perjantai 2. elokuuta 2019

Hedelmäpizzaa


Puhuivat radiossa maailman ylikulutuspäivästä juuri kun olin pistämässä uusia koruja korviin. Katselin Aarikan keltaisia pallukoita kämmenelläni ja ajattelin, että vissiin olisi nämäkin pitänyt jättää ostamatta ja vissiin sillä vanhalla mekolla vielä yhdet häät menee. Oli helppo päätös, inhoan vaatteiden sovittamista. Ne päätökset, joilla oikeasti voisi olla jotain vaikutusta ympäristöön, ovat paljon vaikeampia. Ja isompia.

Olen alkanut teleporttaamaan. Saastuttaminen jää aivan minimiin, vain yksi pieni savunpölähdys matkaa kohden. Ensimmäisen teleporttausmatkani tein Porin jazzeille siskontyttöni kanssa. Meillä oli vähän ensikertalaisen vaikeuksia. Ilmiinnyimme vahingossa ensin Kristiinankaupunkiin Kissanpiiskaajankujalle, mutta hyvä välipysäkki siitä tuli, päärynäpizzaa rantaravintolassa, ja ehdimme mainiosti vielä siirtyä Poriin Kirjurinluodolle ennen illan pääesiintyjää, joka oli TOTO. Soittivat viimeisenä sen yhden kappaleen. Just sen. En muuten ymmärrä mitä laulussa sanotaan. Googlasin Africa lyrics, enkä ymmärrä siltikään. Olen nyt kuitenkin  kuullut kappaleen ihan livenä ja myös laulanut mukana, siis epämääräisiä sanantapaisia hymisten ...rains...hym hym hym, ja minä huojuin ja koko valtaisa ihmismeri huojui pehmeän rytmillisesti Kirjurinluodon nurmikolla.

Muuttoautojen ilmiinnyttäminen kadun oikeaan reunaan Kuopiossa (parkkimaksu ma-pe 8-18) onnistui mahtavan tarkasti. Miten ihana kaupunki Kuopio onkaan! Suurin osa vierailusta kului rättihommissa kellariyksiön hämärässä, mutta illan päätteeksi teimme pienen kävelyn torin poikki Subiin. Meitä siveli leuto järvikaupungin kesähenkäys, ihmiset kuljeskelivat kevyissä vaatteissa, rauha ja onni vallitsi Minnan kaupungissa. Niin luulen, me ainakin olimme rauhallisia ja suhteellisen onnellisiakin. 

Olen viime päivinä mietiskellyt Audrey Niffeneggerin kirjaa Aikamatkaajan vaimo (Gummerus 2005). Kestäisiköhän lukea uudelleen.



lauantai 27. heinäkuuta 2019

Viimeinen kesäpäivä


Koskaan ei näytetä, kun Montalbano kahlaa meressä mennessään aamu-uinnille. Filmaus alkaa vasta sitten, kun käsivarret jo pyörivät vedessä ja ilmassa, Montalbano hengittää sisään käsivarren alta ja puhaltaa veteen, uudelleen ja uudelleen, ja seuraavaksi ollaankin jo puvuntakki päällä pikkuterassilla siemailemassa espressoa. Oletan ettei Välimerellä asiaan vain ole mitään syytä kiinnittää huomiota. Aurinko paistaa eli on lämmin, Salvo luultavasti vain juoksee mereen ja heittäytyy aaltoihin. Ei uutisarvoa. Tosi helppo homma, etenkin jos Sisilian rannat syvenenevät nopeasti. Meillä Perämerellä kahlataan pitkään, värjötellään kalsean kylmässä vedessä ja tuulessa ja sitten varovasti kumarrutaan uimaliikkeitä kuvitellen, kun vielä ollaan käsipohjasyvyydellä. Nopea kastautuminen juuri ja juuri pinnan alle, uikkareiden sisään tunkee hiekkaa, vielä toisen kerran, sitten sankarina rivakasti rannalle takaisin. Paitsi tänään! Tänään marssin iloisesti kauas rinnan syvyyteen, heittäydyin uimaan, polskin niin ja näin, kirmasin, kaatuilin, solahdin veden alle sukellukseen monta, monta kertaa. Ei ollut kylmä, olihan kesän toinen, kenties myös viimeinen oikeasti lämmin päivä. 

