torstai 24. toukokuuta 2018

Oi ihana toukokuu

























Parasta päivässä on kun saa valuttaa vettä kastelukannuun. Kannu on oranssinkeltainen, vesiletku kirkkaankeltainen. Ilta-aurinko täplehtii kukkapenkissä pihlajan alla, herttavuorenkilvet pörhistelevät arkisen itsevarmoina, hoitamaton omenapuunrähjä kukkii minkä pystyy. Tipautan teelusikallisen puutarharavinnetta veden sekaan ja sitten pensasvauvoja hoitamaan. Sain viime viikonloppuna ruusut maahan, kolme juhannusruusua ja kaksi viljaminkeltaruusua. Minä en ole puutarhuri ollenkaan mutta aamuisin katson kaikki uudet silmut ja kukat ja puut. Työmatkalla pyöräilen niin läheltä suurta, kukkivaa tuomea, että oksat räpsivät kasvoihin. Se tuoksu!





perjantai 18. toukokuuta 2018

Pesin repun


Olen joskus kirjoittanut oppilaan kevättodistukseen "Selviydyt oppitunnin tehtävistä hyvin.Työhön ryhtyminen kuitenkin vie paljon aikaa." Kuin suoraan omasta elämästäni. Kaikki kunnollisen ihmisen puutarha- ja siivoustyöt ovat aina vain kesken ja tässä istun taas, riippupihlajan alla tuulensuojassa nautiskelemassa kesästä. Naapurissa huutaa moottorisaha, kimalaiset pörrää kukissa, tuuli puhaltelee koivujen latvoissa, puserossani lukee

SHINE BRIGHT
ENJOY MOMENT
COFFEE BREAK

LOVELY DAY

Kylläpä jollakulla on runosuoni sykkinyt. Jonain toisenlaisena päivänä voisi huvittaa, tänään olen viattoman onnellisesti samaa mieltä.

Pesin koulurepun. Kevään viimeiset työpäivät keikutellaan keltaraitaista kassia.




sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Viikonlopun projekti


Elämässä ei kannata ottaa liian suuria tavoitteita, jos enimmäkseen haluaa kokea menestystä. Me vietimme eilispäivän aurinkoisessa Kokkolassa ja minä koin täydellisen onnistumisen pyrkimyksessäni tasata tummien silmänalusten ja kalpeiden poskipäiden värieroa. Nyt on kasvoissa fantastinen rusketus, jonka voi saada vain pyöräilemällä kolmisen tuntia ympäri merenrantoja ja viheralueita ilman silmälaseja. Käsittääkseni Kokkola on aika kaunis kesäkaupunki. Luultavasti ihan siistit rannat ja varmaankin on viehättävä puutaloalue se Neristan. Uskoisin, että talot ovat hyvässä maalissa. Ainakin siltä näytti, kun työnsin nenäni kiinni yhden talon seinään. Pyöräilykaveri oli sitä mieltä, että viisaampaa olisi pitää ne miinus nelosen linssit silmillä, omasta mielestäni pärjäsin aivan hyvin. En edes törmännyt mihinkään.

Viikonloppuprojektin toinen onnistunut tavoite oli sääret. Kieltämättä rankaksi kävi retkottaminen aurinkotuolissa jalat pöydällä pitkin päivää, mutta toisaalta sopihan se äitienpäivän henkeen. En pessyt ikkunoita, en kaivanut kukkapenkkiä, en imuroinut, en pyykännyt lakanoita, varmuuden vuoksi en myöskään opiskellut avoimen yliopiston tenttiin. Keskityin täysillä maidonvalkoisten koipieni kesäkyllästämiseen. Jostain kummallisesta näkövinkkelistä katsoen olen siis perfektionisti. 


Neristan






















perjantai 11. toukokuuta 2018

Kesän paremmalla puolella


Kai se jo lasketaan orastavaksi perinteeksi, kun toista kevättä peräkkäin käy aloittamassa terassikauden Katiska Baarissa Lohtajan Ohtakarissa. Makkaraperunat kaikilla mausteilla, kiitos, muoviset ruokailuvälineet, oranssit paperiservetit, istutaan ulkona auringossa ja katsellaan merelle. Pikkulinnut visertää, lokit huutelee, radiossa soi Kai Hyttinen ja Paula Koivuniemi, oven yläpuolella liehuu pieni Suomen lippu. Kylän nuoret miehet ajaa aidan viereen vihreällä avoautolla. Me pistellään ranskalaisia taipuisalla haarukalla ja mustaan nahkaan pukeutunut pariskunta juo kahvia. 






























tiistai 1. toukokuuta 2018

Pohjanmaa


Kun ei parempaakaan tekemistä ollut, harrastin Kauhajoen S-marketissa itsetutkiskelua. Vähän vauhtia käyskentelyyn lastenvaatepuolelta ja reippaasti kohti peiliä aivan kuin olisin ohimenomatkalla kauraryynejä hakemaan. Kävelenkö niin kuin pullukat ihmiset kävelee? Jos ei viitsi laihduttaa, voiko edes hypähtelevällä askeleella antaa kevyen vaikutelman? En taida kysyä ainakaan julkisen puolen fysioterapeutilta.

