lauantai 14. heinäkuuta 2018

Hyrisen, ehkä kohta laulankin.


Paras ideani tälle kesälle oli aloittaa kurssi avoimessa yliopistossa. Muina vuosina olen jossain vaiheessa kesää ollut tylsistynyt, nyt olen kesäkuun alusta lähtien vältellyt kurssitehtäviä niin idearikkaasti, että koko ajan on löytynyt mielekästä tekemistä. Sängyn alla makaamisen olen nyt sentään lopettanut, kun ei se harjoittelumuotona magneettikuvausta odottaessa tuntunut tuottavan tuloksia. Sain sitten lääkäriltä soman, sinisen napin juuri kuvausta ennen nautittavaksi. Kone jylisi, minä nukuin. Muutamaa tuntia myöhemmin heräsin omalta sohvalta. Mies kertoi minun ihan itse kävelleen magneettirekasta autoon ja autosta taloon, minä vain en muista. Kännykästä huomasin, että viestejäkin oli tutkimuksen jälkeen tullut lähetettyä, mutta teksteistä ei hyvällä tahdollakaan saanut selvää. Anteeksi kamut.

Jostain syystä tunnen tänä kesänä tarvetta pukeutua Efraim Pitkätossun vaatteisiin. Pyöräilen merenrantateitä raitapaidassa ja caprihousuissa, aurinko paistaa ja tuuli tuulee lämpimästi. Heinäkuun loppuun mennessä pitäisi nettitehtävät olla tehtynä. 
O sole mio. 
Onhan päivä vielä huomennakin.






tiistai 26. kesäkuuta 2018

Joskus pätkii, vaikka periaatteessa olen kyllä kielitaitoinen.


Marjaniemi, Hailuoto. Tuulen nopeus 11 m/s. Aurinkoista.

Juhannuksena ja sen jälkimainingeissa on ehditty tavata vaikka ketä ja puhuttu epätavallisen paljon, mutta vierasvenesataman saunaa varatessa suomen kielen taitoni petti. En osannut kysyä kuuluvatko pyyhkeet vuokrahintaan, lähdin vain kävelemään ovikoodi hyppysissä ja mietin mitä se tarkoittaa, että "kaikki löytyy sieltä". Saunassa heitettiin sitten löylyä ihan hulluna, jotta kestettiin kahlata kylmää, matalaa Perämeren rantaa kastautumissyvyydelle. Täysin odotusten mukaisesti kamalaa ja ihanaa.Tätä ne turistit täältä hakee.

Vähän nyt harmittaa, etten Oulun Rotuaarilla kysellyt enemmän taustoja siltä ulkomaiselta vaihto-opiskelijalta, joka kesätyönään yritti löytää kuukausilahjoittajia hyväntekeväisyysjärjestölle. Kulttuurishokkeja poksahteli puheestaan niin yllättävästi, että menin hämilleni (muistinvarainen käännös alapuolella).

Opiskelija(mies): "Onkohan sinun miehesi mustasukkainen? Kun miehesi tulee tänne, hän huomaa varmasti tämän liivin, joka minulla on päälläni ja ymmärtää, että minä teen vain työtä."

"Et siis koskaan tee päätöksiä kadulla? Ostatko kadulta ruokaa? Entä jos olisit sinkku, siis ei niin kuin nyt mutta ajattelepa, jos et olisi vielä tavannut miestäsi ja olisit siis sinkku ja kohtaisit kadulla kiinnostavan miehen, joka pyytäisi sinut kahville, etkö lähtisi?"

"Ai tuolla on sinun miehesi...Ai ei kannata kysyä häneltä. Sinä siis tiedät mitä hän ajattelee. Niin kunnon vaimon tietysti kuuluukin."

Jukrampujut.

Niin pyyhkeitä saunalla ei ollut mutta laudeliinoja kyllä. 







sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

Aamulla kello 4


Aurinko paistaa aamu-usvaiseen järveen. Jos olisin kalastelija, työntäisin veneen vesille ja soutaisin sopivaan poukamaan, heittäisin siiman veteen ja olisin vaan. Tai voisinhan ihan itsenäni kuljeskella romanttisesti rannalla ja istahtaa laiturin päähän kuuntelemaan kesäaamun ääniä. Siis joko OFFilta lemuten tai jokainen paljas kohta Freellä kyllästettynä. Olen herättyäni tappanut 11 sääskeä ja yhä vain inisee, verenhimoiset pedot odottavat nukahtamistani päästäkseen pistämään piikkinsä uinuvaan ihoon, pääni soittaa ikuista tinnitussäveltään ja tekemättömät (tähän aikaan aamusta sekä menneet että tulevat) velvollisuudet laulavat valittavasti tietoisuuden reunamilla. En avaa niille ovea enkä hyttysillekään. 

