Tänään kävi ilmi, että hammaslääkärini seuraa tiiviisti Avaraa luontoa. Hän tuntui olevan niin perehtynyt mehiläisiin, että pohdin jo montako pesää on pihalleen pystyttänyt. Teki mieli kysyäkin, mutta paikkavärkkien täyttämällä suulla on mahdotonta puhua ja lähtiessä en kehdannut. Tuntui liian henkilökohtaiselta. Aivan kuin vastaanoton aikana hoitajan kanssa pääni yli puhutut asiat olisivat salaisuuksia, joita minun ei oleteta kuuntelevan.
Avara luonto ei minua enää juuri kiinnosta mutta norjalaiset seikkailut sitäkin enemmän. Tämän päivän Pohjoisnapa -jaksossa retkeilijöitä vastaan tuli jääkarhu jos toinenkin, ja miehet ihan tyynesti säikyttelivät niitä pippurisumutteella ja varoitusaseella. Toisessa lempisarjassani seurataan työntekijöiden elämää puolivuotisen komennuksen aikana Karhusaaren sääasemalla. Ei siellä oikeastaan mitään tapahdu eikä siellä paljon mitään näekään. Ihan pakko on katsoa kuitenkin ja luulen että minua surettaa, kun komennus päättyy ja tyypit lähetetään kotiin. Minä en sinne koskaan tule menemään enkä Huippuvuorillekaan, vaikka joka kevät tutkin matkaoppaista lentoja ja retkiä. Joistakin asioista vain haaveillaan ja sitten ne hylätään. Miehen mielestä kohde ei olisi vaivan arvoinen. Olen lopultakin ymmärtänyt mikä meillä reissatessa hiertää. Miehelle tärkeintä on päästä perille ja tehdä asioita, minä olisin pienin pysähdyksin ikuisesti vain matkalla jonnekin. Hänellä on päämäärä, minä ajelehdin. Eikä vain matkoilla, vaan ajelehtien on mennyt koko elämä. Olisinkohan edes osannut elää toisin, tietoisen harkitusti.
Hammaslääkäri kertoi miettineensä koululaisena biologin uraa. Jaa-a, ei siinä sitten niin käynyt kuitenkaan.