Kuivakukkia vuodelta 1893

Heräsin yöllä muistamaan, että minulta jäi mustat sormikkaat turistibussiin Ateenaan. Olin ne jo moneen kertaan rullahuttanut ompelukoneella ehjäksi, joten menetys ei tuntunut karvaalta, mutta ihmettelen kovasti kuinka tilanteen romanttisuus pälkähti päähäni vasta nyt, kuukausia myöhemmin. Ajatellaanpa vaikka, että olen köyhä mutta hurmaava sinkkunainen, vanhapiika, ehkä kotiopettajatar, ja minua palvoo salaa komea ja varakas patruuna, joka poimii buss...hevoskieseistä talteen vaatimattomat, paikatut hansikkaani. Jo kuulen hääkellojen soivan, ruusuinen tulevaisuus odottaa. Vähän liikaa on tullut kerrattua Louisa May Alcottia kevään mittaan.

Itä-Hämeen museo on romantikolle oivallinen paikka. Maila Talvion työhuoneessa voi nokka piukeana, monitehot kallellaan tutkiskella ajan patinaa, varsinkin rouvan morsiusvihkoa vuodelta 1893, hyvänen aika sentään, ja sitten voi käydä Uuno Kailaan muistohuoneessa ihmettelemässä kuinka perin yhdennäköinen Uuno oli äitinsä kanssa. Mika Waltarin huoneessa on monta Sinuhea ja kirjoituskone, jolla kuvittelen Waltarin naputelleen. Ehkä ei, en tiedä, eikä ainakaan siinä huoneessa eikä edes siinä talossa mutta Hämeessä kuitenkin, se riittää kyllä. Neljä päivänlaskua on kiehtova kirja, ja vinttikamari, kärpässienet ja kummittelevat egyptiläiset.

 

Harjoittelen saksaa

Sitten kun minua haastatellaan senioreiden missikisoissa, esitän ykköstoiveekseni maailmanrauhan. No kukapa ei. Toinen toiveeni tietenkin on, että ilmastotavoitteet saavutetaan, ja kolmas, luonnollisesti, että kaikki nälänhätä poistetaan. Jos vielä yhden bonustoiveen voi esittää, niin mieluusti pyydän kauppoihin väliinputoaja-naisten kehoille sopivia, KIVOJA T-paitoja. (Väliinputoaja = liian iso normikauppaan, liian pieni XXL -liikkeeseen.) V -kaulus ja vyötärölle vähän kaarta, kiitos, ei ylileveitä hartioita. 

Minulla on matkalaukussa kaikki omistamani kesävaatteet. Tänään olen pukeutunut pitkään, roosaan pellavapaitaan, jossa on puhvihihat. Vuoristokylässä kuuluisi kyllä kuljeskella Haglöfsin, Helly Hansenin, Meindlin tai Lowan kamppeissa ikään kuin koko ajan valmiina vaellukselle, mutta minä se vaan leikin Vihervaaran Annaa. Mitenkähän Gilbert olisi suhtautunut Annaan, joka serpentiiniteillä pitää vänkärin paikalla  silmiä kiinni sekä ylä- että alamäessä, kun hänen oikeasti pitäisi toimia kuskina niin että selkävaivainen Gilbert selviäisi reissusta jokseenkin siedettävässä kunnossa. Emme saa koskaan tietää. Meidän perheyksikössä kyseinen tilanne aiheuttaa pientä kireyttä molemmissa osapuolissa.

Tässä pari paikkaa, joihin ei kannata lähteä, jos inhoaa moottorikoneilla ajamista ja pelkää mutkittelevia vuoristoteitä:

Großglocknerin alppitie

Dolomiitit, Tre Cime di Lavaredo

Tässä paikka, jossa kannattaa oleskella, vaikka inhoaakin ajamista:

Bad Gastein. Lämpimiä uima-altaita ja kivoja hissejä huipuille. Sähköauton lataaminen onnistuu mainiosti. Tänne pääsee myös junalla! Naapurikyliin on bussivuoroja. Airbnb oli hieno. En tule tänne enää koskaan.

P.S. Harjoittelen saksaa lukemalla supermarketista bongaamaani uutta, hassua kevytdekkaria. Päähenkilö on kuvitteellinen Angela Merkel.

David Safier: Miss Merkel Mord auf dem Friedhof (Rowohlt Verlag 2022).

Kurssimatkapäiväkirja

Perjantai 5.5. 