Retkiauto on parkkeerattu anoppilan pihaan. Minulla on kaapissa pikapuuroa, mandariineja ja teetä. Luettavaksi löytyy Elena Ferrantea, Fredrik Backmania ja erityispedagogiikan perusteita. Mikään niistä ei nappaa, mutta kyllä näillä selvitään siihen asti, että kämppis herää. Sitä paitsi juuri tänä aamuna elämälläni on tarkoitus: veivinsä heitti jo kuudestoista hyttynen. 



lauantai 16. kesäkuuta 2018

Piitimessä


Parhaani tein mutta saattoi mennä yli. Kukaan oikea ruotsalainen ei tänäänkään ollut pukeutunut puhtaasti keltaiseen ja siniseen. Minä olin. Täydellisesti ruotsalaiseksi sonnustautuneena yritin Piteån kirjakaupasta saada kalenterin, josta näkisin Pohjoismaiden kuninkaallisten syntymäpäivät. Ei löytynyt, myivät minulle sen sijaan Burden elämänhallintakalenterin ja uuden täytemustekynän. Siinä vaiheessa olin jo avannut suuni ja myöntänyt olevani suomalainen. Että mitä lie yrittivät vihjata vai yrittivätkö. Päätin jättää kirjat katsomatta ja pyöräilin suomalaisen arvokkaasti Stora Coopin ostostaivaaseen, missä punssirullia myydään 24 kappaleen pakkauksessa tarjoushintaan. Oli kova homma saada vedettyä mies pois siltä hyllyltä. Autolle päästyämme huomasin, että mukaan oli kuitenkin tarttunut kookospalloja sekä kuuden punssirullan rasia torkkuviltin (Ruotsin värit) ja minikokoisen juhannussalon lisäksi. Minun ostokseni ovat luonnollisesti aina tarpeellisia.

Teimme pyöräretken meren rantaan (Pite Havsbad). Kymmenen kilometrin reitti oli merkitty selkeästi keltaisin kyltein pyörätien reunaan. Kyllä oli fantastinen päivä! Tuuli hurjasti ja hiekka lensi ja meren aallot vyöryivät vaahtopäisinä. Ranta oli meidän, ruotsalaiset vasta aloittelevat kesälomiaan.

Päivän tietokilpailukysymys: Mikä on Piteån suomenkielinen nimi? 

Piteå on suurin piirtein Oulun korkeudella ja siellä toisinaan haisee kotoisasti mätä kananmuna. Meidän auto on parkkeerattu vasemmalle juuri kuvan ulkopuolelle. Onneksi ei näy, on niin pieni mitätön ruppana oikein autojen vieressä. Semmonen plåtis.
































keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Ruotsissa teetä väärästä mukista


Miksi mies, jolle sanojensa mukaan on ihan sama minkälaisesta mukista juo, valitsee (vastoin ohjeistusta) retkiauton kaapista toistuvasti vaaleanpunaisen Niiskuneidin helmet kaulassa käsilaukkua heiluttelemassa? Minulle jää sininen jääkiekkomuki, josta en tykkää yhtään. 

Tutustuimme tänään Haaparannan keskustaan. Sinne pääsee, jos malttaa jättää IKEAn selkänsä taakse ja kääntyykin liikenneympyrästä vasemmalle. Sievä pikkukaupunki, yksi isompi katu, jonka varrella BEGRAVNINGSBYRÅ HAUTAUSTOIMISTO ilmoittaa itsestään isoin kirjaimin. Puutaloja, pari kahvilaa (olivat jo kiinni), pankkiautomaatti kadun vasemmalla puolen, tosin huomasimme sen vasta palatessa eli oikealla. Automaatille jonotti muutama yksittäinen ruotsalainen, jotka odotellessaan ajattelivat asioita ruotsiksi - tai joku ehkä suomeksi, ei voi tietää!

Jaoimme kruunut kristillisesti tasan ja jatkoimme matkaa kohti muistojen Kalixia. Minulla on tallessa valokuva Kalixista parinkymmenen vuoden takaa. Kuvassa mies ja kaksi pientä poikaa seisovat puutalon vieressä kadulla, vielä pienempi tyttö vilkuttaa rattaista valokuvaajalle. Kuulas kesäpäivä. Olin juuri käynyt Kalixin kirkossa jumalanpalveluksessa, minkä jälkeen nuori pappi jututti seurakuntalaisia niin viehättävästi pehmeällä ruotsin kielellä, että omatkin vokaalini siirtyivät aivan suun etuosaan. Kieliharjoittelutilanne. Jännittävää, kun on ujo eikä oikein keksi mitään sanottavaa.

Olemme Luulajassa. Täälläkin on käyty lasten ollessa pieniä, joten minä muistelen menneitä ja mies tutkii netistä sopivia pyöräilyreittejä. Yksi taantuu, toinen puurtaa energisesti eteenpäin. Mukikriisi odottaa edelleen ratkaisua.

Ulkomaan toimittajamme Ruotsista päättää tähän.



lauantai 9. kesäkuuta 2018

Helsinki. Aamupäivä. Tänään noin suurin piirtein.


