Aurinkopäivä

Vanhuus tulee kello kaulassa, ikä ei ole vain numero.

Sanoimme toisillemme huomenta ja hyvää yötä kello kolme aamuyöstä. Minä heräsin valvomaan, mies toivoi lopultakin saavansa unen. Korvien suhina alkoi kolme viikkoa sitten, ja verenpaineen mittaus ja hierojilla hyppääminen ja buranan syönti. Aamukolmen rutiineihin kuuluu nyt niska-hartia-jumppa, Van Houten -kaakao, teksti-TV ja leffatallenne. Kuninkaan puhe on jo tullut katsottua kolme kertaa. Samalla oli näppärä nostella puolen litran vesipulloja ylös, alas ja sivulle, venytellä kaksinkerroin tuolin alle, makoilla lattialla raajat oikosenaan, sulkea silmät ja pyöritellä päätä olalta toiselle. Colin Firth änkytti, kiroili ja tuijotti mikrofonia. 

Instagramissa Lontoon nainen päivittää hullaantuneita lumikuvia. Minusta kevät voisi jo tulla, vaikka kieltämättä täällä Rukalla talvessa on glamouria. Minulla on uudet, inhottavat toppahousut. Vanhat, inhottavat toppahousut repesivät käyttökelvottomiksi. Reisistä. Sanonko mitä.

Eden

Talviuintipaikan rantasaunaan mahtuu lauteille enintään yhdeksän rotevaa miestä. Tai kaksi rehevää naista ja seitsemän rotevaa miestä, tai sitten kaksi naista ja kaksi lasta ja kuusi miestä. Laihoja saunojia mahtuisi ehkä yksi enemmän, mutta joka tapauksessa loput joutuvat seisomaan oven vieressä tai kipuamaan portaat mäen päälle toiseen saunaan. En ole vielä kertaakaan saunonut yläsaunassa, mutta oletettavasti puheenaiheet ovat samat sielläkin: hiihtokisat, lumikenkäily, remontointi. Tänään puhuttiin myös presidenttiparin vauvasta. 

Aamulla olimme vielä Oulussa. Kylpylähotelli Edenin aamupalalla voi kastaa vaahtokarkkeja suklaasuihkulähteeseen. Pekoni oli rapeaa, munakokkelin koostumus miellyttävä. Juoma-automaatti toimi kiehtovasti tabletin ohjauksella (lorotin kaksi lasia puolukkamehua). Maisema ikkunapöydistä merelle on niin hieno, että miehellä oli aikaa lukea toinenkin sanomalehti ja nauttia vielä yksi munkki.

Pakkaspäivänä Oulua pitää osata lähestyä oikeasta suunnasta: Kivisydän-parkkitalon hissin kautta lämpimästä parkkikerroksesta kauppakeskus Valkean shoppailutaivaaseen niin kuin turkiksiin pukeutuneet rouvat ja hattuherrat, ilman toppahousuja tai muita rasitteita. Ensin syömään, sitten yksi tarkkaan valittu kauppa, opiskelijan luokse kahville ja hotelliin. Pitkä, aurinkoinen lenkki meren jäällä ennen iltauintia. Fantastista.

En ole vielä purkanut matkakassia. Viikonloppu ei ole ohi ennen kuin se on ohi.

Mini-break Vaasa

Kuvittelin eilen olevani kovapintainen seikkailijanainen ja ostin itselleni matkan. Ystäväni tekstasi olevansa vaikuttunut rohkeudestani, hän ei uskaltaisi matkustaa yksin, ja vielä iltayhdeksän aikoihin minä päämäärätietoisena maailmanvalloittajana ajattelin, että eihän tämä mitään ole, kyllä keski-ikäinen nainen Euroopassa yksin pärjää. Aamukolmelta ajatukset ovat ihan toiset, kaikki pelottaa. Riisun Angelina Jolie -varusteeni ja olen taas herkkävatsainen itseni.

Viikonlopun kävelimme Vaasassa. Kylmiä, aurinkoisia lenkkejä merenrantoja pitkin. Emme tehneet mitään mikä ärsyttäisi rikkinäistä selkää. Valitsimme hotellihuoneessa etukäteen ruokalajin, jonka ilmoitimme alakerran ravintolassa heti tarjoilijalle tämän tullessa tuomaan ruokalistoja. Pelkkä pääruoka, istumista vain puoli tuntia ja sai syödä ihan rauhassa. Oopperan (toivoton 1,5h) sijaan kuljeskelimme lauantaina tunnin Citymarketissa ennen nukkumaanmenoa, kaksi banaania ja pikkumaito (varayöpala), telkkarista vanha leffa, johon nukahdin pian alkutekstien jälkeen. 