Etelä-Pohjanmaa, Pohjanmaa, ja sitten Keski-Pohjanmaa, Pohjois-Pohjanmaa. Sanoin miehelle, että ainakaan Pohjanmaalla en halua lomailla. Täällä sitä nyt ollaan. Aamu on ja kello kuusi. Kaikki väsyneet vapputanssijat nukkuvat autoissaan siististi vierekkäin. Minä kuuntelen suhinaa pääni sisällä ja mietin joko seitsemältä voisi painaa kaasua kotiin päin.




sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Höpö höpö. Uusi leiri.


En haluaisi tuoksua suklaa-vaniljalle,  en vähimmissäkään määrin kaipaa tuoksujen 90-luvulle, mutta epätoivo ajoi minut tähän: Nokian ABC:llä ei ollut muita todellisia vaihtoehtoja hiustuotteissa. Sähköinen otsatukkani on sentään kasvanut niin pitkäksi, että sen saa korvan taakse ja tulevaisuuteni nunnana on alkanut hahmottua. 

Jos ei nunnaksi, niin voisin alkaa leirintäalue-emännäksi. Mikrofonihommat tuntuvat kovin kiehtovilta: "pieni muistutus leiriläisille: perinteinen petankkikisa kello kaheksantoista", (tässä välissä siivoaisin vessat), "huomio, huomio, naisten saunavuoro alasaunasa kello yheksäntoista, miesten vuoro kello kakskymmentä", (kirjaisin sisään iltasaapujat), "karaokekilipailu tänä iltana kello kakskymmentäyks nolla nolla, ilimottautuminen toimistolla etukätteen, kaikki rohkiasti mukkaan!"

Edellä esittämäni kuulutukset ovat tietenkin täysin kuvitteellisia. Uusi leirimme on Kankaanpäässä, Satakunnassa, täällä ei puhuta pohjois-pohjalaista. Tai mistä minä tiedän mitä täällä puhutaan, olen äänetön hissukkaraukka. Mies hoitaa kaiken puhumisen, minä vain ikkunalasin takaa nyökkään ja nostan kättä. Paitsi eilen oli pakko jotain yrittää, kun kävimme Tampereella uudessa kauppakeskuksessa kahvilla. Olisin kovasti halunnut palan tsoko rääsperi rookeikkiä, mutta meni sisu kaulaan ja pyysin vain lyhyesti siivun laimkeikkiä. Oli huono. Yök. 





lauantai 28. huhtikuuta 2018

Tampere


Mies kitisi aamulla, minä kitisin illalla. Siihen väliin mahtui ihana päivä.

Näkemisen iloja. Ibizan värit Anita Snellmanin näyttelyssä, Pyynikinharjun maisemat, Pispala. Opiskelijapoika ravintolapöydän ääressä tutkimassa isänsä kanssa karttaa.

Oi kevät ja vapaus.




























perjantai 27. huhtikuuta 2018

Kevätretkelle


Nautimme iltapäiväkahvit Kaustisella. Pesolan leipomossa myydään rehtiä suomalaista leipää ja pullaa. Kahdella eurolla voit nauttia kupposen kuumaa kera tuoreen voisilmäpullan tai oikian munkin tai kunnon wienerin. Lähtiessä ostat mukaan reipasta ruista tai maan parhaan ohralimpun. Konditoriat on erikseen. Aina ei fiinit juustokakut kiinnosta.

Lehtimäellä testasin kuntoani Suokonmäen näkötornin portaissa. Piti pysähtyä kaksi kertaa ja päästää entinen hiihtosuunnistaja edelle. Huipulla odotti ihan siivo maisema ihan riittävän siivoista ikkunoista. 

Ähtärin ABC:llä Mummon lihapullat. Ei tartte mennä eläinpuistoon, jos maalaukset huoltsikan seinillä riittää. 

Visulahdessa lopulta kohtasimme jäistä vapaat veet. Kyllä sydän laulaa, kun laine liplattaa vasten rantakiviä. Sadetta. Tuulilasinpyyhkimet täydellä teholla.

