, ettei tule ongelmia. Aavistus askeesia leirielämään.

Huhtikuu

Kaivan käytävää. Lunta on vielä puoli metriä. Facessa olen ilmoittanut auttavani kevään tuloa, tyttärelle sanoin lapioivani meille tietä vapauteen, asiallisille ihmisille kerron tarvitsevani liikettä yläkropalle.

Haaveilen siitä hetkestä, kun kaivamani polun kohdalta paljastuu maa.

Mies vaihtoi pyöriin kesärenkaat.

Missä olette kevätairueeni, lakaisukoneet? Tulkaa ja heitelkää pikkukivet pois ja jäähileet, tehkää tietä tennareille.

Iltalenkillä kuuntelen kevätohjelmia Yle Areenasta.

Kylässä kello kuusi. Huomenta.

Päästin koiran pihalle. Se makaa nyt terassilla ja katsoo lumisadetta, minä istun sohvalla ikkunan ääressä ja teen samoin. Maailma on valkoinen eikä horisonttia näy. Eilen illalla odottelimme turhaan revontulia mutta näimme kuitenkin ihmeellisen tähtitaivaan.

Olen viime viikkoina käynyt työterveystarkastuksessa, labrassa, yleislääkärillä (myös puhelinaika), hammaslääkärillä, silmälääkärillä, kahdella fysioterapeutilla ja Kokkolan teatterissa. Viimeisenä mainitussa viihdyin parhaiten, vaikka ei lainkaan puhuttu minusta. Ihan ääneen nauroin. Nauroin terveydenhoitajan vastaanotollakin, ja rupattelin vuolaasti kaikkea maan ja taivaan väliltä, mutta vain julkaisukelpoista asiaa. Terveydenhoitoalan ammattilaiset kun kirjoittavat sitä suljettua blogia nimeltä Omakanta, eikä kukaan oikolue postauksia. Pariakin blogipäivitystä haluaisin vähän muokata, mutta minua ei tietenkään ole kutsuttu kirjoittajakaartiin. En muista onko kukaan koskaan kysynyt minulta haluanko tietoni nettiin, mutta kai se automaattisesti kuuluu nykyajan etuihin ja kirouksiin.

Talon väki alkaa heräillä. Tiedossa kahvia ja kakkua. Sokeriarvoni olivat testeissä normaalin rajoissa mutta tunnen silti sielussani pienen pistoksen. Pintaan on levitetty tuplamäärä suklaata.

Vähitellen

Olohuoneen pöydälle keräämme ympäri huoneistoa hajaantuneet joulukoristeet. Sohiskelin hetki sitten imurilla sohvan alle ja kuulin joulupallon vierivän laidasta toiseen. Ei tullut esille. Kun aika on kypsä, se ilmestyy näkyviin kuin itsestään. Kesäpallo.

Suklaa loppui viikko sitten. Joka ilta etsin unohtuneita kätköjä. Tänään kiipesin keittiöjakkaralle ja kurkottelin katonrajan piilopaikat. Ei mitään. Gluteenittomat keksit on syöty, tyhjiin raaputeltu Nutella-purkki lensi lasinkeräykseen, kuivatut aprikoositkin napsuteltiin menemään, vaikka pussin puolivälissä jo saimme todeta, ettei vatsa kiittänyt. Eikä lähimmäinen. Jääkaapissa on nyt vain pari litraa maitoa ja puoli purkkia puolukkasurvosta. En halua voileipää, haluan suklaata.

Ensimmäisen työviikon päänsärky hiipui uuden viikon alkuun mennessä pieneksi nakerrukseksi vasemman korvan taakse. Joka päivä saamme valoa ainakin viisi minuuttia pidempään, ehkä jopa kuusi, vai oliko se seitsemän? Enää ei tee mieli nukkua. 

Joulu

Kahden viikon joulumaratonin jälkeen tänään tuli se hetki, ettei tiedossa ollutkaan enää vieraita tai kyläpaikkoja. Kalenterissa ihan tyhjä päivä. Tuntui oudolta, en keksinyt mitään tekemistä.

