Kylässä kello kuusi. Huomenta.

Päästin koiran pihalle. Se makaa nyt terassilla ja katsoo lumisadetta, minä istun sohvalla ikkunan ääressä ja teen samoin. Maailma on valkoinen eikä horisonttia näy. Eilen illalla odottelimme turhaan revontulia mutta näimme kuitenkin ihmeellisen tähtitaivaan.

Olen viime viikkoina käynyt työterveystarkastuksessa, labrassa, yleislääkärillä (myös puhelinaika), hammaslääkärillä, silmälääkärillä, kahdella fysioterapeutilla ja Kokkolan teatterissa. Viimeisenä mainitussa viihdyin parhaiten, vaikka ei lainkaan puhuttu minusta. Ihan ääneen nauroin. Nauroin terveydenhoitajan vastaanotollakin, ja rupattelin vuolaasti kaikkea maan ja taivaan väliltä, mutta vain julkaisukelpoista asiaa. Terveydenhoitoalan ammattilaiset kun kirjoittavat sitä suljettua blogia nimeltä Omakanta, eikä kukaan oikolue postauksia. Pariakin blogipäivitystä haluaisin vähän muokata, mutta minua ei tietenkään ole kutsuttu kirjoittajakaartiin. En muista onko kukaan koskaan kysynyt minulta haluanko tietoni nettiin, mutta kai se automaattisesti kuuluu nykyajan etuihin ja kirouksiin.

Talon väki alkaa heräillä. Tiedossa kahvia ja kakkua. Sokeriarvoni olivat testeissä normaalin rajoissa mutta tunnen silti sielussani pienen pistoksen. Pintaan on levitetty tuplamäärä suklaata.