Ennen matkaa kuvittelin kaikenlaista. Ajattelin istuvani päivät tilavassa salissa kahden metrin päässä muista osallistujista kuunnellen innostavaa luennoitsijaa erilaisista oppimisen ongelmista (ehkä ratkaisuistakin), samalla kun pyöräyttelen kultakynällä kukkia ja tikku-ukkoja luentovihkoon, selaan Whatsapp-viestejä ja lähettelen vitsejä työkavereille Suomeen. Ei se ihan niin mene. Todellisuudessa kerron pienelle osallistujaryhmälle suu vaahdossa suomalaisesta koulusta, pinnistän kuulohermoni äärimmilleen saadakseni selville mitä kurssinpitäjä paksun maskin takana suhisee, esitän kysymyksiä heti kun luulen ymmärtäväni mistä on kyse. Sama selviytymisprosessi käynnissä kuin 80-luvun lopulla Helsingin yliopiston proseminaarissa. Jumatsuikka, eihän tämän kurssin läpäiseminen edes vaadi moista tsemppausta!
Kun oikein muistelen tai kuvittelen, luulen nähneeni joskus jonkun jollekin lähettämässä Kreikka-kortissa kulkukissoja. Ensin huomasin Akropoliin rinteillä pari kattia, nyt niitä vaikuttaa kulkevan ja istuskelevan turistikohteissa siellä täällä. Toinen Ateenalle ominainen piirre tuntuvat olevan lempeät miehet. Hymyilevät ystävällisesti, selittävät ja palvelevat, puhuvat pehmeästi ja hillitysti. Eikös Asterixin ja Obelixin kreikkalaiset ukkelit olleet jotenkin erilaisia?
Tähän pohtiva emoiji.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti