Otan aurinkoa maidonvalkeille säärilleni. Katselen taivaalla kirmailevia lintuja, sanotaan nyt vaikka lokkeja, haarapääskysiä ja varpusia (summittaista arvelua), lueskelen Mikael Bergstrandia (Gurun i Pomonadalen). Lähetin miehen pyöräilemään, jotta saan hetken olla itsekseni.
Laiva oli satamassa aamulla puoli yhdeksältä. Ajoimme osittain ruuhkassa Tukholman sivu Kolmårdeniin. Matkaten kului kaksi tuntia, kaksi hampurilaisannosta ja puoli suklaalevyä.
Veli lähetti kuvan tädin juhlista. Poikani vastasi synttäritekstariini hyväntuulisesti. Tyttäreni, joka ei aikonut antaa kuulua itsestään juuri ollenkaan kielikurssin aikana, on jo kysynyt monta asiaa viesteillen.
Asiat lienevät siis hyvin. Kyllä kannatti surra ja murehtia edellisviikon aamuyöt.
Päivän kuva: turistit laivan kannella. Minullakin olisi kamera, mutta se on tietenkin kuvaajan kätösissä.
2 kommenttia:
Murehtiminen on totta totisesti maailman hyödyttömintä hommaa, mutta minkäs sitä itselleen mahtaa. - Meikä on lähinnä iloinen, jos Britanniasta ei vähään aikaan kuulu mitään. No news is good news, juusii. Mutta lähes päivittäin toi jälkikasvu soittaa facetimepuhelua, ja mitä lähemmäs loma tuli, sitä tiheämmin soi kännykkä. Nyt neito on retkeilemässä bestiksensä kanssa jälkimmäisen mökkimaisemissa.
Kivaa reissua teille!
Thanks swiiti daaling. Varmaankin murehtiminen on geeneissä tai sitten riippuu vähän siitä kuinka paljon surtavaa on osaksensa saanut. Voi siihen vähän oppiakin, jos tarpeeksi monta kertaa joutuu tiukkaan elämäntilanteeseen. Ja miten niistä tilanteista pitkällä tähtäyksellä selviää on taas monesta kiinni.
Mutta reissussa ollaan taas ja tälläkin kertaa.
Lähetä kommentti