Vähän naftisti on tilaa matkalaukussa. Pistin matkalle jalkaan mustat nappasnilkkurit, jotka huhtikuussa pelastivat minut Baskimaan infernaalisessa kylmyydessä, mutta jotka toukokuun alun Suomessa ovat liian lämpimät. Kunhan päästään kohteeseen, puran laukusta poistopyyhkeisiin käärityn likööripullon ja vaihdan nilkkurit tilalle. Tässäkö on tämän reissun turhake? Oliko virhe jättää pois kesätakki?

Olen kirjoittanut perinteistä paperista päiväkirjaa. En osaa päättää olisinko täysin rehellinen vai kirjoittaisinko kivut rivien väliin. Sotkua syntyy, kun kesken virkkeen muutan ajatusta. Mikään välimerkki ei tunnu hyvältä. Yhtään huutomerkkiä en aio käyttää enää ikinä. En ikinä! 

Lauantai 6.5. 

Katselin peilikuvaani lähijunan ikkunasta. Aurinko osui korvanlehtien lasitimantteihin niin lumoavasti, etten malttanut vaihtaa paikkaa, vaikka hiusrajassa tuntui jo pisara. Kuumien aaltojen leyhyttelyviuhka on syvällä repussa lääkepussin, nestekassin (1litra), sähköhammasharjan ja neuletakin alla. Viuhkassa lukee Crete.  

Lentokentällä ei juuri näe maskeja enää.

Sunnuntai 7.5. 

Tänään kaupunki tuntuu erilaiselta kuin vuonna 1991. Minä olen erilainen kuin vuonna 91. Eri minä ei huomaa lentoyhtiön viestiä lähtöajan muutoksesta ja kiiruhtaa portille vasta kun kuuluttavat nimeltä. Eri minä tilaa tiskiltä ruuan vieraalla kielellä, ei ymmärrä mitä itse sanoi eikä muista mitä on tilannut ja ai jaa minulleko tuo onkin, kun tarjoilija kulkee pöydän ohi toistamiseen huudellen annoksen nimeä. Eri minä kuljeskelee ympäri vierasta ruokakauppaa rennosti hyllyjä tutkiskellen ja tajuaa vasta kassalla, että  liike meni kiinni jo 20 minuuttia sitten. Eri minä on hörhö.

Tai ehkä minä olin eri minä jo 90-luvulla. Olenko onnistunut unohtamaan. 

Kaupan ujo nuorukainen kuunteli vuolaat pahoittelut ystävällisesti. 

Sunnuntai on retkipäivä.

Tiistai 9.5. 

Kaupunkikierroksen opas rakasti omaa ääntään. Täysin valehtelematta väitän, että seisoimme kirkon edessä 25 minuuttia. Hän veti osallistuvaa oppituntia kotimaastaan ja vasta hermoja raastavan, ikuisuuksia kestävän lypsämisen jälkeen joku meistä oppilapsista tuotti oikean vastauksen. Sitten puhuttiin mannerlaatoista. Tosi pitkään. Tosi, t o s i pitkään. Liukenin matkamuistoliikkeeseen. 

Keskiviikko 10.5. 

Tapahtuu niin paljon, etten ehdi ajatella. Periaatteessa ajatella pitäisi paljonkin, mutta en tiedä ajattelenko loppujen lopuksi ollenkaan tai ajattelenko oikeita asioita. Yhtenä hetkenä meidät ohjattiin ottamaan rusina kämmenelle ja tarkastelemaan sitä, miettimään. Myönnän, että varsin nopeasti siirsin pohdinnan rusinasta kahvitaukoon. Että onko tänään keksejä. Niitä vaniljajuttuja.

Puistossa Body Scan - hetkessä piti mietiskellä vasenta nilkkaa. Linnut visersivät, lounasaika lähestyi, vähän oli myös kylmä. Unohdin nilkan, unohdin koko kehon. Tämän aamun harjoituksessa liikutettiin käsiä edestä vaiheittain sivulle ja takaisin kolmen minuutin ajan. Minulta alkoivat voimat loppua jo ensimmäisen minuutin jälkeen, eturivin espanjalainen mies näytti suoriutuvan tehtävästä ylvään vaivattomasti. Ihailin ja ihmettelin, laskin omat käsivarteni alemmaksi heti kun ohjaajan silmä vältti.

Olen kuitenkin saanut paljon uusia ideoita.

Laitan tähän pari kuvaa kaupungista. Melkein voisin luulla olevani Kokkolassa, ainakin hetkittäin, paitsi että useimpien puutalojen seinissä on peltikuorrute. 

Perjantai 13.5. 

Hän tuli suoraan kahvilan yläkertaan kuten olimme sopineet. Minun siskoni tyttärentytär, joka on siis aikuinen nainen. Oikea halaus, pitkä ja tuntuva. Aivan liikutuin. Skyr-kakku ja cappuccino, porkkanaleivos ja latte. Kävelimme kalseassa merituulessa museolle, jossa kuuntelimme kiltisti kaiken mitä audioguide kertoi. 16 henkilön tarinat, sen juuri jaksoi.