Ei yhtään jännitystä tai epäröinnin hetkeä siitä selviäisikö mies kivutta loppuun saakka. Meillä jotka niin usein olemme ottaneet huikaisevia riskejä teattereissa ja konserttisaleissa. Olipa kummallista.

Kotipihan linnut tuntuvat selvinneet hyvin pakkasviikonlopusta. 

Vähitellen

Olohuoneen pöydälle keräämme ympäri huoneistoa hajaantuneet joulukoristeet. Sohiskelin hetki sitten imurilla sohvan alle ja kuulin joulupallon vierivän laidasta toiseen. Ei tullut esille. Kun aika on kypsä, se ilmestyy näkyviin kuin itsestään. Kesäpallo.

Suklaa loppui viikko sitten. Joka ilta etsin unohtuneita kätköjä. Tänään kiipesin keittiöjakkaralle ja kurkottelin katonrajan piilopaikat. Ei mitään. Gluteenittomat keksit on syöty, tyhjiin raaputeltu Nutella-purkki lensi lasinkeräykseen, kuivatut aprikoositkin napsuteltiin menemään, vaikka pussin puolivälissä jo saimme todeta, ettei vatsa kiittänyt. Eikä lähimmäinen. Jääkaapissa on nyt vain pari litraa maitoa ja puoli purkkia puolukkasurvosta. En halua voileipää, haluan suklaata.

Ensimmäisen työviikon päänsärky hiipui uuden viikon alkuun mennessä pieneksi nakerrukseksi vasemman korvan taakse. Joka päivä saamme valoa ainakin viisi minuuttia pidempään, ehkä jopa kuusi, vai oliko se seitsemän? Enää ei tee mieli nukkua. 

Joulu

Kahden viikon joulumaratonin jälkeen tänään tuli se hetki, ettei tiedossa ollutkaan enää vieraita tai kyläpaikkoja. Kalenterissa ihan tyhjä päivä. Tuntui oudolta, en keksinyt mitään tekemistä.

Meillä on ollut hyvin jouluista. Tuskin on olemassa parempia tunnelmanluojia kuin nojatuoliin nukahtanut mummo, koristeita ripustava teini ja ikkunoissa pöllyävä lumipyry. Ja kynttilälyhdyt hangessa. Ulkovalosarja, joka hermostuttavan nikottelun jälkeen lopulta räpsähtää loistamaan. Olohuoneen sohvilla yömyöhällä vitsaileva nuoriso. Sukkapaketit.

Minulla on uusi, kallis harrastus: kaksi siemenmökkiä ja pitkä rasvapötkylä. Pikkulinnut syövät omaisuuksia.

Keveästi kylläisen vatsan ajatuksia

Pikkujoulun jälkeen on ihanaa kaivautua täkin alle selvin päin. Kropassa virtaa puhdas vesi ja masu on tyytyväinen hanhesta, rapeasta parsasta ja kohokkaasta. Nukkuisin, mutta ajatukset juoksevat vielä rauhattomasti ympäri iltaa ja viime viikkoja. Keikahdan niin helposti mukavuusalueeni ulkopuolelle melkein missä kemuissa hyvänsä, että osallistuminen vaatii aina ylimääräistä tsemppiä, hauskoista ihmisistä ja letkeästä ilmapiiristä huolimatta. Vaan nytpä on juhlittu itsenäisyyden sataa vuotta ja joulua samaten. Lepo. 

Löysin kirjan. Elin tarinassa yötä päivää. Audur Ava Ólafsdóttir kertoo naisesta, jonka mies hylkää uudenvuodenaattona yhdentoista avioliittovuoden jälkeen (Den sista kvinnan). Jokin tässä kirjassa sai kääntämään sivua niin tiiviisti, että kahtena aamuna jouduin työmatkan ajamaan autolla pyörän sijaan, kun en ajoissa saanut lopetettua lukemista. Kerronta? Henkilökuvaukset? Ei edes ärsyttänyt, vaikka päähenkilö oli korostetusti filmitähdellisen kaunis, mutta kieltämättä ihmettelin miksei tavallisen viehättävä riittänyt. 

Oma kirjallinen tuotokseni on hyväksytty. Viisi opintopistettä erityispedagogiikan perusopintoja, onnea vain minulle. Matematiikan kurssilla tuskin kokisin moista onnistumista. Tajusin aamulla, että olen koko vuoden elänyt 52-vuotiaana, kun oikeasti täytän vasta tänään. Hukkasinko siis vuoden vai sainko yhden lisää?

Helsingissä punaisissa saappaissa

Helsingissä näyttää kulkevan saappaat jalassa ainakin kahdenlaisia ihmisiä: boheemit, hoikat rastapäät, max 40v, ja pyylevät, haaleasilmäiset tätiset, hyvinkin 50v ja enemmän. Molemmat ryhmät käyttävät Hai-saappaita, tätisten kumppareihin mahtuu villasukka. 

Oli tarkoitus löytää uudet kengät mutta kaikki pääkaupungin asukkaat tuntuvat käyttävän kokoa 40 ja Black Fridayn shoppailuryysiksen jälkeen minulle ei sitten löytynyt yhtään sopivaa paria. Ei väkisin, hyvin kumppareilla aamulla räntäistä katua tarpoo, ja mukavan lämpimänä pysyivät varpaat vielä illallakin, kun odotin Joulupukkia Senaatintorilla.

Jos olisin ostanut ihan tavallisen Aku Ankan pokkarin, olisinko saanut siihen Don Rosan nimikirjoituksen? Akateemisessa kirjakaupassa kiemurteli signeerausjono pitkän matkaa hyllyjen välissä ja kaikilla näytti olevan kainalossa iso kovakantinen kokoelma-Ankka. Minä en osta sarjakuvia. Enkä enää dekkareitakaan. Päätin myös olla ostamatta kirjoja, joissa kerrotaan vanhuksista ja varsinkin niitä, joissa kerrotaan nuorista. En osta enää Alexander McCallia enkä ketään Maeve Binchyä. Ylipäätään vaikea on ostaa mitään, kun joka kirjan kannessa teosta ylistetään eikä kukaan kehota vähän miettimään kannattaako juuri tämä kirja hankkia. En taatusti osta, jos teksti on kovin pientä. Ostin Sinikka Noposen uusimman.

Matkalla ollaan taas. Juna vie kohti maanantaita. Nukuttaa.

Talvi

Ajelimme eilen lumettomalta Pirkanmaalta takaisin kotiin lumiselle Pohjois-Pohjanmaalle. Talviriennot pääsivät vauhtiin heti kerralla: kolmen päivän aikana satanut lumi oli märkää ja raskasta työnnellä ja meillä oli kiistaa siitä kumpi saa pienemmän lumikolan. Tänään jatkoin talven riemuja hytisemällä puoli tuntia apteekin edessä liian vähissä vaatteissa. Juttelin vastaan tulleen tutun kanssa eikä ollut edes oikeaa asiaa. Hän meni lopulta apteekkiin, minä kotiin. Sitten palelin koko illan, vaikka takassa oli tuli. Söin jäätelöä. Paljon ja jäistä. (Tässä kuviossa on nyt jotain mikä ei aivan toimi.) Kietouduin (yritin kietoutua) liian pieneen vilttiin ja lähettelin instagramiin tunnelmakuvia lumisesta pihasta. Talven ystävät Kanadassa ja Fidzillä kilvan kommentoivat huokauksin ja sydämin. 
On niin pirun pimeää, että menen aikaisin nukkumaan.

Katsoin tänään sitä sarjaa, joka on kuvattu Karibialla. Liian kuuma paikka.

Huomen

Aamukuudelta lainasängyssä selaan instagramia ollakseni hiljaa. Maailmalla on satanut lunta kinoksiksi asti, taivas on loistanut revontulista, takoissa poltettu komeita halkoja, lankakaappeja järjestelty, perinnetalojen remontit etenevät pikkuhiljaa. Amerikkalainen Tim, 57, on päätellyt puolikkaasta naamastani (aurinkolasit), parista selkäkuvasta (pitkässä puserossa, toppatakissa) ja feedistäni ylipäätään (maisemia, kukkia, polkupyöriä), että olen kaunein nainen tällä puolen internettiä. 

Veimme eilen opiskelijapojalle pienen lastin tavaraa. Mies ei halaa, koska se vain itkettää, minä puristan pitkään ja lujasti, aina vähän varastoon. Kun nyt on varmistettu, että yksi on kunnossa, tulee mieleen, että pitäisi nähdä miten sillä toisella menee. Kolmas näyttää olleen diskossa. Videossa ei ole ääntä mutta valot vilkkuu.

Talon hamsteri on siirretty yöksi eteiseen, muuten emme olisi saaneet nukutuksi juoksupyörän ratinalta. Hamsteri elää kolmisen vuotta. Ihminen paljon pitempään, mutta lyhyeltä sekin aika tuntuu. Olen ostanut jo kaikki joululahjat ja haaveilen keväästä. Viisaampi pysähtyisi tähän marraskuun päivään. 

 

Olisinpa käynyt Specsaversillä

Olen tämän reissun aikana bongaillut julkkiksia: lentokoneessa edessäni istui Roman Schatz (ei osannut enää suomea), hotellin aamupalalla vieruspöydässä hörppi kahvia Michael Palin (Wanda-pipo päässä) ja tänään iltapäivällä huomasin, että Kaarlen ja Silvian vävypoika oli siirtynyt ovimiehen hommiin Suomen Kansallisteatteriin. Fantastiskt.

Päivän kulttuuriannoksena Molièren Luulosairas. Tykkäsin. Melkeinpä kaikesta. Kansallisteatterin salin näkeminen oli jo sinänsä elämys. 

Muutoin on ilta kulunut mitä mukavimmin sukulaismökillä. Terveisiä Sysmästä!

Reippailua, kirjoja ja teatteria koivet rutisten

Saattoi olla, että joku piti meitä romanttisena vanhana parina, kun aamulla kävelimme Katajanokalla käsi kädessä. Totuus kuitenkin on, että minä otan miestä kädestä jottei hän menisi liian lujaa ja hänellä puolestaan on yhdessä sormessa hermovika, mistä johtuen veri ei oikein kierrä ja kumppania kädestä pitämällä sormi paremmin lämpenee. 

Puolilta päivin suuntasin Messukeskukseen. Olin etukäteen päättänyt kierrellä kirjamessuja kolme tuntia ja juuri niin kauan kesti ennen kuin aivot hyytyivät. Tässä vaiheessa reissua eivät jalatkaan enää kovin hyvin kanna, välillä pitää jo ihan nilkuttaa.

Illalla pääsin lopulta näkemään Aleksanterin teatterin sisältä. On nimittäin ollut mielessä jo pitkään. Upea on rakennus eikä oikein valittamista Satu Silvossa ja Reidar Palmgrenissakaan. Toinen kerta toden sanoo on romanttinen komedia jollaisena sitä mainostetaankin, minä nyt vain satun olemaan kaikessa kainoudessani vielä paljon romanttisempi. Ei siis mennyt ihan yksiin odotukset ja se mitä sain, mutta loppuratkaisun vetäisivät niin näppärälle rusetille, että kyllä kelpasi.

Vielä kaksi rankkaa lomapäivää jäljellä. 

Talvi tulee, höh

Kengät petti. Nämä keinonahkanilkkurit, joita viime keväänä Dublinin sateissa ylistin vettähylkiviksi. Harhaluuloja! Tänään kävin märin jaloin Iittalan tehtaanmyymälässä, Temppeliaukion kirkossa, japanilaisessa ravintolassa, Musiikkitalon kahvilassa ja kansallisoopperassa. Välillä vaihtelin sukkia ja kuivasin kenkiä hotellihuoneen patterilla.

Oopperavalintani jatkoi syysloman tšekkiteemaa: Leoš Janáček, Ovela kettu. Selvästikin tykkäsin teoksesta enemmän kuin naapuripariskunta, jota ei enää väliajan jälkeen kuulunut takaisin. Minua viehättivät erityisesti satumaiset metsäkohtaukset ja kiehtovat eläinasut. Paikoitellen ooppera maistui ihan tšekkiläiseltä kansansadulta, joita kuvittelen joskus lapsena telkkarissa nähneeni.

Aika kiivasta tahtia kävelin oopperasta takaisin hotelliin Vuorikadulle. Kylmä vinkka eikä pipoa mukana koko reissulla. Että sekin vielä - järki hoi.

These boots are made for walking

Meitä on täällä niin kovin paljon eikä ole edes vilkkain kuukausi vuodesta. Tänään Petřínin kukkulalla hengittämässä vapaata ilmaa. Paras päivä.

Kaupunkilomailijan työpäivä

Tehdään kaikkia opaskirjan juttuja.

Aamupäivä pyörittiin Prahan linnan ympäristössä. Ostin Kafkan Ein Landarzt pikkuruisesta putiikista, jonka katon alla Kafka teoksen aikoinaan kirjoitti. 

Iltapäivä kului Josefovin juutalaiskorttelissa. Erityisen vaikuttava oli Pinkasin synagoga ja sen seiniin kirjoitetut holokaustin uhrien nimet, 77297 nimeä! Kyllä silmät kostui, lasten piirroksia Theresienstadtin gheton ajalta en tohtinut edes katsoa. Reitti ulos museoalueelta kulkee mutkittelevaa polkua vanhan juutalaisen hautausmaan kivien välissä. Mietipä siinä sitten kaikenlaista.

Hotellilla vietimme tänään jopa kaksi reilua siestahetkeä, mistä johtuen mies arveli selkänsä kestävän istumista tunnin pituisen iltakonsertin verran. Kerättiin siis lipputiskille viimeiset käteisvarat taskuista ynnä pussukoista ja ostettiin viime hetken tarjouspaikat vip-riviin. Esiintyjille kiitokseksi sanottakoon, että vetivät evergreen-klassiset läpi tarkalleen luvatussa 60 minuutissa. Ei turhia taukoja, tarmokkaasti ja suoraviivaisesti vain kohti viimeisiä nuotteja. 

Iltalenkillä kuultiin toripianistia, jolta tunteen paloa löytyi huomattavasti enemmän (tänne ne rahat olisi pitänyt laittaa!), mutta eipä meillä ollut enää korunan korunaa jäljellä.

Iltapala minimarketista. Rakas maito.

Franz Kafkan kaupungissa

Olemme olleet täällä Prahassa viikon. No oikeasti vasta puoli päivää mutta pidemmältä ajalta tämä tuntuu. Aamulla Helsinki-Vantaalta lähtiessä en muistanut oltiinko menossa Puolaan vai Tšekkeihin ja jotenkin mielessä pyörivät koko ajan Varsova ja Krakova, mutta nyt sentään tiedän missä olen. En osallistunut tämän matkan suunnitteluun, mies osti liput ja varasi hotellin, minä sanoin "juu" ja mietin ihan muuta.

Opiskelin aikoinaan vuoden saksaa ja meidän piti lukea Kafkaa. Luin yhden ensin saksaksi, varmuuden vuoksi suomeksi, sitten vielä saksaksi. Ei tullut silloin mieleenikään, että Franz olisi Prahan poikia. Kappas.

Aspegrenin puutarha

Mielenrauhaa Pietarsaaresta.

Repussa eväät ja kännykkä. Syysretki.

Ja vaahtopäitä

Sunnuntaiaamuna kello seitsemän. Tuuli, aallot ja minä. Olin unohtanut miten ihanaa merenrannalla on. Vielä kolme päivää, sitten ehkä taas pala hiljaisuutta.

Tärkeintä on matka kun vain muistaa minne on menossa.

Satiini, organza, tylli, pitsi. Eilispäivän ostokset. Yhteentoista mennessä olimme tehneet valinnat ja loppupäivä pelastui. Poikien vanhojentanssit menivät aikoinaan surun varjossa enkä oikein jaksaisi ajatella koko tilaisuutta. Stressaavin osa on nyt kuitenkin suoritettu ja neiti maksaa puolet itse.  

Ajelimme kaupungin reunoja ja se oli mukavaa. Kaunistakin, iloista ja rentouttavaa. Kun ei erehdy keskustaan, on Oulu kiva kaupunki. Opiskelijapoikani näytti tyytyväiseltä ja kämppä yllättävän siistiltä. Ikävän tunne rintakehässäni helpotti huomattavasti.

Terapeutit kehottavat sulkemaan somen, jos pelottaa. Tottelin heti ja poistuin facesta (taas kerran). Uutisia seuraan kyllä. Enemmän kuin terrorismia pelkään vihaa. Siihen kykenevät kaikki ulkonäöstä riippumatta. 

Syksy alkoi ja taas kerran ihmettelin kuinka en vielä 26 vuoden kokemuksellakaan osaa tehdä tätä työtä paremmin. Sitten tajusin, ehkä muistin, ettei lopullista onnistumista tule koskaan. Että tärkeintä on jaksaa yrittää, kuunnella, etsiä, kokeilla. Loputtomiin. Tavoitteellisuus, monipuolisuus, yhteisöllisyys - koulutuspäivän suuret sanat. Yritän olla ottamatta liikaa paineita. Jossain välissä mainittiin myös onnellisuus ja unelmat. 

Poroja

Olen koko päivän tähtäillyt kameralla porojen pyllyjä. Pettereitä lenksuttaa täällä tiuhaan tiellä ja tien vieressä mutta jotenkin aina väärään suuntaan. Iltapäivällä kohtasimme lopulta nämä:

Meillä on ollut hyvä päivä. Olemme nähneet karhuja Kuusamossa (aidan takana) ja ihmetelleet Pentik-mäen kulttuurikeskusta Posiolla. Leiri on nyt pystytetty Ranuan leirintäalueelle ja huomenna suuntaamme kotia kohti. Olen ihan poikki, pääsiäisestä lähtien on kilometrejä kertynyt aika lailla. Varsinainen retkimaraton, puolijärjetöntä touhua.

Mutta entäs ne hillat.

www.kuusamon-suurpetokeskus.fi
www.posiolapland.com/pentik-maki

Hossan kansallispuisto

Julma-Ölkky, tuhnuisen päivän pelastus.