Meillä on ollut hyvin jouluista. Tuskin on olemassa parempia tunnelmanluojia kuin nojatuoliin nukahtanut mummo, koristeita ripustava teini ja ikkunoissa pöllyävä lumipyry. Ja kynttilälyhdyt hangessa. Ulkovalosarja, joka hermostuttavan nikottelun jälkeen lopulta räpsähtää loistamaan. Olohuoneen sohvilla yömyöhällä vitsaileva nuoriso. Sukkapaketit.

Minulla on uusi, kallis harrastus: kaksi siemenmökkiä ja pitkä rasvapötkylä. Pikkulinnut syövät omaisuuksia.

Keveästi kylläisen vatsan ajatuksia

Pikkujoulun jälkeen on ihanaa kaivautua täkin alle selvin päin. Kropassa virtaa puhdas vesi ja masu on tyytyväinen hanhesta, rapeasta parsasta ja kohokkaasta. Nukkuisin, mutta ajatukset juoksevat vielä rauhattomasti ympäri iltaa ja viime viikkoja. Keikahdan niin helposti mukavuusalueeni ulkopuolelle melkein missä kemuissa hyvänsä, että osallistuminen vaatii aina ylimääräistä tsemppiä, hauskoista ihmisistä ja letkeästä ilmapiiristä huolimatta. Vaan nytpä on juhlittu itsenäisyyden sataa vuotta ja joulua samaten. Lepo. 

Löysin kirjan. Elin tarinassa yötä päivää. Audur Ava Ólafsdóttir kertoo naisesta, jonka mies hylkää uudenvuodenaattona yhdentoista avioliittovuoden jälkeen (Den sista kvinnan). Jokin tässä kirjassa sai kääntämään sivua niin tiiviisti, että kahtena aamuna jouduin työmatkan ajamaan autolla pyörän sijaan, kun en ajoissa saanut lopetettua lukemista. Kerronta? Henkilökuvaukset? Ei edes ärsyttänyt, vaikka päähenkilö oli korostetusti filmitähdellisen kaunis, mutta kieltämättä ihmettelin miksei tavallisen viehättävä riittänyt. 

Oma kirjallinen tuotokseni on hyväksytty. Viisi opintopistettä erityispedagogiikan perusopintoja, onnea vain minulle. Matematiikan kurssilla tuskin kokisin moista onnistumista. Tajusin aamulla, että olen koko vuoden elänyt 52-vuotiaana, kun oikeasti täytän vasta tänään. Hukkasinko siis vuoden vai sainko yhden lisää?

Talvi

Ajelimme eilen lumettomalta Pirkanmaalta takaisin kotiin lumiselle Pohjois-Pohjanmaalle. Talviriennot pääsivät vauhtiin heti kerralla: kolmen päivän aikana satanut lumi oli märkää ja raskasta työnnellä ja meillä oli kiistaa siitä kumpi saa pienemmän lumikolan. Tänään jatkoin talven riemuja hytisemällä puoli tuntia apteekin edessä liian vähissä vaatteissa. Juttelin vastaan tulleen tutun kanssa eikä ollut edes oikeaa asiaa. Hän meni lopulta apteekkiin, minä kotiin. Sitten palelin koko illan, vaikka takassa oli tuli. Söin jäätelöä. Paljon ja jäistä. (Tässä kuviossa on nyt jotain mikä ei aivan toimi.) Kietouduin (yritin kietoutua) liian pieneen vilttiin ja lähettelin instagramiin tunnelmakuvia lumisesta pihasta. Talven ystävät Kanadassa ja Fidzillä kilvan kommentoivat huokauksin ja sydämin. 
On niin pirun pimeää, että menen aikaisin nukkumaan.

Katsoin tänään sitä sarjaa, joka on kuvattu Karibialla. Liian kuuma paikka.

