sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Talvipäiviä


On pitkälti Eero Saarisen ansiota, että sain kahlattua loppuun Kjell Westön romaanin Rikinkeltainen taivas (Otavan äänikirja 2017). Niin paljon tekstiä, niin intensiivistä kerrontaa, ja ihmisiä joita minä en suostuisi tapaamaan, jos kerran heistä eroon pääsisin. Eero luki ja minä siivosin vaatehuoneita kuulokkeet kallellaan. Odotin loppua kuin suurta skuuppia, mutta valaistuminen jäi kokematta. Ehkä Westö kuitenkin jotain sai ujutettua pääni sisään, kun olen ollut niin pahantuulinen viime aikoina.

Tänään on neljätoista astetta pakkasta. Aamupäivän aurinko kimalluttaa jäisiä männynlatvoja. Pieniä lumikeijuja lentelee alas hankeen ihan ikkunan viereen, kauempana sataa timantteja hiihtoladun varteen, eilen näimme talvisateenkaaren. Oli näkymä kuinka kaunis hyvänsä, minä vain odotan kesää. Niistän nenääni vaihtelevasti Nessuun, talouspaperiin, lautasliinoihin ja vessapaperiin, kietoudun viltteihin ja juon liikaa kahvia. Kaneli-hasselpähkinämaustettua, kauramaitovaahdolla, ruusukupista. Vieläkö jotenkin voisi itseään hyvitellä.

Eilen joimme aamukahvit Langin Kauppahuoneella Raahessa. Muuntaudun nyt hetkeksi matkabloggariksi ja mainostan sivustoa www.langinkauppahuone.fi -Upea rakennus, herkulliset leivonnaiset, viehättävää, levollista Vanhaa Raahea. 

Olen aloittanut kolmannen osan Douglas Adamsin sarjasta Hitchhiker's Guide to the Galaxy. Ensimmäisen osan lukija Stephen Fry oli kyllä hyvä, mutta nämä muut osat tulkitseva Martin Freeman on kerrassaan loistava. Kirjasarja on ilmestynyt vuosina 1979-1992. Luin ensimmäisen osan edellisen kerran 80-luvun alussa yhteen syssyyn John Lennonin John Lennon panee omiaan (Otava 1981) kanssa. Ehkä kirjavalinnat kertovat minusta jotain. Olinko erilainen silloin? 

No sileämpi. Ainakin päällisin puolin.  


Pietari Brahe Raahen Pekkatorilla. Saman tyypin tapaa myös Kajaanissa ja missä vielä. Ei kuitenkaan Vaasan kauppatorilla, siellä seisoo Suomen Vapaudenpatsas ja se on ihan eri juttu.


























torstai 27. joulukuuta 2018

Joulukuu


Ostin itselleni kaksi kaunista muistikirjaa, punakultaisen ja turkoosin. Jokaisen sivun alareunaan on painettu teksti very warm morning sun, jonka nähdessä heti tulee lämmin olo. Sisältä. Infrapuna-ajatus. Tarkoitukseni on kirjoittaa muistiin ohimennen koettuja, tohinassa unohtuvia asioita, vähän niin kuin Hanne Camilla Greben dekkarissa Husdjuret (Bonnier Audio 2017). Hanne sairastaa dementiaa, minkä vuoksi alun alkaen innostuin lukemaan sarjan ensimmäisen osan Kun jää pettää alta (Gummerus 2017) ja heti perään maratonkuuntelin edellä mainitsemani äänikirjan. Olisinpa kirjoittanut muistiin näiden kirjojen tuomat ajatukset ja oivallukset. Niitä tuntui suorastaan satelevan! Nyt en muista mitään.



Perjantai 14.12. Jyväskylä.

Tuntematon keski-ikäinen nainen hyppeli innosta valitessaan kahvipullaa kävelykadun kahvilassa. Ihailimme elämänasennetta. Vain aito juustokakku saisi minut pomppimaan. Raskaasti.



Lauantai 15.12. Sukukokous. Helsinki. Ensin teatteriin, sitten jatkoille lapsiperheen kotiin.