Vielä yksi road trip. Suomussalmi.

Hiljainen kansa. Reijo Kelan tilataideteos viitostiellä. 

Hiljaisen kansan Niittykahvilassa nautimme muurinpohjaletut. Lämpötila +8°C tänä elokuun kesäpäivänä, myös sataa tihuutti, vedin toppatakin päälleni.

Kesä. Vieläkin.

Kuuntelen nenääni. Ilma virtaa niin pienistä rakosista, että aamun hiljaisuudessa kuulen ritinää, rätinää ja vinkauksia. Nenäni on radiolähetin, vastaanotan hetkenä minä hyvänsä viestin Kazakstanista tai Adzerbaižanista. 
Enää ei ole kuumetta, on vain nuha ja yskä.

Viime lauantaina istuin hetken Kuopion venesatamassa jäätelöllä. Olimme pojan ja tämän ystävän kanssa tyhjentäneet opiskelukämpän peräkärryyn ja matkailuautoon. Minun osuuteni muuttokuormasta odotti jo lähtöä kerrostalon parkkialueella, mutta yritin pitkittää, olisin halunnut jäädä. Oli niin kaihoisa olo (taas), että aloin miettiä mitä ihmettä ihminen vielä arkeensa kaipaa, kun perustarpeet ovat suht hyvin järjestyksessä. Kun on ruokaa ja juomaa, koti ja seuraa, mitä vielä pitäisi olla? Laineen liplatusta? Rantapolku, vaahterakuja, suuria puita, paksuja runkoja, rehevää vihreyttä? Viehättäviä rakennuksia, pieniä putiikkeja, vilskettä (niin kuin Kuopiossa)? Iltamyöhällä tulin lopulta takaisin kotiin. Upea auringonlasku sai Citymarketin punaiset kyltit hehkumaan sadunomaisesti. Niin että jotain kaunista tässäkin kaupungissa.

Ehdin ennen flunssaa lyhyesti myös Kuhmon kamarimusiikkifestareille.

Minä solahdan Kuhmoon. Istun saliin ja otan vastaan mitä annetaan. Päästän ajatuksen harhailemaan, ihailen jousikvartetin punaisia nilkkasukkia, katselen Lentua-salin lamppuja ja seiniä, ja yhtäkkiä musiikki imaisee minut kokonaan, ja koko yleisön. Sen aistii kun soittaja nappaa kiinni täydestä salista ihmisiä, se henkeä pidättävä keskittyminen, ei risaustakaan, paitsi musiikki. Konsertin jälkeen tulet ulos ja on kesä. Kesävalo. Kesätuoksut. Kesätuuli. Järvi ja ranta (ei muisteta nyt mäkäräisiä).

Eilen aloin tehdä taas töitä. Siis ihan "työ-töitä". Tutustun uuteen opetusmateriaaliin ja se tekee pääkopalle hyvää. Joka lomalla käy näin, ennemmin tai myöhemmin.

Mutta silti, vielä on kesää jäljellä.

Hvide Sande

Tänä aamuna herätessä eivät leirintäalueen liput hulmunneet. Ikiliikkuja lähti tyytyväisenä pyöräilemään, minä nautin hitaan aamiaisen itsekseni, lueskelin vuoroin Hamletia ja Harlekiinia (helpompi tanskan tekstinymmärrystesti), kuuntelin saksalaisten ja ruotsalaisten naapureideni jorinoita.

Rantaan vie ruusujen reunustama polku. Näitä ruusuja kasvaa pitkin karua, hiekkaista rannikkoa laajoina pensastoina. Ne eivät ole erityisen kauniita, minkä vuoksi en ole ollut niistä kovin kiinnostunut, olen vain ihmetellyt niiden suurta määrää. Mutta tänään! Tyyntä ja lämmintä rantapolkua kävellessä ruusujen tuoksu oli suorastaan huumaava. Oih.

Vähän oli surullinen olo viimeisellä rantalenkillä.Taisin vetäistä pienet itkutkin. Sitten autoa pakkaamaan ja liikkeelle. 

Toimintaohje leirintäalueen pesutiloihin Tanskassa. Yksi kolikko riittää mainiosti!

Ensin kastelet hiukset hampaiden pesuun tarkoitetussa lavuaarissa. 

Siirryt suihkukoppiin. Riisuudut, vaahdotat hiukset ja koko kropan shampoolla.

Sohit saippuaisin sormin maksukolikon automaattiin (yritä olla tiputtamatta, ilman laseja ei näe lattiaa kovin hyvin). 