Ostin matkamuistoliikkeestä puisen lunnin, jota kutsun ankaksi. 

Pelotteluturistikuvia.

Sunnuntai 15.5. 

Tikkurilan rautatieasemalla näin äkkiä vastaantulevat ihmiset ikärenkaina. Ne lukuisat kerrat, kun olen täällä kulkenut eri ikäisen ihmisen ajatuksissa! Olkoonkin, että olen nykyään ystävällisempi itselleni, en silti pidä vanhenemisesta. Sielunvaellus tuntuu joskus houkuttelevalta ajatukselta, ainakin jos voisin elää hyvän elämän hylkeenä.

Menemme kohti kesää ja lämpöisiä vesiä, juna ajaa kohti pohjoista.

Reykjavikissakin vihertää kevät. 

Kävimme myös Nafpliossa mutta ei siitä sen enempää

Puoli seitsemältä aamulla taksikuski kysyi meiltä "Niin mitä se Putin oikein meinaa?" Oli kuulemma sanonut jotain Suomeen tulemisesta, mistä johtuen matkaseurani surffaili uutisia pitkän tovin turvatarkastuksen jälkeen. Meillä oli runsaasti aikaa. Toisin kuin Istanbulissa, matkatositteiden tarkistus tapahtui sutjakkaasti ja olimme shoppailualueella alle aikayksikön. Ei netistä löytynyt mitään sellaista mitä emme jo olisi tienneet. Hotellin televisiosta ymmärsimme vain yhtä kanavaa, BBC News, mistä seurasimme Ukrainan tapahtumia iltaisin, kunnes eräänä kurssipäivänä tirahutin itkut asiasta keskustellessa. Sen jälkeen pidin television kiinni. Ja mitä siellä Istanbulin välietapissa edellisellä lentomatkalla sitten tapahtui, oli varmaankin vain tiedonvälityksen ongelma. Lentovirkailija ei ollut aikaisemmin nähnyt rokotustodistusta, jossa luki 3/1 (kolme rokotusta / yksi sairastettu tauti), ja hän luuli että olin lähtenyt matkaan yhdellä rokotuksella. "This is a problem", she said. Onneksi tajusin lopulta kaivella kännykästä edellisen rokotustodistuksen, jossa luki 2/2 (kaksi rokotusta / rokotussarjaan kuuluu kaksi rokotusta). Toinen virkailija päästi minut koneeseen. 

Välilaskuineen meiltä kesti yli seitsemän tuntia päästä Suomeen. Helsinki-Vantaalla hyppäsin junaan, jolla ajelin Tikkurilan asemalle odottamaan pohjoisen junaa. Meni tunti. Sitten junalla parin tunnin matka Tampereelle, missä taas odotin tunnin, jotta pääsin seuraavaan junaan. Torkuin junan penkillä puoli neljään asti (aamulla), jolloin nostin 17 kilon matkalaukun kotikaupungin asemalle ja siitä taksilla kotiin. Saunasin, pyykkäsin ja järjestelin, nukuin tunnin. Ei tuntunut missään. Totaaliuupumus iski seuraavana päivänä. 

En tiedä menenkö Kreikkaan enää koskaan. Mieleen jäivät ystävällisyys ja palvelualttius, oliiviöljyn runsaus ruuissa, hunaja, fetajuusto, erinomainen appelsiinimehu. Bergamot-puut täynnä hedelmää (jota ei voi syödä!), arkelogisen museon upeat patsaat, tuulenpuuskat Akropoliilla, keskustan ankean rumat korttelit, suuri (hurja) lihatori roikkuvine raatoineen hotellimme (neljä ja puoli tähteä) kulmilla. Öisin kuului kadulta meteli, minä kuuntelin äänikirjoja. Kurssin anti oli pettymys, mutta opinpahan asettamaan FFP2 -maskin kasvoille niin että korvat eivät lerpata. Ilmansaasteiden lisäksi hengitin kaiken aikaa maskista (oletettavasti) irtoavia hiukkasia. Hanaveden sijaan join mikromuovia, joka maistui paremmalta. 

Niin tai näin, there's always a catch. Kurssitodistuksessa lukee, että olen oppinut käyttämään vierasta kieltä sujuvammin.

Ateena jne.