Leiri on nyt pystytetty Tampereen Teiskoon. Vesijohto vuotaa. Päästettiin säiliö tyhjäksi, ettei tule ongelmia. Aavistus askeesia leirielämään.




torstai 12. huhtikuuta 2018

Huhtikuu

Kaivan käytävää. Lunta on vielä puoli metriä. Facessa olen ilmoittanut auttavani kevään tuloa, tyttärelle sanoin lapioivani meille tietä vapauteen, asiallisille ihmisille kerron tarvitsevani liikettä yläkropalle.

Haaveilen siitä hetkestä, kun kaivamani polun kohdalta paljastuu maa.

Mies vaihtoi pyöriin kesärenkaat.

Missä olette kevätairueeni, lakaisukoneet? Tulkaa ja heitelkää pikkukivet pois ja jäähileet, tehkää tietä tennareille.

Iltalenkillä kuuntelen kevätohjelmia Yle Areenasta.




sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Retkiä, musiikkia ja menetetty leivos


Minä olen sitä ihmistyyppiä, joka karttaa katsottuaan lähtee aivan vastakkaiseen suuntaan kuin pitäisi. Vaikka kuinka lyhyelle lenkille aion, aina siitä tulee pitkä. Tänä aamuna ajelin metrolla Bethnal Greeniin. Metrotunnelista noustessa bongasin nuoren naisen, joka yhtenään vilkuili kännykkäänsä, selässä pieni reppu, aamuisen terhakka olemus, innosta sädehtivä otsa, siis selvä turisti. En puhutellut mutta varjostin! Eipä ole tällä reissulla mikään paikka löytynyt yhtä näppärästi kuin Columbia Roadin kukkakatu. 

Nettisivuston mukaan Columbia Roadille kannattaa mennä heti aamusta, jolloin valikoimaa on paljon, tai sitten iltapäivällä juuri ennen sulkemisaikaa, jos kukkasi halvalla haluat. Aamuyhdeksältä orkideat maksoivat 10-15 puntaa, vaihtoehtoisesti kympillä sai 50 kappaletta "kestäviä ja huippulaadukkaita" tulppaaneja. Paikallisia kontaktejakin pääsin kokemaan. Yksi possupukuun pukeutunut katukiveyksellä istuskelija totesi minulle "I love you", minkä lie mömmöjen sumentama nainen pyysi muutamaa kolikkoa, mutta "ei haittaa mitään" vaikka minulla ei ollut, toinen sanoi asuvansa kadulla ja pyysi "ei rahaa mutta pliis pliis tarjoaisitko kuuman juoman". Oivoi.





Takaisin metroasemalle osasin ihan itse. Sen verran kuluneen oloista seutua, että pimeässä pelottaisi siellä yksin kuljeskella. Samat fiilikset oli kyllä eiliselläkin retkellä. Jumpsuttelin metrolla jännittävien junavaihtojen kautta Barbicanin asemalle, josta onneksi oli selvät viitat kulttuurikeskus Barbican Centreen. Oli elämys. Rosoinen, kauhea betonikolossi. Valtavia, järkyttävän rumia rakennuksia. Melkein oksetti, ainakin hirvitti, olin haltioissani. The Royal Opera ja Britten Sinfonia esittivät kaksinäytöksisen oopperan, joka oli muokattu Neil Gaimanin kirjasta Coraline varjojen talossa. Kammottava tarina, sellainen outo, moderni ooppera niin kuin nuo uudet aina tuntuvat olevan. Koko retki oli täydellistä ääriaistimusten juhlaa, paitsi ei itkettänyt eikä tuntunut sydämelliseltä kuin ehkä sen pienen hetken, kun ostin itselleni uudet korvikset Barbicanin myymälästä.

Eilisilta päättyi musikaaliin Wicked. Se oli pettymys. Vihreää hohdetta ja kimalteita oli tarpeeksi mutta lentämistä ja hyppyjä, villieläimiä ja lannevaatteisia miehiä ei ollenkaan (ai niin, eihän tämä ollutkaan Leijonakuningas). Ymmärrän kyllä odotusteni olleen turhan korkealla, mutta kun vielä musiikki oli aivan mitäänsanomatonta. Harkitsin poistumista kesken kaiken moneen otteeseen, mutta en vaan pystynyt antamaan periksi. Ei saa tuhlata, n a u t i vaikka v ä k i s i n loppuun asti, peffa puutuu ja selkää särkee, kärsi, kestä. Hyvä minä, auts, buranaa.





En sitten päässyt maistamaan Peggy Porschenin leivoksia. Kahvilan ulkopuolella oli monen metrin jono odottamassa vapaata pöytää ja siihen minä en sentään alistunut. Jestas, jotain rajaa, kuppikakku on vain kuppikakku, taikkeri sentään. 









Söin lentokentällä hyvin. Elämä on ihanaa. Kotimatka on alkanut.