Heräsin aamulla kyläilevän täti-ihmisen kehossa. Join kahvia keittiön pöydän ääressä, käärin unipussini rullalle, halaukset, sanoin kiitos ja hei, nähdään kun tulette meille pohjoiseen. Kävelin ratikkapysäkille Arabiankadulla, hyppäsin kyytiin ja vierailin hetken siskoni luona 80-luvun alun Töölössä. Kuljin Esplanadia turistina muiden turistien kanssa, siirryin Korkeavuorenkadulle ja olinkin menossa Norssiin pitämään näytetuntia. Rikhardinkadulla liityin kärsivällisten odottajien joukkoon, kirjaston aukeamiseen oli vielä pari minuuttia. Ihan vähän aikaa olin helsinkiläinen sinkkunainen viiskyt ja risat, tarkoituksena lukea lukusalissa lehdet niin kuin melkein joka lauantai. Sanoin kirjastotyöntekijälle hyvää huomenta tuttavallisen hymyn kera, kävelin portaat ylös toiseen kerrokseen ja tajusin seisovani samassa paikassa kuin noin 30 vuotta sitten. En muista mitä silloin tulin lainaamaan.

Valitsin paikakseni nojatuolin punaisten verhojen alla (ai että!) musiikkiosastolla. Kuvittelin saavani nettiopiskeluun ryhtiä lukemalla kurssikirjallisuutta ennen päivän treffejä mutta sen sijaan olen kuunnellut pääni suhinaa, ajatus on vaellellut ajoissa ja paikoissa, tapahtuneissa ja tapahtumattomissa, kirja on noussut repusta pöydälle ja palannut takaisin, ja olenko kertonutkaan, vihreä puseroni matsaa kauniisti kirjaston seiniin.

En taida enää muistaa miltä hiljaisuus kuulostaa. 52-vuotiaana sain soivan pään ja Marimekon repun. Materialistisesti ajatellen asiat ovat siis melkoisen hyvin.



torstai 7. kesäkuuta 2018

Yritin ottaa selfien


Meitä on tässä junassa aika monta isonenäistä. Mietteliäitä, vanhoja ukkoja, pyöreitä pariskuntia, yksin matkustavia, keski-ikäisiä naisia. Vanhoja neniä. Minua vastapäätä istuu nuori, soma nenä, siis nuori tyttö, ja mies jonka roolia en osaa päätellä. Isoveli? Valmentaja? Isäpuoli? Istahtivat paikoillensa ensin, sitten mies huomasi moikata. Melkein en tajunnut vastata, unohdin hetkeksi etten ole näkymätön.

Istun junan viimeisessä vaunussa. Minut tunnistaa viidakkotunikasta ja sinapinkeltaisesta puserosta, sinisistä farkuista ja tennareista, ja kirkkaana hohtavasta takista, joka roikkuu naulakossa ikkunan vieressä. Keltainen. Tyytyväiseksi tekevät kesävärit. Yritin ottaa selfietä mutta nenä vei liikaa tilaa kuvasta. Kymmenen vuotta sitten se oli huomattavasti pienempi.

En tiedä mitä teen, kun pääsen perille. Kävelen ehkä meren rantaan.



torstai 31. toukokuuta 2018

Turku


Ruissalo on paratiisi. Kielometsiä, vehreitä pyöräilyreittejä, kasvitieteellinen puutarha, vesibussireissuja Turun kirjakauppoihin, aurinkoisia terasseja. Olen ahminut kaikin aistein. 

Tämän matkan jälkeen nukun ehkä viikon yhteen menoon. Enkä kaipaa enää minnekään. En pyydä enää mitään, en valita mistään. Olen ikuisesti kiitollinen ja tyytyväinen. Ihan varmasti olen.






























maanantai 28. toukokuuta 2018

Maanantaisia sielun liikkeitä


Mahdollisesti on niin, että itsekritiikiltä ei vain voi saada rauhaa ennen kuin aikaisintaan viikko ennen juhannusta. Siihen asti on märehdittävä mitä olisi pitänyt tehdä paremmin ja mitä olisi vielä pitänyt ehtiä (ja minkä ensi vuonna takuulla teet). Toukokuussa tunnet itsesi aika kehnoksi opettajaksi. Sitten lopulta koulun kesäloma alkaa ja vähitellen opit taas elämään nöyrästi maanmatoisuutesi kanssa. Varsinainen eheytyminen ja innostuksen palaaminen alkaa kesän puolivälissä. Tässä kaikessa minä yritin itseäni huijata ottamalla viimeisen työviikon virkavapaata (oivallisin sijaisjärjestelyin!) Huit hait, samat kriisipohdinnat lenkkeilyn ja terassielämän ja uintiretkien lomassa! Olisi ollut järkevämpää tehdä se palkallisesti kenties, mutta sitten en olisi kokenut näin täydellistä kesäpäivää. 

Täällä ollaan: Nauvo, Parainen, Kaarina.