Komisario Palmu ratkaisi Helsingin kaupunginteatterissa Alma Skrofin murhan jo hyvissä ajoin iltapäivällä. Meidän seurueellamme oli viisitoista eri näkökulmaa suoritukseen. Arabian ratikassa keskustelu soljui joustavasti Palmu-näytelmistä ja -elokuvista Tähtien sodan kautta Safiiriin ja Teräkseen ja taas takaisin. 

Kerrostaloasunnossa meteli nousi korvia huumaavaksi, väkeä tuli lisää, jossain vaiheessa laulettiin täyttä kurkkua joululauluja, nuorimmat vietiin välillä ulos potkimaan palloa, puhuttiin elämät, tutustuttiin uusiin kumppaneihin, rapsuteltiin koiraa.

Iltasella hajaannuimme taas eri osoitteisiin. Olipa huippukiva päivä. 



Torstai 20.12. 

Työpaikalla on koko joulukuun ollut interaktiivinen joulukalenteri aikuisille, siis joka päivä jotain toimintaa: tietokilpailuja, piparinkoristelua, karaoke, herkkubuffa, pukeutumispäivä ja tänään meininki huipentui joulumpialaisiin. Kun oppilaat lähtivät kotiin, opettajat ja ohjaajat jäivät koulun saliin juoksemaan. Minulla oli takki tyhjä (en todellakaan ollut ainut) mutta tein silti kaksi maalia (!!!) Käsittämätön uupumus, jalat liikkuu, aivoissa ei liiku enää mikään.

Aiemmin päivällä koulun isoäänisimmät pojat kävivät kyselemässä koetuloksiaan. Olin kirjoittanut huomioita koepapereihin ja ne piti lukea ääneen. Kehu, kritiikki ja varoituksen sanat, kaiken halusivat kuulla tarkasti ja kahteenkin kertaan. Silmät vilkkuivat, hymyt pilkahtelivat poskilla.

Huomaa minut. Kerro minusta. Sano jotain hyvää.



Aatto ja maanantai 24.12.
En syö juuri mitään ja koko ajan on ähky. 


Torstai 27.12.

Kokeilin kaksi viikkoa BookBeatin äänikirjoja, nyt on meneillään Storytel. Huomaan keskittyväni lukijan äänenpainoihin ja sointiin sisällön sijaan. Melkein mikä vain kelpaa, kunhan äänitys on onnistunut. Jopa chick lit, varjelkoon.

Vanhin lapsista viedään tänään junalle. Poden jo ikävää, vaikka ei pitäisi, joulun sukulaisrumba kun jatkuu vilkkaana edelleen.

Äitini ei muista minua enää.



lauantai 27. lokakuuta 2018

Helsinki, pieniä palasia


Juuri tänään Helsingin syksy muuttui talveksi. Katsoimme ravintolan ikkunasta, kun ihmiset työntyivät pipot viistossa vasten hyytävää tuulta, päät upotettuina toppatakkien kauluksiin, kädet syvällä taskuissa. Me joimme Hakaniemen Ympyrätalossa talven ensimmäiset glögit. Kaupunginteatterin loistokas Kinky Boots tuoreena mielessä ja valmiin ruuan äärellä tunnelma oli mitä mainioin.

Kiasmassa nautiskelin Pilvi Takalan videoteoksista, Ateneumissa keskityin suosikkiklassikkoihini. Museokortin kanssa ei tarvitse suorittaa, voi iloitella aikansa ja lähteä.

Ja vielä teatteri Toivo. Elämys jo pelkkä tilojen näkeminen. Vihreää ja mustaa, kattokruunun välkettä, punainen matto. Lauluja tyhjästä maasta kertoi viruspandemian tyhjentämästä maailmasta. Minun sisarenpoikani oli onneksi jäänyt henkiin, ja kitarakin oli ehjä.

Olen taas vilkuttanut ystäville ja sukulaisille käytävillä, asemilla ja ovenpielissä. Juna vie nyt kohti pohjoista sekä minua että Eleanoria (Gail HoneymanEleanor Oliphant is completely fine).Tästä saattaakin tulla kiinnostava matka.

























torstai 25. lokakuuta 2018

Ensilumi peitti maan


Kukaan ei tänä aamuna riemuiten ahkeroinut lumiukkoa pihaan. Naapurissa lapset laskivat pulkalla ojaan, joku lyhyt ihminen köpötteli sukset jalassa pitkin pellonreunaa. Meillä tytär hyppäsi auton rattiin ja lähti kuntosalille. Märkien Reima-haalareiden löyhkä on kultainen muisto vain.