Uinahdin sohvalle kahdeksi tunniksi. Kanadan tädin hakeminen lentokentältä oli niin jännittävää, etten ole nukkunut kunnolla ainakaan kahteen yöhön. Piti jännittää miten hän jaksaa pitkän lennon ja koneen vaihdon Frankfurtissa, piti jännittää olenko varmasti oikeassa paikassa vastassa, piti jännittää taksin ottamista kentältä, piti jännittää osaanko neuvoa taksin oikeaan paikkaan, kun siskon asunnon osoite ei löydy navigaattorista, piti jännittää pystyykö täti nukkumaan hyvin Suomen helteissä, onko vointi hyvä vielä yölläkin ja aamulla, heräämmekö ajoissa seuraavan päivän junaan, osaanko tilata taksin puhelimitse, muistanko lähtiessä sulkea vesihanat, keittolevyt, ikkunat, oven, sujuuko kulku kävelykepin kanssa oikealle raiteelle Tikkurilassa, väsyttääkö helle, MENEEKÖ VARMASTI KAIKKI HYVIN. Oli ihanaa ajatella Mia Kankimäen kirjaa, kuinka hän kertoi miten peloissaan oli matkalla. Mia tosin matkusti Afrikkaan, minä Helsinki-Vantaan lentokentältä Järvenpään ja Tikkurilan kautta Pohjois-Pohjanmaalle. Kirjan Mia väitti olevansa introvertti mutta puhui ja seikkaili jos kuinka monen vieraan ihmisen kanssa. Minäkin olen introvertti mutta juttelin kahvilassa aivan vieraan, pelottavapartaisen miehen kanssa, höpötin niitä näitä kaupan kassoille, kyselin molemmilta taksikuskeilta ummet ja lammet, puhuin junan ravintolavaunussa tädilleni istumapaikan, kun kaikki istuimet oli jo varattu. Kauhia sentään. Mia ylitti itsensä eri puolilla maailmaa, minä pääkaupunkiseudulla ja suomalaisessa kaukojunassa. Voi tätä elämää. Vielä on kaksi viikkoa vapautta jäljellä, mutta vähän jo pelottaa töihin meno ja kaikki se sosiaalisuus. Ja tänä iltana pitäisi uskaltaa ihmisten ilmoille kesäyöhön kuuntelemaan progebändiä. Ihmisenä, osana yleisöä ja ihan itse tätinä siellä missä yökansa liikkuu. Hui.



Salvo Montalbano on päähenkilö Andrea Camillerin kirjoihin perustuvassa TV-sarjassa.
Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018).
Illan progebändi: Jeavestone. Löytyy googlaamalla.


keskiviikko 24. heinäkuuta 2019

Seikkailen


Kotikaupunkini kahvilassa oli ikämiesten jutturyhmä vallannut suosikkipöytäni aamukahvin aikaan. Kuusi miestä, vilkasta keskustelua. Sama ilmiö Vanhan Rauman torilla pari viikkoa sitten, ja Pohjois-Norjassa, Vesisaaren kahvilassa todistimme vielä paljon isompaa kokoontumista kesäkuussa. 

Pikkulusikat kilahtelevat harvakseltaan kuppeja vasten, puheenporinaa ja naurahduksia, väliin kunnon remakka. 
Missä ovat naiset?

Olen kuunnellut Mia Kankimäen kirjaa Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018) sellaisella intensiteetillä, että itsekin yllätyin. Ei minulla ole tapana lueskella tämmöisiä, siis mikä tämä nyt onkaan, päiväkirja, matkakirja, tietokirja, viihdettä, voi ei, en tiedä mitä kuuntelen. Ihanko luvallista on kirjoittaa teos, jota ei voi lokeroida? Vaan kuinka ollakaan, tämä kirja hoitaa kätevästi monenlaista nälkää! Kuten että minun ei tarvitse haaveilla Afrikasta, Mia ja Karen ovat matkustaneet puolestani. Karen Blixen on yksi kirjan yönaisista, mutta heitä on monta muutakin, hurjia elämäntarinoita, kauheitakin ja surullisia. Mielenkiintoisia, jännittäviä, aivan uusia minulle. 