Huomen

Aamukuudelta lainasängyssä selaan instagramia ollakseni hiljaa. Maailmalla on satanut lunta kinoksiksi asti, taivas on loistanut revontulista, takoissa poltettu komeita halkoja, lankakaappeja järjestelty, perinnetalojen remontit etenevät pikkuhiljaa. Amerikkalainen Tim, 57, on päätellyt puolikkaasta naamastani (aurinkolasit), parista selkäkuvasta (pitkässä puserossa, toppatakissa) ja feedistäni ylipäätään (maisemia, kukkia, polkupyöriä), että olen kaunein nainen tällä puolen internettiä. 

Veimme eilen opiskelijapojalle pienen lastin tavaraa. Mies ei halaa, koska se vain itkettää, minä puristan pitkään ja lujasti, aina vähän varastoon. Kun nyt on varmistettu, että yksi on kunnossa, tulee mieleen, että pitäisi nähdä miten sillä toisella menee. Kolmas näyttää olleen diskossa. Videossa ei ole ääntä mutta valot vilkkuu.

Talon hamsteri on siirretty yöksi eteiseen, muuten emme olisi saaneet nukutuksi juoksupyörän ratinalta. Hamsteri elää kolmisen vuotta. Ihminen paljon pitempään, mutta lyhyeltä sekin aika tuntuu. Olen ostanut jo kaikki joululahjat ja haaveilen keväästä. Viisaampi pysähtyisi tähän marraskuun päivään. 

 

Repussa eväät ja kännykkä. Syysretki.

Tärkeintä on matka kun vain muistaa minne on menossa.

Satiini, organza, tylli, pitsi. Eilispäivän ostokset. Yhteentoista mennessä olimme tehneet valinnat ja loppupäivä pelastui. Poikien vanhojentanssit menivät aikoinaan surun varjossa enkä oikein jaksaisi ajatella koko tilaisuutta. Stressaavin osa on nyt kuitenkin suoritettu ja neiti maksaa puolet itse.  

Ajelimme kaupungin reunoja ja se oli mukavaa. Kaunistakin, iloista ja rentouttavaa. Kun ei erehdy keskustaan, on Oulu kiva kaupunki. Opiskelijapoikani näytti tyytyväiseltä ja kämppä yllättävän siistiltä. Ikävän tunne rintakehässäni helpotti huomattavasti.

Terapeutit kehottavat sulkemaan somen, jos pelottaa. Tottelin heti ja poistuin facesta (taas kerran). Uutisia seuraan kyllä. Enemmän kuin terrorismia pelkään vihaa. Siihen kykenevät kaikki ulkonäöstä riippumatta. 

Syksy alkoi ja taas kerran ihmettelin kuinka en vielä 26 vuoden kokemuksellakaan osaa tehdä tätä työtä paremmin. Sitten tajusin, ehkä muistin, ettei lopullista onnistumista tule koskaan. Että tärkeintä on jaksaa yrittää, kuunnella, etsiä, kokeilla. Loputtomiin. Tavoitteellisuus, monipuolisuus, yhteisöllisyys - koulutuspäivän suuret sanat. Yritän olla ottamatta liikaa paineita. Jossain välissä mainittiin myös onnellisuus ja unelmat. 

Työpäiviä kesään: 28. Monenlaista kaipuuta.

Näin viime yönä taas unta Kanadasta. Jos olisin kirjailija, Kanada edustaisi kirjassani kaipuuta nuoruuteen. Sinne ei enää pääse, koska eihän mennyttä aikaa enää saa takaisin (koska matkustaminen kauas on niin kallista eikä löydy sopivaa matkaseuraa). Vaikka Edmontoniin lähtisinkin, ei se olisi kuin silloin ennen. Kaupunki (kampus) olisi muuttunut, en löytäisi samoja ihmisiä, kuluneet silmäni näkisivät kaiken toisin. 

Äitini soittelee minulle ja pyytää hakemaan kotiin. Ei minun kotiini, ei hänen kotiinsa, vaan hänen lapsuudenkotiinsa, jota ei enää ole. Kuusikymmentä vuotta elämästä on hävinnyt muistista lähes kokonaan. Kävelen kaupan käytäviä, nostelen purkkeja ja pusseja kärryyn ja kertaan puhelimeen äitini elämäntarinan, kuka, missä, milloin, miksi, kunnes taas olemme nykyhetkessä ja tiedämme hetken aikaa miten tästä eteenpäin. Juuri ennen kassaa. "Niin että täälläkö minun on nyt sitten asuttava? Kuinka kauan täällä saa olla?" Pysäytän kärryn, alan lastata tavaroita hihnalle vasta kun lopulta pääsen sulkemaan puhelimen.