Jos on pakko mennä Ateenaan maaliskuussa, niin sanoisin, että Lykavittós -kukkulalla kannattaa käydä. Ja kannattaa ottaa seuraksi vähän itseä huonokuntoisempi kaveri, jotta ainakin ylämäessä saa vielä nauttia ylemmyydentunteesta, vaikka paluumatkalla rikkinäiset polvet palauttavatkin nöyräksi. Siinä välissä näkee Ateenan kaupunkia korkeuksista ja voi nauttia palkitsevia juomia maisemakahvilassa. Huipulla luultavasti tuulee ja meinaa viluttaa, mutta ei ihan. Selfieitäkin yritetään ottaa, mutta aurinko paistaa niin paljastavasti naamaan, että kaduttaa, kun ei tullut laitettua meikkivoidetta. Kaikki kuvat deletoidaan. Matkalla hotellille (jalkaisin tietenkin) voimat loppuvat täysin, paitsi siltä kaverilta, jonka luulit olevan huonommassa kunnossa kuin sinä itse. 

Olemme lopultakin onnistuneet näkemään kaupungista muutakin kuin luvattomilla graffiteilla töhrittyjä seiniä. Varakkaammilla alueilla näkee kaunistakin seinää ja ehkä sen vuoksi myös poliiseja. Kurssin loputtua perjantaina lähdimme bussiretkelle Soúnion niemelle. Retken pääasiallinen tarkoitus oli päästä ihailemaan auringonlaskua Poseidonin temppelillä. Mikä nautinto istua hiljaa bussissa! Opas kertoi kiehtovia tarinoita Kreikan mytologiasta. Olivat yhtä tuttuja kuin Kalevalan kertomukset, miksikähän. Lukiossako näitä käytiin vai peruskoulussa? En jäänyt pitkäksi aikaa pohtimaan, koska piti alkaa turistihommiin. Videoimme maisemia ja kuvasimme selfieitä niin innokkaasti, että huomasimme auringon laskeneen vasta kun saksalaiset turistit alkoivat taputtaa. Hups! No sainpa tosi onnistuneet kuvat itsestäni: juuri sopivan hämärät ja epätarkat, näytän ihastuttavalta.

Tässä Aigeianmeren auringonlasku ennen kuin aurinko laskee.

Lempeitä miehiä ja hiljaisia kissoja

Ateena. Koulutus. 

Ennen matkaa kuvittelin kaikenlaista. Ajattelin istuvani päivät tilavassa salissa kahden metrin päässä muista osallistujista kuunnellen innostavaa luennoitsijaa erilaisista oppimisen ongelmista (ehkä ratkaisuistakin), samalla kun pyöräyttelen kultakynällä kukkia ja tikku-ukkoja luentovihkoon, selaan Whatsapp-viestejä ja lähettelen vitsejä työkavereille Suomeen. Ei se ihan niin mene. Todellisuudessa kerron pienelle osallistujaryhmälle suu vaahdossa suomalaisesta koulusta, pinnistän kuulohermoni äärimmilleen saadakseni selville mitä kurssinpitäjä paksun maskin takana suhisee, esitän kysymyksiä heti kun luulen ymmärtäväni mistä on kyse. Sama selviytymisprosessi käynnissä kuin 80-luvun lopulla Helsingin yliopiston proseminaarissa. Jumatsuikka, eihän tämän kurssin läpäiseminen edes vaadi moista tsemppausta!

Kun oikein muistelen tai kuvittelen, luulen nähneeni joskus jonkun jollekin lähettämässä Kreikka-kortissa kulkukissoja. Ensin huomasin Akropoliin rinteillä pari kattia, nyt niitä vaikuttaa kulkevan ja istuskelevan turistikohteissa siellä täällä. Toinen Ateenalle ominainen piirre tuntuvat olevan lempeät miehet. Hymyilevät ystävällisesti, selittävät ja palvelevat, puhuvat pehmeästi ja hillitysti. Eikös Asterixin ja Obelixin kreikkalaiset ukkelit olleet jotenkin erilaisia?

Tähän pohtiva emoiji.

Työmatka

En voi mennä Kainuuseen. Olen kieltänyt itseltäni Kajaanin, Sotkamon, Kuhmon, Puolangan, Suomussalmen ja koko itärajaa myötäilevän tien aina Kuusamoon asti. Kuusamoon kyllä saisin mennä mutta en halua. Kauas Euroopan etelään kuten Kreikkaan en ole koskaan erityisemmin kaivannut, mutta sinnepä sitä nyt mennään. Ennen lähtöä ompelutin kevyttoppaan uuden vetoketjun, tulostin viisi rokotustodistusta ja latasin kännykälle yhdeksän äänikirjaa. Minulla ei ole muita odotuksia matkalta, kuin että ei olisi lunta. Niin että voiko muka jokin mennä pieleen.