Junamatkan aikana kuulin kuulokkeistani entisaikojen italialaisten naisten ja naismaalareiden kohtaloista. Kankimäen kerronta nappasi niin mukaansa, että Helsingin päärautatieasemalta kävelin suoraan Ateneumiin katsomaan naamoja, siis muotokuvia, että josko ne minulle jotakin kertoisivat itsestään ja elämistään, niin kuin italialaisten taulujen naiset tuntuivat kertovan Kankimäelle. 
Kyllä, jokin on muuttunut. Taide on jännittävää. Tattista, Mia.


keskiviikko 17. heinäkuuta 2019

Kaikki viinimarjapensaat poistettiin jo vuosia sitten


Haluaisin niin kovasti kirjoittaa kirjan. En yhtään tiedä mistä aiheesta, mutta jos keksisin jotain sanottavaa, kirjoittaisin varmasti. Siis todellakin, jos pystyisin kohdistamaan kaiken intohimoni kirjoittamiseen, ei tarvitsisi koko aikaa haaveilla matkustamisesta. Olisin aidosti ympäristötietoinen. Keittäisin viikoksi kerrallaan valtavan kattilallisen kasviskeittoa ja uppoutuisin luovuuteen. Kirjoittaisin ja ryystäisin soppaa. Viimeistelisin runoteoksen, lipittäisin maitokahvia, naputtelisin viihteellistä proosaa, ryystäisin soppaa. Luultavasti perustaisin pihan perälle kompostin ja kasvimaan ja kasvattaisin omat soppaperunat. Istuttaisin uudet marjapensaat, kaksi omenapuuta ja havumetsän. Maapallon lämpömittari pistäisi sekunnin miljoonasosan verran vastaan ennen kuin seuraava aste räpsähtäisi näytölle. 

Olen lukenut/kuunnellut tämän loman aikana jo seitsemäntoista kirjaa. Niitä kahta, joiden aikana enimmäkseen nukuin, en laske saldoon mukaan. Olen yrittänyt viihtyä ja ohjelmoitua kotimaisemissa, mutta vähän olen kyllä matkustanutkin, keskivertoisen road tripin verran. Monenlaista hyvää tapahtui: Tampereella söin sushia poikani kanssa, Taalintehtaalla nautin jazzkadulla auringosta kälyni seurassa, Maarianhaminassa kuuntelin Pommern-laivan upean esittelyn (audio guide), Viking Linen päiväristeily oli loistokas mennen ja tullen, Vanhan Rauman torilla ihailin suloista aamua kahvimuki höyryten.

Kotona olen matkan jälkeen ollut jo kokonaisen viikon. Jo viikon! Aikani kuluksi olen keksinyt salaisen harrastuksen, josta en hiisku kenellekään. Seuraan netistä jooga-ohjelmaa, jonka sanovat sopivan aloittelijalle. Niin ne sanovat, minua väliin epäilyttää. Ja nyt, aurinkotervehdys!


maanantai 17. kesäkuuta 2019

Luksuslomaa Kiilopäällä


Aurinkoa, päivävaelluksia, savusauna, polskimista tunturipurossa. Ei yhtään hyttystä missään. Fantastista. 


Leiri. Puro solisi ja aurinko paistoi läpi yön.

Yksi tyytyväinen Kiilopään huipulla. 




torstai 13. kesäkuuta 2019

Jäämeren rannalla


Tänä aamuna heräsimme P-paikalla lähellä Nessebytä, Finnmarkin läänissä Pohjois-Norjassa.

Jatkoimme matkaa pitkin Varanginvuonon karua pohjoisrantaa Vesisaareen saakka. Tummarunkoiset tunturikoivuryteiköt toivat mieleen lähinnä kotiseudun roskapajukot. Pienet puutalot olivat sinänsä ihan viehättäviä, mutta pihoja ei juuri erottanut toisistaan. Ne olivat kuin yhteismaata, ruoho kasvoi mutta istutuksia ei ollut, ei kukan kukkaa. Tosin vielä ei olla edes juhannuksessa ja ajelimme sentään leveyspiirillä 70. Vieläkö on odotettavissa kesempi kesä?

Maisema Varanginvuonon eteläpuolella on jylhempää ja komeampaa kuin pohjoisrannalla. Rumien koivurisukkojen sijaan mahtavia kallioita ja ylväät maisemat merelle. Siinäpä huristelimme yli tuntureiden poroja väistellen, kun yhtäkkiä eteemme avautui viehättävä, tiheään rakennettu pikkukylä ja oikea hiekkaranta! (Narnia?) Mikä ihmeellisintä, Golf-virran ansiosta meren sanotaan täällä pysyvän sulana talvellakin! Pykeijassa kannattaa käydä, kylän menneisyys on kiehtova ja suomen kieli näkyy ja kuuluu vielä, vaikka on kai hyvää vauhtia häviämässä norjalle. Voi ollapa kalanais! Kyllä lähtisin Pykeijaan kalareissulle! Vuokraisin Elsalta minimökin ja popsisin kuningasrapuja iltakaudet. 

www.pykeijanystavat.fi


Suomea kohti suunnatessa vilahti silmäkulmassa jossain kveeni-festarimainos. Näiltä pohjoisen reissuilta jää aina niin monta selvittämätöntä salaisuutta. On kveeniä ja meänkieltä ja eri saamelaiskieliä. Tällä retkellä olen vihdoinkin nähnyt Sevettijärven tienviittojen kolttasaamelaiset paikannimet. 



keskiviikko 12. kesäkuuta 2019

Ohcejohka


Se on kuulemma niin, että hyvinkin seurallinen ihminen vanhetessaan viihtyy paremmin itsekseen ja vetäytyy mielellään omaan rauhaansa. Tämän piirteen olen täysin havainnut itsessäni, paitsi tänään Utsjoen uimahallin saunassa. Oli ihan pakko kysellä pieneltä kakkosluokkalaiselta minkälaista Utsjoella on asua (no ei o kavereita, mutta neljävuotiaitten kanssa leikin ja ihan mukavaa on), ja minkä kokoinen Utsjoen alakoulu on (no suomenkielisiä koululaisia on kakskymmentä, mutta saamenkielisiä paljo enemmän), ja mitä täällä voi lomalla tehdä (no ainakin kävellä tuntureilla ja mää käyn joka päivä uimasa). Sitten saunaan tuli vanhempi rouva, joka oli jo käynyt Nisulammessa (?) polskimassa, mutta vesi oli ollut kovin kylmää. Ihastelimme uimahallin saunaa (puulämmitteisen löylyn tuntu sähkösaunassa) ja kehuimme uimahallin sijaintia koulun yhteydessä (yksi 16,7 metrin allas riittää mainiosti). Samassa rakennuksessa on myös kirjasto.

Harmi kyllä emme ehtineet Utsjoen Shopping centeriin ennen sulkemisaikaa, kaupan hyllyt kun kertovat aina mielenkiintoisia asioita paikkakunnan arjesta. Nuorgamin K-markettiin pääsimme vielä ihailemaan lihatiskin pituutta ja kalaosaston laajuutta. Yhtään pokkaria en nähnyt missään mutta ostin muistoksi kolme postikorttia. Yhdessä Ohcejohka-Utsjoki, toisessa Nuorgam ja kolmannessa Lapin maakuntakukka.

Varsinkin Sodankylässä kukkivat kullerot teiden varsilla eilen kovin suloisesti. Pieniä, keltaisia aurinkoja. Ihanaa.


  

perjantai 7. kesäkuuta 2019

Jäätelökesää


Lomailijan lokikirja, viikko 1.

Tämä on ollut juhlien kevät. Nuorempi poika valmistui konservatoriosta muusikoksi, ah onnea, ja on nyt vapaa miettimään mihin suuntaan elämänsä tästä eespäin kääntää. Tytär kirjoitti ylioppilaaksi, suunnitteli viikkokaudet juhlan yksityiskohtia, siivosi, leipoi kakkuja äitinsä, anopin ja avuksi tarjoutuneiden ystävien kera. Juhlissa kätteli vieraita kuin aikuinen ikään, vastaili asiallisesti kysymyksiin, kuunteli hyväntahtoisesti äitinsä puheen ja epävireisen laulun. Viimeisin varsinkin osoittaa ylioppilaalta kypsyyttä ja melkoista henkistä kestävyyttä. Isänsä, hellämielinen insinöörimies, poistui jo intron aikana hiljaa näkymättömiin vuotavin silmin. (Maaritin Lainaa vain. Uskottelemme laulajan heikon suorituksen syyksi liikutuksen.)

Heti loman aluksi kirjoitin muistikirjaan kesätavoitteet: Liiku ainakin tunti päivässä. Syö salaatti joka päivä. Lue joka paikassa. Nauti. Ole oma itsesi, täysin. Osta punavalkoisia vaatteita. Kirjoita. Hyväksy. Älä selittele. Lomapäivän numero 6 kohdalla saamme todeta, että verenpaine on laskenut normaaleihin, ajoittain jopa ihanteellisiin arvoihin, sydän lyö tasaisesti, keskeneräisiä kirjoja on tällä hetkellä kolme, äänikirjoja kaksi. Keltaisia vaatteita on kaapissa enemmän kuin koskaan ennen (erinomainen väri, mutta haluaisin sitä reipasta raitaa). Vatsa alkaa olla aika hyvässä kunnossa, vielä kuitenkin tarvitaan närästyslääkkeitä ja paljon, paljon jäätelöä. Rohkeampi haluaisin olla. Huhtikuussa koettu flimmeri, vaikkakin hoitui itsestään aluesairaalassa vietetyn fantastisen lukuloman aikana (yö vuodeosastolla TÄYSIHOIDOSSA uulalaa), avasi aivan uusia mahdollisuuksia mielikuvitukselle. 

Tänään heitin talviturkkini mereen enkä saanut sydänkohtausta. 

Työvuosi taisi olla aika stressaava. Hiphei, ohi on!


torstai 28. maaliskuuta 2019

London 2019


Frendit ovat vanhentuneet järkyttävästi. Britannian televisiossa näytetään sarjan alkujaksoja ja tämä on aivan musertavaa. Jos Chandler, Monica, Joey, Phoebe, Rachel ja Ross ovat ajan saatossa kokeneet kulumista, siis ihan ikäisensä näköisiä ovat, täytyy sen merkitä sitä, että minäkin olen rupsahtanut. Ei ihme, etteivät matkaselfiet taaskaan onnistu millään. Helkkari.

Kärsin melkoisia omantunnon tuskia tämän matkan vuoksi. Saako enää lentää ollenkaan, kysyin nuorelta, tuoreelta kollegalta, kun lusikoimme koulun ruokasalissa soijaperunasoselaatikkoa. Vastausta en tiedä vieläkään, mutta sen voin tässä kertoa, että JAUHELIHAperunasoselaatikko on lempiruokaani ja soijaversio vain ilkeä irvikuva kyseisestä ruokalajista. Väittävät kuitenkin, että kasvisruoka olisi ympäristöystävällisempää, joten sitä lappaan suuhuni edelleen ja tukka kypärän alle liiskattuna pyöräilen töihin aamuisin. Yksi päivä luin juttua vaatetuotannon ympäristöhaitoista. En siis ostanut apteekista uusia lentosukkia, vaan päätin edelleen käyttää vanhoja, vaikka vähän eripariset olivatkin. Pyöräilin kotiin, käänsin koko talon nurin etsiessäni kyseisiä sukkia, sitten ajoin juuri ennen sulkemisaikaa autolla apteekille ostamaan kahdet uudet. Aina ei mene ihan nappiin.

Vaatteet pitää ostaa nykyään erityisen harkitusti ja kestävää kulutusta silmällä pitäen. Varmin tapa saada hyvät housut on ostaa sama malli ja koko kuin edellisetkin ovat. Oli alennusmyynnit ja otin heti kolmet. En ymmärrä kuinka en sovituskopissa huomannut mitään. Vasta ensimmäisen käyttökerran yhteydessä tajusin, että ovat niin tiukat, ettei edes elastaani pelasta tilannetta. Ympäristö- ynnä tuhlausmorkkisten lisäksi murehdin nyt elämää suurempia kysymyksiä. Tunnettu tosiasiahan on, että matkalle lähtiessä täytyy aina laittaa hyväkuntoiset, puhtaat alkkarit. Siltä varalta tietenkin, että joudut onnettomuuteen. Mutta entä jos kuolet, voi taikkeri sentään, mitä ajattelevat vaatekaappiasi tyhjentävät omaiset, kun kaapista löytyy kolmet käyttämättömät farkut!!! Riivin heti hintalaput pois, sekoittelin vähän kasoja, caprit yhteen väliin, tuonne shortsit, taas yhdet farkut väliin, yksi hame. Sitten pakkasin matkalaukkuun vanhat, ratkeamisvaarassa olevat farkut ja pohdiskelin rennon vaatetuksen etuja.

Ilmojen herra ja rouva ja kolmas ovat matkaamme suosineet. Ohjelmassa kaksi konserttia, yksi baletti, musikaali ja teatterinäytös, vähän shoppailua, paljon kipeitä jalkoja, herkuttelua, lontoolaisia juttuja. Olemme tyytyväisiä ja todella väsyneitä. Huomenna kotiin ja farkkulaihdutus alkuun. Helkkari.

Matkavinkkejä: Wigmore Hall, The Royal Ballet, Barbican Centre, The Mousetrap, Sky Garden, Portobello Road.



torstai 27. joulukuuta 2018

Joulukuu


Ostin itselleni kaksi kaunista muistikirjaa, punakultaisen ja turkoosin. Jokaisen sivun alareunaan on painettu teksti very warm morning sun, jonka nähdessä heti tulee lämmin olo. Sisältä. Infrapuna-ajatus. Tarkoitukseni on kirjoittaa muistiin ohimennen koettuja, tohinassa unohtuvia asioita, vähän niin kuin Hanne Camilla Greben dekkarissa Husdjuret (Bonnier Audio 2017). Hanne sairastaa dementiaa, minkä vuoksi alun alkaen innostuin lukemaan sarjan ensimmäisen osan Kun jää pettää alta (Gummerus 2017) ja heti perään maratonkuuntelin edellä mainitsemani äänikirjan. Olisinpa kirjoittanut muistiin näiden kirjojen tuomat ajatukset ja oivallukset. Niitä tuntui suorastaan satelevan! Nyt en muista mitään.



Perjantai 14.12. Jyväskylä.

Tuntematon keski-ikäinen nainen hyppeli innosta valitessaan kahvipullaa kävelykadun kahvilassa. Ihailimme elämänasennetta. Vain aito juustokakku saisi minut pomppimaan. Raskaasti.



Lauantai 15.12. Sukukokous. Helsinki. Ensin teatteriin, sitten jatkoille lapsiperheen kotiin.

Komisario Palmu ratkaisi Helsingin kaupunginteatterissa Alma Skrofin murhan jo hyvissä ajoin iltapäivällä. Meidän seurueellamme oli viisitoista eri näkökulmaa suoritukseen. Arabian ratikassa keskustelu soljui joustavasti Palmu-näytelmistä ja -elokuvista Tähtien sodan kautta Safiiriin ja Teräkseen ja taas takaisin. 

Kerrostaloasunnossa meteli nousi korvia huumaavaksi, väkeä tuli lisää, jossain vaiheessa laulettiin täyttä kurkkua joululauluja, nuorimmat vietiin välillä ulos potkimaan palloa, puhuttiin elämät, tutustuttiin uusiin kumppaneihin, rapsuteltiin koiraa.

Iltasella hajaannuimme taas eri osoitteisiin. Olipa huippukiva päivä. 



Torstai 20.12. 

Työpaikalla on koko joulukuun ollut interaktiivinen joulukalenteri aikuisille, siis joka päivä jotain toimintaa: tietokilpailuja, piparinkoristelua, karaoke, herkkubuffa, pukeutumispäivä ja tänään meininki huipentui joulumpialaisiin. Kun oppilaat lähtivät kotiin, opettajat ja ohjaajat jäivät koulun saliin juoksemaan. Minulla oli takki tyhjä (en todellakaan ollut ainut) mutta tein silti kaksi maalia (!!!) Käsittämätön uupumus, jalat liikkuu, aivoissa ei liiku enää mikään.

Aiemmin päivällä koulun isoäänisimmät pojat kävivät kyselemässä koetuloksiaan. Olin kirjoittanut huomioita koepapereihin ja ne piti lukea ääneen. Kehu, kritiikki ja varoituksen sanat, kaiken halusivat kuulla tarkasti ja kahteenkin kertaan. Silmät vilkkuivat, hymyt pilkahtelivat poskilla.

Huomaa minut. Kerro minusta. Sano jotain hyvää.



Aatto ja maanantai 24.12.
En syö juuri mitään ja koko ajan on ähky. 


Torstai 27.12.

Kokeilin kaksi viikkoa BookBeatin äänikirjoja, nyt on meneillään Storytel. Huomaan keskittyväni lukijan äänenpainoihin ja sointiin sisällön sijaan. Melkein mikä vain kelpaa, kunhan äänitys on onnistunut. Jopa chick lit, varjelkoon.

Vanhin lapsista viedään tänään junalle. Poden jo ikävää, vaikka ei pitäisi, joulun sukulaisrumba kun jatkuu vilkkaana edelleen.

Äitini ei muista minua enää.