maanantai 23. marraskuuta 2015

Ehkä


Keitin aamulla tummaa paahtoa. Sitten kaadoin sitä pikkuiseen muumimukiin ja loput kahvit hulautin lavuaariin. Paitsi että todellisuudessa taisin vain kuvitella mukin siihen väliin ja oikeasti koko satsi meni viemäriin. Siinä seisoin maitopurkin kanssa ja mietin mihin kuppiin vaalennusta olikaan tarkoitus lisätä.

Töissä pohdittiin Euroopan terroristeja. Vähän alkoi hirvittää mihin miehen kanssa ollaan lähdössä. Siis etelään ja kaikkea. Mistä sen tietää missä vielä posautellaan. Mielessäni aloin jo sommitella lapsille jäähyväiskirjettä. Ei sillä, että se välttämättä juuri nyt olisi tarpeen, mutta onhan hyvä varautua. Muistin mitä siskoni halusi lapsilleen sanoa sairautensa loppuvaiheessa. Rakkaus. Rakkaus on tärkeintä. Teitä minä olen rakastanut eniten ja te olette olleet minun elämäni onnellisin asia. Ja muutakin. Kaikenlaista tähdellistä tuli mieleen. Pienet itkutkin vetäisin naisten vessassa. Olin valmis. Tämän kirjoitan kirjeeseen, sitten lähden. Mitään ei pelätä. Ei elämää, ei terroristeja. Ollaan onnellisia.

Kotiin tullessa löysin miehen sängystä selkävaivaisena. Okei. Paha juttu. Tässä ollaan taas. Siis matkaa ehkä ei tulekaan. Koneet lentävät ilman meitä, palmut huojuvat, meri kohisee. Me pysytäänkin Pohjanmaan lumisilla lakeuksilla, nuollaan haavojamme, hyvästellään matkarahat ja keitellään taas tummaa paahtoa. Ei tartte jonottaa lentokenttätarkastuksissa, odottaa matkalaukkuja, etsiä kulkuneuvoja, hotelleja, nähtävyyksiä. Ehkä ollaankin vaan kotona, katsellaan telkkaria, juodaan kahvia. Loppujen lopuksi olisiko maailmalla yhtään sen kummempaa.

Onpa mulla nätit hiukset tänään. Huomenna hierojalle, ensi viikolla kampaaja ynnä kulmat ja ripset.

Niin mitä halusinkaan sanoa. Ei aavistustakaan.









5 kommenttia:

Päivi S kirjoitti...

Ajatuskin jäähyväiskirjeestä saa itkemään. Ja tumma paahto saa uuden merkityksen.

Kutri kirjoitti...

Huhheijaa, täytyy sanoa, että näiden maailman tapahtumien suhteen tämä murehtijakutri ottaa elämän huomattavasti iisimmin kuin rentoliulikki, mutta on se tietysti hyvä, että mä edes JOSSAIN kohtaa osaan höllätä. Veikkaisin, että elämänkepeyspisteet kallistuvat muuten sinun vaakakuppisi puolelle. Järjellä ajatellen Lontoo on ihan siis seuraava mahdollinen terrorikohde, mutta mua ei ollenkaan huolestuta lähteä sinne - korkeintaan olen huolissani siitä, että kai kaikki paikat ja teatterit sun muut nyt sitten VARMASTI PYSYVÄT AUKI.

Toi kahvinkeitto taas yhdistää meitä. Mulle on käynyt tismalleen samalla tavalla kun olen jotenkin ajatuksissani ollut kaatavinani VANHAT kahvit pois kannusta ennen uuden laittoa, ja sitten oon tajunnut, että hitto, tuohan oli vastakeitettyä. Olen muutenkin kahvinkeittämisen mokailun maailmanmestari. Välillä unohdan laittaa vettä (aika usein itse asiassa), välillä unohdan kahvinpurut, välillä unohdan painaa kahvinkeittimen päälle ja odotan turhaan kieli vyön alla ilolientäni, ja olen kerran jopa unohtanut suodatinpussin ja heittänyt kahvijauheen suoraan siihen suodattimeen.

Aulisko kirjoitti...

No ihan rehellisiä jos ollaan, niin kyllä toi siipan selkä huolettaa enemmän. Se on meillä aina. Mutta siinä ohella voi surra kaiken muun. Kohtuullisuuden rajoissa tai rajoittaa.

Aulisko kirjoitti...

rajoittA (höh)

Kutri kirjoitti...

Selkävaivat on kyllä syvältä. Todella. Kaikki myötätuntoni on puolellanne, sekä itse potilaan että sun. Selkäkipuja keljumpia ei oikein ole, ja sit ois vielä kurjaa ajatella, että nyt peruuntuu joku juttu mun takia, eikä toi toinenkaan pääse :-(. Toivon, että tervehtyy ajoissa!!!