Väännät suihkun päälle, nouset käsiseisontaan (tämä on ainoa tapa hoitaa intiimialueen puhtaus, koska suihkua ei saa katosta irti ja joissakin kopeissa vettä tihuuttaa aika aneemisesti). 

Laskettuasi viiteenkymmeneen käännyt taas jaloillesi, jolloin sinulla on neljä minuuttia aikaa huuhtoa pois loput pesuaineet ja käyttää hiuksissa pikaisesti hoitoaine. Älä pyörry, siihen ei ole aikaa.

Luultavasti vesi loppuu juuri kun ajattelet pestä jalat. Ei hätää. Kuivaat ja puet päällesi.

Siirryt hampaidenpesuloosiin. Nostat jalan lavuaariin (kyllä se onnistuu, vaikka tilaa on vähän, pikkuisen vain nivelissä vihloo). Saippuoit ja huuhtelet, kierrät ja väännät (ähisten) jalan takaisin lattiaan. Sama hoito toiselle jalalle. 

Synnintuntoisesti peset koko lavuaarin. Vettä roiskuu, kesä kuivaa?

Lopuksi luikit syyllisesti ympärillesi vilkuillen kohti omaa asuntoautoa. Ovi lukkoon, niks naks, homma hoidettu!

Seuraavalla kerralla muistat ostaa tarpeeksi maksukolikoita ennen kuin respa suljetaan.

Kaksi päivää aurinkoa Tanskan upeimmilla rannoilla. Kävipä hyvä säkä!

Ribe, Tanskan vanhin kaupunki

Viikinkien kaupunki. Minä vain ruusuja räpsin. Ja polkupyöriä.

Roskilde: change engine oil

Käytimme autoa huollossa. Se alkoi mankua öljynvaihtoa jo Skånessa, ja aika pian mittaritaulussa vilkkuva punainen valo rupesi tuntumaan pistelynä kuskin sisuskaluissa. Viikonloppuna asialle ei voinut tehdä mitään, mutta tänään maanantaina olimme varhain Euromasterin ovella. Auton ollessa päivähoidossa pyöräilimme ympäri aamuaurinkoista Roskildea. Ihan nätti kaupunki: pitkä kävelykatu, kivat kahvilat ja kaupat. Ostin kirjakaupasta Tanskan lipun (luokkaan) ja lukuvuosikalenterin, josta kätevästi näkee Pohjoismaiden kuninkaallisten syntymäpäivät. Siis hyvin käytännöllistä, nyt ei tarvitse stressata että pääsisi unohtumaan. Siis todellakin.

Iltapäivällä ylitimme Ison-Beltin sillan Sjællandin saarelta Fynille 65 metrin korkeudessa. Mies ajoi, minä hyperventiloin, mistä ilosta maksoimme 365 Tanskan kruunua (noin 50 euroa). Silta Fyniltä Jyllantiin sopi huimausherkälle paljon paremmin. Pidin vain katseeni tiukasti tiessä, puristin rattia molemmin käsin ja hengitin nenän kautta.

Olemme nyt Jyllannin länsirannikolla, missä sijaitsevat Tanskan hienoimmat hiekkadyynit. Ehkä ovat niin hienot, että valloittavat sydämet sateisellakin säällä. Toivoa sopii. Mutta ensin vähän vielä kaupunkilomaa, huomenna on ohjelmassa Ribe.

Päivän kuva: Tanska on ruusujen maa.

Leiri vaihtuu

Joka aamu tervehdimme muita leiriytyjiä ystävällisesti hymyillen ja asiaan kuuluu myös mutista jotain epäselvää. Ehkä suosituin versio on gumrr tai moonn (matalasti ja hiljaa), tai jos oikein rohkea olet, voit sanoa hej, mutta kuiskaten. Tämän aamun parhaat pisteet keräsi tanskalaismies, joka tarmokkaasti nyökäten pulautti suustaan plup. En muista mitä vastasin.

Ajelimme tänään pikkumatkan idyllistä rantatietä ylöspäin Rågelejeen asti ja sieltä alas Roskildeen. Meidän uusi leiripaikka on kummulla ja tässä kirjoitellessani näen suoraan matkailuvaunujen yli merelle.

Päivän kuva on matkan varrelta.

Hornbæk. Tihkusadetta ja aurinkoa vilauksittain. Terassilla soitti pieni jazz-kokoonpano ja tuolla lippujen alla taiteilijat pitivät myyntinäyttelyä. 