Koulutuksessa viisastuneen kollegan mukaan ihminen ajattelee päivässä kokonaista 60 000 ajatusta, joista 80 prosenttia on negatiivisia. Heräsin toteuttamaan kyseistä toimintamallia puoli viideltä aamulla. Sivutuotteena sain korjattua kaksi koenippua, pyykkäsin, järjestelin, pesin ja imuroin. Sitten kehuin itseäni, koska itse teen sen parhaiten.

Useimmiten harrastan öisin virkkausta. Viimeisin työni näytti aluksi vyöltä kunnes laajeni kaulahuivin mittoihin. En vielä ole valmis lopettamaan, joten huivi saattaa hyvin kasvaa vielä Teräsmiehen viitaksi (osuvasti väri punainen) tai ehkä siitä tulee torkkupeitto. Tärkeintä ei ole määränpää vaan matka. Tosin jos tämän matkan varrella käsiala entisestään yhtään tiukkenee, odottaa määränpäässä virkattu panssari.

Minua vaivaa aamuöisin vaihtelevasti huoli joko maapallosta, työasioista, läheisistä tai perheestä. Silloin kun löytyy sopivan pientä murheenaihetta, ei tarvitse ajatella muovisaasteita tai ilmastonmuutosta. Ihan viime aikoina olen kärsinyt kulutuskrapulaa, mutta siitä huolimatta pistin taas rahaa junalippuihin. En millään saanut pidettyä itseäni kurissa kokonaista syyslomaviikkoa. Ei silti etteikö kukkaro juuri nyt olisi tähän venynyt, mutta luulen ettei Martti Luther tällaista tuhlausta hyväksyisi. Ei äitini ainakaan. Eikä isä. Jestas.

Tarkennuksena huomautettakoon, että mainituista henkilöistä kaksi on jo edesmenneitä. Ja minä itse olen somasti viidenkymmenen ikävuoden ohittanut nuori neito.

Seuraavaksi Tikkurila.




sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Syysvesissä


Päästin miehen vapaaksi ja pelastauduin pullakahville. Hän kiertää nyt silmät sädehtien messuhallia, kiipeää jättimäisiin asuntoautoihin, kokeilee ohjaamon istuimia, mittailee sänkyjen pituutta, puhuu asioista joita en viitsi ajatella. Tilanne oli aivan käänteinen sysmäläisessä kirjakaupassa vuorokausi sitten.

Perjantai-iltana pulahdin rantasaunasta pimeään Päijänteeseen. Sisarentytär osoitti taskulampulla laiturista veteen, varoitti liukkaista pohjakivistä ja erehtyi mainitsemaan ravut. Mielessäni ne kasvoivat heti kuningasravuiksi, suippenivat hauiksi, lisääntyivät haikaloiksi, muuntuivat merihirviöiksi. Vesi ei tainnut olla kovin kylmää, en ole varma, minulla oli niin kiire etten ehtinyt havainnoida. Ihme kyllä en telonut itseäni mitenkään rynniessäni takaisin laiturille. Näkki ei saanut minua kiinni, eikä jättimustekala.

Viikko sitten pulahtelin kollegan unelmamöksällä Oulujärvellä, taas viikkoa aiemmin toisen kollegan paratiisissa Yppärissä. Kylmää järvivettä, kylmä meri, kuumat saunat. Omalla mökillä ei ole uitu, meri on syyskuussa näyttänyt niin isolta ja kunnioitettavalta, että kastautuminen olisi tuntunut epäkohteliaalta. Mies on hionut ovia ja käsitellyt terassia, minä olen siivonnut jääkaappia ja pessyt uusia lakanoita. Kauan menee ennen kuin tilatut huonekalut saapuvat, kroppa väsyy lattialla asumisesta.

Tätä Lahden kaupunkia en tällä lyhyellä reissulla oikein ehdi hahmottaa. Eilen kävelimme kauniita puistoteitä ja viehättävää Vesijärven rantaa kalamarkkinoiden ja käsityökojujen kautta upealle Sibeliustalolle asti. Tänään ohitimme aamukävelyllä korttelin, jossa vierekkäin tarjosivat palvelujaan kolme seksikauppaa, kaksi thai-hierontapaikkaa, kristillinen kirjakauppa ja tilitoimisto.