185-senttistä nuorta miestä ei enää voi ottaa syliin. Poika tuli käymään ja tuskin malttaa viipyä pakolliset päivät kunnes pääsee taas opiskelupaikkakunnalle takaisin. Katselen vanhoja valokuvia, ei pitäisi. Pienen pojan iloiset silmät, hapsottava tukka, vinkeä hymy. Minun. Lainassa mutta kuitenkin.

Tein työpäiväkamman kesälomaan asti. Ei silti että niin kovasti odottaisin, tuntuu vain normaalilta käytökseltä. Kuinkahan me tuon insinöörin kanssa oikein tullaan toimeen sitten kun jatkuvasti ollaan vain kaksistaan?

Tänään tehtiin retki Ohtakarille Kokkolaan (Lohtajalle). Hieno päivä.

Paketti

Niagaralla Kanadassa on tällä hetkellä kymmenen astetta plussaa, meillä Pohjois-Pohjanmaalla kolme astetta miinusta. Kanadassa on ilta, meillä aamuyö. Luulen että minulla on stressiä, vai kutsuisinko tätä jännittämiseksi. Töissä suunnitellaan jo ensi lukuvuotta ja minä työstän asioita öisin. Kun välillä löydän pienen paussin ajatusten tulvassa, haaveilen vähän matkasta jonnekin. Muutama päivä sitten sain paketin kanadalaiselta ystävältä. Tutun käsialan näkeminen vuosien tauon jälkeen yllättäin kostutti silmiä, ollapa taas parikymppinen! 

Äitini on muuttanut palvelutaloon. Yhtään valokuvaa ei halunnut mukaansa. Ei ehkä aina muista ketä kuvissa on mutta ikävän muistaa. Siellä me nyt veljen kanssa hyppäämme selittämässä asioita, kertomassa miksi nyt on näin, yhä uudelleen ja uudelleen, läsnäololla yritämme saada uuden paikan tuntumaan kotoisammalta.

Seuraan äitiäni 35 vuotta jäljessä ja matkan varrella toivottavasti opin jotain. Ihan riittää mietittävää: vanheneminen ja kuoleminen ja varsinkin eläminen.     

Kanadan paketissa oli suklaata, naistenlehti, asfalttiliidut ja pehmoeläin. Nice.

Oikeastaan ystävänpäiväpäivitys

Kävimme katsomassa kummitytön Vanhojen tanssit. Valutin kyyneleitä, kun olisi pitänyt nauraa. Se on tämä ikä tai sitten perintötekijät, jotka ovat tehneet minusta itkijänaisen. Mutta ollaan tässä sentään menty eteenpäin. Omien poikien Vanhat ja ylioppilasjuhlatkin sujuivat puolisumussa, kun samalla oli elettävä rakkaan ihmisen sairaus ja kuolema, nyt sentään punaan nenäni enimmäkseen melkeinonnellisenhaikeilla ajatuksilla.  

Annoin miehelle liköörikonvehtipussin ystävänpäivänä, söin itse puolet. Hän paistoi minulle etanoita ja jättikatkarapuja, söi itse suurimman osan. Oli sattumaa, että herkuttelu osui juuri jonkinlaiseen muistamispäivään: minä en selvinnyt lankeamatta karkkihyllyn ohitse kauppareissulla ja mies eksyi Lidliin. Niin ne ostokset syntyy. 
   

Norjan Rønesissä tiettömän taipaleen takana yksineläjä Severin muokkasi pihalleen kasvimaan. Piti tehdä hyvää jälkeä, jotta tyttöystävä innostuisi jäämään. Romanttista. Löytyy vielä hetken aikaa yleAREENAsta.