Helsingør

Minulta menee iltapesuun kuusi minuuttia, miehelle riittää kaksi. Tätä asiaa on vaikea saada tasapainoon, koska leirintäalueen suihkut toimivat viiden minuutin kolikoilla. Olemme Tanskan Rivieran yläpäässä. Ihan rantakelejä meille ei annettu tänään, mutta ei haittaa, Kronborgin linnassa meni koko aamupäivä. Otin vain yhden kuvan, filmaussormeni kramppaa aina kun katsottavaa on paljon.

tämä tunnelma

Kronborgin linnaan Shakespeare oletettavasti sijoitti näytelmänsä Hamlet. Näytelmän hahmoja olikin palkattu liikuskelemaan linnan alueella pitkin päivää ja tiettyinä aikoina he vetäisivät lyhyen kohtauksen Hamletista linnan pihalla tai huoneissa. Olisin katsonut kaikki esitykset, mutta matkaseura aneli armoa. Niinpä lähdimme nauttimaan sikakalliit kahvit siihen lähettyville, mutta kannatti sekin, meitä palveli suorastaan stereotyyppisen tanskalainen tarjoilijamies, jolla oli tänään, ehkä aina, hyvin puhelias päivä.

Iltapäivän kuljeskelimme Helsingørin keskustassa. Turisteille on suunniteltu kävelyreitti Elsinore Walk, joka kannattaa kulkea, jos tännepäin sattuu. 

Iltalukemiseni tänään on Hamlet! Leirintäalueen respassa on niitä jaossa ilmaiseksi, tanskankielisenä, mikä on tosi JÄNNÄÄ (sisäinen opiskelijuuteni on taas herännyt).

Kolmården

Kolmårdenin leirintäalueelta on 4,5 kilometrin matka Pohjoismaiden suurimpaan eläintarhaan. Menomatka on ystävällistä ylämäkeä, hivuttavaa, kauniisti kaartavaa, ja tie hermostuttavan kapea ilman minkäänlaista piennarta pyöräilijälle. Onnekas se bussikuski, joka melkein tönäisi minut kulkupelillään ojaan. Se oli lähellä.

Jätimme huvipuistolaitteet testaamatta, jos ei sitten gondolisafaria lasketa sellaiseksi. Sen me kävimmekin kaksi kertaa, ensin suomenkielisin selostuksin (saattoi olla Mark Levengoodin charmantti aksentti), sitten ruotsiksi. Jotenkin Jurassic Park -fiilistä hommassa, turvallisen kutkuttavalla tavalla. Löysimme karhut ja leijonat!

Delfinaariossa käyttivät kaikki keinot, joilla meikäläisen saa itkemään. Fantastinen kuvashow takaseinällä, kauttimissa pauhasi Leijonakuningas, Pirates of the Caribbean ja Jurassic Park, vedessä loiskivat suloiset delfiinit ja ne suloiset delfiinienkouluttajat, hymyjä, silityksiä, taputuksia, (kalaisia) palkintoja, ihastuttavia temppuja yhdessä ja erikseen. 

Oli alueella paljon muutakin nähtävää, ja oli auringonpaistetta ja leutoa tuulta, kahvihetki Savannilla, lettuja Bamse-maailmassa, ja ihan kaikki tapahtui pelkällä ruotsin kielellä! Kuinka ollakaan, kun mies leirintäalueella asioi englanniksi, hänelle täälläkin vastataan ruotsiksi. Mitäh?

Huomiseksi olen neuvotellut herätyksen yhdeksään, kuski nimittäin tarvitsee kunnon yöunet. Markiisi on otettu sisään ja kaikki muukin tavara, sillä mitä luultavimmin heräämme aamulla sateeseen. 

God natt!

Olemisen sietämätön keveys

Otan aurinkoa maidonvalkeille säärilleni. Katselen taivaalla kirmailevia lintuja, sanotaan nyt vaikka lokkeja, haarapääskysiä ja varpusia (summittaista arvelua), lueskelen Mikael Bergstrandia (Gurun i Pomonadalen). Lähetin miehen pyöräilemään, jotta saan hetken olla itsekseni. 

Laiva oli satamassa aamulla puoli yhdeksältä. Ajoimme osittain ruuhkassa Tukholman sivu Kolmårdeniin. Matkaten kului kaksi tuntia, kaksi hampurilaisannosta ja puoli suklaalevyä. 

Veli lähetti kuvan tädin juhlista. Poikani vastasi synttäritekstariini hyväntuulisesti. Tyttäreni, joka ei aikonut antaa kuulua itsestään juuri ollenkaan kielikurssin aikana, on jo kysynyt monta asiaa viesteillen.

Asiat lienevät siis hyvin. Kyllä kannatti surra ja murehtia edellisviikon aamuyöt.

Päivän kuva: turistit laivan kannella. Minullakin olisi kamera, mutta se on tietenkin kuvaajan kätösissä.