On syksy. Sataa vettä. lllaksi kotiin.



tiistai 31. heinäkuuta 2018

Kun kaikki pyörän vaihteet on käytössä


Infernaalinen pyöräretki on ohi ja sisältäni kumpuaa kiitollisuus. Ensinnäkin haluan kiittää Tromssan asukkaita ymmärrykseni laajentamisesta erityisesti ylämäissä. Sähköpyörä ei ole turha keksintö. Minulla sellaista ei ole, tromssalaisena hankkisin kyllä. Kiitän myös minua tunnollisesti monessa koettelemuksessa palvellutta sandaalia, jolle päivän aikana yläviistoon tapahtuneet pyöräntyöntöhetket lopulta kävivät ylivoimaisiksi. Nuo viimeiset nilkuttavat kilometrit teimme vielä yhteistyötä, nyt pääsit lepoon. Kiitän Google Mapsia, joka yhdessä elämäni risteyskohdista vapautti minut retkenjohtajan suunnitelmista itsenäisenä kulkemaan, pelasti hehkuvasta asfalttiviidakosta, johdatti takaisin leirintäalueelle, toi kotiin pläntille numero 212. Ja vielä kiitän Tromssan leirintäaluetta siitä reilusta asenteesta, että suihkusta ei makseta erikseen. Tänäänkään ei menty heinäkuun keskilämpötilojen mukaan, vaan hikoiltiin helteessä aamusta iltaan. Kiitos Tromsø, kiitos Norge, huomenna palaamme isiemme maahan. Ja äitiemme.




maanantai 30. heinäkuuta 2018

Tromssassa ripautti juuri kevyen kesäsateen


Tässä iässä on vaikea tietää poteeko luulotautia vai johtuvatko oireet oikeasta piilevästä katastrofista. Jos niska on kipeä, voit miettiä sukulaisten kokemuksia: tarjolla lihasjännitystä, kulumia ja syöpää. Tottakai valitset syövän. Verenpainemittaria ei kannattaisi ottaa reissuun mukaan, sitä tulee vain käytettyä turhan tiheään ja aina keksii uuden ongelman: alhainen syke voi tarkoittaa hyvää tai huonoa, ja luonnollisesti valitset huonon. Olen tänään sairaampi kuin koskaan. Ainakin luulen olevani. Varmuuden vuoksi, siis jotta tässä elämässä varmasti ehtisin, olen porhaltanut viime päivät niin täysillä kuin se ylipäätään on mahdollista. Toissapäivänä uimme Torniojoessa (huippua, hiekkapohja!), eilen kiipesimme Saanalle (polvituet ja kävelysauvat), tänään lekottelen Tromssan leirintäalueella lepotuolissa ja yritän toipua ylenmääräisestä urheilullisuudesta. Duracell-ukkeli elää täyttä elämää pyöräilemällä geokätköjen perässä kaupungilla, minä satsaan sadekatokseen ja romaanivarastoon: Kyung-sook Shinin Pidä huolta äidistä oli ihana lukukokemus, nyt on meneillään Henning Mankell (Innan frosten), jonka luultavasti olen jo lukenut kerran vuosia sitten ja unohtanut täysin. Kyllä yksi Wallander tähän väliin menee, vaikka periaatteessa olenkin kieltänyt itseltäni kaikki pohjoismaiset dekkarit. Seuraavaksi aion kokeilla norjalaista lälläriromaania, jonka löysin respan kirjanvaihtohyllystä.

Tänään joimme iltapäivällä pikakahvit, mikä oli mainettaan parempi uusi kokemus. Tummuusaste 3,5/5. Kaksi teelusikkaa mukia kohti.

The hills are alive with the sound of music hym hym hym hym hymmmmmm


lauantai 21. heinäkuuta 2018

Rautavaaraa ja Glynneä


Ehkä kesä ei kestäkään ikuisesti. Pulpahti mieleen, kun kertakäyttösadetakkeihin kääriytyneinä kannoimme tuoleja ja kasseja pois Kirjurinluodolta. Kiihtyvä sade, hämärtyvä yö, retkiauton jääkaappi oli lauennut pois päältä ja error-valo vilkkui pimeässä. Hyvästi jääkää kahvimaito ja aamurahka. Söin leivän seitsemällä juustosiivulla ja kaksi viiliä yöpalaksi, muut roskiin.

