sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Ei ole turhia kuppeja kaapissa enää


Luin kirjan naisesta joka lähti. Noin vain mitään sanomatta jätti miehen, aikuiset lapset ja muut sukulaiset lomakohteen uimarannalle, sai kyydin toiseen kaupunkiin, osti uuden vaatekerran ranta-asun tilalle, asettui asumaan alivuokralaishuoneeseen, hankki työpaikan sihteerinä pienessä yhden miehen lakitoimistossa.

Upposin tarinaan ihan intona. Ajatus uudesta alusta, tyhjistä seinistä ja vähästä tavarasta tuntui niin vapauttavalta, että lukiessani pujahdin heti tuon naisen elämään. Minä tosin en halua jättää perhettäni enkä millään voisi hylätä työpaikkaani ilman huolellisia etukäteisjärjestelyjä. Sitä paitsi kun uusi työ epäpätevänä mutta silti ihan mukiinmenevänä sihteerinä alkaisi kyllästyttää, ei minulla olisi mitään mahdollisuuksia vaihtaa paremmin palkattuun kodinhoitajan hommaan (söpön pojan ja siistin isän perheeseen). En näet osaa kokata. Damn.

Valmis lähtemään haluaisin kuitenkin aina olla. Niinpä olen inventoinut vaatehuoneet taas kerran. Päiväkirjoja ja muuta sälää olen heittänyt pesään pitkin vuotta. Liikoja astioita olen lahjoittanut pois, kirjoja pistänyt kiertoon, kaikki viimeisetkin työkamat olen kuljettanut työpaikalle. Nyt kun edessä on muutaman viikon sairasloma, oikeastaan lähtö kesän viettoon ihan ennen aikojaan, olen jo etukäteen tehnyt kevään urakat, valmistellut sijaiselle sujuvan alun työhön, sopinut erikoisjärjestelyt, ennakoinut ongelmat parhaani mukaan. Työkavereille ilmoitin, että jos en tule takaisin, voivat minun kaappini tyhjentää suoraan jätekatokseen. Naureskelivat kuin hyvällekin vitsille. En viitsinyt sanoa, että se on vain käytännöllistä ajattelua. Kun ei koskaan tiedä mitä tapahtuu.

Mutta jos hyvin menee, niin kyllä meneekin hyvin.





lauantai 2. huhtikuuta 2016

Katson leffaa


Minä en ole pienimmässäkään määrin Meg Ryan. Meg nyrpistää nätisti nenäänsä ja kävelee hypähdellen kukkatorilla. Minä nyrpistän ja koko naama menee lyttyyn ja vanhenen ainakin viisi vuotta (kymmenen). Hypähtely ei myös onnistu alkuunkaan, koska kompuroin nilkkani pari päivää sitten nilkutuskuntoon ja toisessakin koivessa akillesjänne ajoittain pullistelee. Mutta jotain ilahduttavaa tästäkin tilanteesta löytyy. Kun työpaikalla yksi sun toinen lähtee könkäten kahvihuoneesta, tunnen sydämessäni lämpimän ailahduksen ja tiedän, että tänne minä kuulun. Tämä on minun vertaistukiryhmäni. Jos vielä todellisessakin elämässä (ei vain leffoissa) saisi äänitehosteita tarpeen mukaan noin vain taivaalta, Harry Nilssonia tai Roy Orbisonia, niin tottahan moni matalamielinen, synkkä hetki muuttuisi surumielisen ihanaksi. "I'll say goodbye to all my sorrows and by tomorrow I'll be on my way..." dämdädädädädädä (banjo) dämdädädädädädädä... Heti pyyhkii paljon paremmin. Vaikka aamukuudelta. Reippaasti ylös ja kävellen töihin?

Meg Ryanin ja Tom Hanksin esittämät henkilöt suutelevat leffan lopussa ja taustalla soi "Somewhere over the rainbow". Central Park, New York. En muista kuulleeni minkäänlaista musiikkia pääni sisällä tai sen ulkopuolella käydessäni kerran Keskuspuistossa mutta saatoin silti hyräillä itsekseni. Silloin oli huhtikuu ja kuten Tom jossain vaiheessa leffaa mainitsi, New Yorkin kevät oli kaunis.