Luin kirjan naisesta joka lähti. Noin vain mitään sanomatta jätti miehen, aikuiset lapset ja muut sukulaiset lomakohteen uimarannalle, sai kyydin toiseen kaupunkiin, osti uuden vaatekerran ranta-asun tilalle, asettui asumaan alivuokralaishuoneeseen, hankki työpaikan sihteerinä pienessä yhden miehen lakitoimistossa.
Upposin tarinaan ihan intona. Ajatus uudesta alusta, tyhjistä seinistä ja vähästä tavarasta tuntui niin vapauttavalta, että lukiessani pujahdin heti tuon naisen elämään. Minä tosin en halua jättää perhettäni enkä millään voisi hylätä työpaikkaani ilman huolellisia etukäteisjärjestelyjä. Sitä paitsi kun uusi työ epäpätevänä mutta silti ihan mukiinmenevänä sihteerinä alkaisi kyllästyttää, ei minulla olisi mitään mahdollisuuksia vaihtaa paremmin palkattuun kodinhoitajan hommaan (söpön pojan ja siistin isän perheeseen). En näet osaa kokata. Damn.
Valmis lähtemään haluaisin kuitenkin aina olla. Niinpä olen inventoinut vaatehuoneet taas kerran. Päiväkirjoja ja muuta sälää olen heittänyt pesään pitkin vuotta. Liikoja astioita olen lahjoittanut pois, kirjoja pistänyt kiertoon, kaikki viimeisetkin työkamat olen kuljettanut työpaikalle. Nyt kun edessä on muutaman viikon sairasloma, oikeastaan lähtö kesän viettoon ihan ennen aikojaan, olen jo etukäteen tehnyt kevään urakat, valmistellut sijaiselle sujuvan alun työhön, sopinut erikoisjärjestelyt, ennakoinut ongelmat parhaani mukaan. Työkavereille ilmoitin, että jos en tule takaisin, voivat minun kaappini tyhjentää suoraan jätekatokseen. Naureskelivat kuin hyvällekin vitsille. En viitsinyt sanoa, että se on vain käytännöllistä ajattelua. Kun ei koskaan tiedä mitä tapahtuu.
Mutta jos hyvin menee, niin kyllä meneekin hyvin.