Viikko alkoi Kuhmon kamarihelteissä ja loppuu Porin jazzahtelevaan kesäsateeseen. Näytän valokuvissa onnelliselta. Kappas.

Näkymä alta tammipuun.



































lauantai 14. heinäkuuta 2018

Hyrisen, ehkä kohta laulankin.


Paras ideani tälle kesälle oli aloittaa kurssi avoimessa yliopistossa. Muina vuosina olen jossain vaiheessa kesää ollut tylsistynyt, nyt olen kesäkuun alusta lähtien vältellyt kurssitehtäviä niin idearikkaasti, että koko ajan on löytynyt mielekästä tekemistä. Sängyn alla makaamisen olen nyt sentään lopettanut, kun ei se harjoittelumuotona magneettikuvausta odottaessa tuntunut tuottavan tuloksia. Sain sitten lääkäriltä soman, sinisen napin juuri kuvausta ennen nautittavaksi. Kone jylisi, minä nukuin. Muutamaa tuntia myöhemmin heräsin omalta sohvalta. Mies kertoi minun ihan itse kävelleen magneettirekasta autoon ja autosta taloon, minä vain en muista. Kännykästä huomasin, että viestejäkin oli tutkimuksen jälkeen tullut lähetettyä, mutta teksteistä ei hyvällä tahdollakaan saanut selvää. Anteeksi kamut.

Jostain syystä tunnen tänä kesänä tarvetta pukeutua Efraim Pitkätossun vaatteisiin. Pyöräilen merenrantateitä raitapaidassa ja caprihousuissa, aurinko paistaa ja tuuli tuulee lämpimästi. Heinäkuun loppuun mennessä pitäisi nettitehtävät olla tehtynä. 
O sole mio. 
Onhan päivä vielä huomennakin.




tiistai 26. kesäkuuta 2018

Joskus pätkii, vaikka periaatteessa olen kyllä kielitaitoinen.


Marjaniemi, Hailuoto. Tuulen nopeus 11 m/s. Aurinkoista.

Juhannuksena ja sen jälkimainingeissa on ehditty tavata vaikka ketä ja puhuttu epätavallisen paljon, mutta vierasvenesataman saunaa varatessa suomen kielen taitoni petti. En osannut kysyä kuuluvatko pyyhkeet vuokrahintaan, lähdin vain kävelemään ovikoodi hyppysissä ja mietin mitä se tarkoittaa, että "kaikki löytyy sieltä". Saunassa heitettiin sitten löylyä ihan hulluna, jotta kestettiin kahlata kylmää, matalaa Perämeren rantaa kastautumissyvyydelle. Täysin odotusten mukaisesti kamalaa ja ihanaa.Tätä ne turistit täältä hakee.

Vähän nyt harmittaa, etten Oulun Rotuaarilla kysellyt enemmän taustoja siltä ulkomaiselta vaihto-opiskelijalta, joka kesätyönään yritti löytää kuukausilahjoittajia hyväntekeväisyysjärjestölle. Kulttuurishokkeja poksahteli puheestaan niin yllättävästi, että menin hämilleni (muistinvarainen käännös alapuolella).

Opiskelija(mies): "Onkohan sinun miehesi mustasukkainen? Kun miehesi tulee tänne, hän huomaa varmasti tämän liivin, joka minulla on päälläni ja ymmärtää, että minä teen vain työtä."

"Et siis koskaan tee päätöksiä kadulla? Ostatko kadulta ruokaa? Entä jos olisit sinkku, siis ei niin kuin nyt mutta ajattelepa, jos et olisi vielä tavannut miestäsi ja olisit siis sinkku ja kohtaisit kadulla kiinnostavan miehen, joka pyytäisi sinut kahville, etkö lähtisi?"

"Ai tuolla on sinun miehesi...Ai ei kannata kysyä häneltä. Sinä siis tiedät mitä hän ajattelee. Niin kunnon vaimon tietysti kuuluukin."

Jukrampujut.

Niin pyyhkeitä saunalla ei ollut mutta laudeliinoja kyllä.