Leikkaus on nyt sitten ohitse. Ei mitenkään oleellinen tieto, mutta olen puoli kiloa kevyempi.
Nukutus pelotti minua sen verran pahasti, että kuvittelin etukäteen mitä heräämössä tapahtuisi leikkauksen jälkeen, jos ylipäätään enää heräisin. Ensimmäisen ajatukseni piti olla "Halleluja, olen hengissä", jonka jälkeen puhkeaisin laulamaan. Soulia. Kun ottaa huomioon, etten ole ikinä ollut soul-ihminen ja lauluharrastuskin on ollut tauolla jo monta vuotta, niin kovin haasteelliset olivat odotukseni. Oikeasti olisin ehkä juuri ja juuri saanut piipitettyä läpi Sua lähde kaunis katselen tai Mä oksalla ylimmällä. Pieni pätkä Debussy:tä olisi myös voinut mennä horjuvalla ranskantapaisella, mutta mikään näistä ei olisi sopinut tilanteeseen.
En siis laulanut. Katselin yläpuolellani leijuvia kasvoja ja ensimmäinen ajatus olikin "Onpa täällä ystävällistä henkilökuntaa". Sitten mietin nuoren mieshoitajan ikää ja pohdin onko tämä jo valmistunut vai vasta harjoittelija. Empaattiset silmät. Hän ymmärsi minua, minäkin ymmärsin: "Kyllä, tosi kipeä olen ja käsitän, ettei enempää voi lääkitä. Lähdetään vaan osastolle, kyllä meikä kestää." Sanoinko ääneen vai ajattelinko vain? En ole varma. Telepaattinen viestintä tuntui siinä vaiheessa täysin toimivalta vaihtoehdolta.
Leikkausta edeltävä lääkitys oli ihastuttava. Makasin valkoisessa paidassa (takaa auki), täyspitkissä tukisukissa ja pinkissä takissa metallireunaisen sängyn uumenissa ja tunsin itseni prinsessaksi. Ruusunen katetreineen kuninkaallisessa vuoteessa. Pienen odottelun jälkeen prinsessa riisuttiin ja autettiin vihreän, 70-lukuisen avaruusasun sisään ja sängystä siirryttiin kapealle, vihreälle lavitsalle. Lempeä-ääninen mies tarjosi minulle läpinäkyvää kuonokoppaa. "Meno alkaa olla kuin Woody Allenin leffoissa", ehdin ajatella ennen kuin taju pimeni.
Ei siitä sellaista kuitenkaan tullut. Ihan täyttä arkea tämä toipuminen. Muistoksi osastolta sain pari hyperventilaatio-oksennuspussia kotiin mukaan. Fantastista muotoilua.