lauantai 2. huhtikuuta 2016

Katson leffaa


Minä en ole pienimmässäkään määrin Meg Ryan. Meg nyrpistää nätisti nenäänsä ja kävelee hypähdellen kukkatorilla. Minä nyrpistän ja koko naama menee lyttyyn ja vanhenen ainakin viisi vuotta (kymmenen). Hypähtely ei myös onnistu alkuunkaan, koska kompuroin nilkkani pari päivää sitten nilkutuskuntoon ja toisessakin koivessa akillesjänne ajoittain pullistelee. Mutta jotain ilahduttavaa tästäkin tilanteesta löytyy. Kun työpaikalla yksi sun toinen lähtee könkäten kahvihuoneesta, tunnen sydämessäni lämpimän ailahduksen ja tiedän, että tänne minä kuulun. Tämä on minun vertaistukiryhmäni. Jos vielä todellisessakin elämässä (ei vain leffoissa) saisi äänitehosteita tarpeen mukaan noin vain taivaalta, Harry Nilssonia tai Roy Orbisonia, niin tottahan moni matalamielinen, synkkä hetki muuttuisi surumielisen ihanaksi. "I'll say goodbye to all my sorrows and by tomorrow I'll be on my way..." dämdädädädädädä (banjo) dämdädädädädädädä... Heti pyyhkii paljon paremmin. Vaikka aamukuudelta. Reippaasti ylös ja kävellen töihin?

Meg Ryanin ja Tom Hanksin esittämät henkilöt suutelevat leffan lopussa ja taustalla soi "Somewhere over the rainbow". Central Park, New York. En muista kuulleeni minkäänlaista musiikkia pääni sisällä tai sen ulkopuolella käydessäni kerran Keskuspuistossa mutta saatoin silti hyräillä itsekseni. Silloin oli huhtikuu ja kuten Tom jossain vaiheessa leffaa mainitsi, New Yorkin kevät oli kaunis.



























4 kommenttia:

Sapo kirjoitti...

Täällä ei voi jättää arviota! Ruksaisin kohtiin strålande ja kukkaisa.

Aulisko kirjoitti...

Vähänkö tykkään sanavalinnoista.

Sapo kirjoitti...

Kannattaa tosiaan tarkistaa peilistä ennen kuin alkaa käyttää elokuvatähtien söpöjä ilmeitä. Péilissä saattaa näkyä juonteinen noita-akka!

Aulisko kirjoitti...

Kokemusta on.