Joskus pätkii, vaikka periaatteessa olen kyllä kielitaitoinen.

Marjaniemi, Hailuoto. Tuulen nopeus 11 m/s. Aurinkoista.

Juhannuksena ja sen jälkimainingeissa on ehditty tavata vaikka ketä ja puhuttu epätavallisen paljon, mutta vierasvenesataman saunaa varatessa suomen kielen taitoni petti. En osannut kysyä kuuluvatko pyyhkeet vuokrahintaan, lähdin vain kävelemään ovikoodi hyppysissä ja mietin mitä se tarkoittaa, että "kaikki löytyy sieltä". Saunassa heitettiin sitten löylyä ihan hulluna, jotta kestettiin kahlata kylmää, matalaa Perämeren rantaa kastautumissyvyydelle. Täysin odotusten mukaisesti kamalaa ja ihanaa.Tätä ne turistit täältä hakee.

Vähän nyt harmittaa, etten Oulun Rotuaarilla kysellyt enemmän taustoja siltä ulkomaiselta vaihto-opiskelijalta, joka kesätyönään yritti löytää kuukausilahjoittajia hyväntekeväisyysjärjestölle. Kulttuurishokkeja poksahteli puheestaan niin yllättävästi, että menin hämilleni (muistinvarainen käännös alapuolella).

Opiskelija(mies): "Onkohan sinun miehesi mustasukkainen? Kun miehesi tulee tänne, hän huomaa varmasti tämän liivin, joka minulla on päälläni ja ymmärtää, että minä teen vain työtä."

"Et siis koskaan tee päätöksiä kadulla? Ostatko kadulta ruokaa? Entä jos olisit sinkku, siis ei niin kuin nyt mutta ajattelepa, jos et olisi vielä tavannut miestäsi ja olisit siis sinkku ja kohtaisit kadulla kiinnostavan miehen, joka pyytäisi sinut kahville, etkö lähtisi?"

"Ai tuolla on sinun miehesi...Ai ei kannata kysyä häneltä. Sinä siis tiedät mitä hän ajattelee. Niin kunnon vaimon tietysti kuuluukin."

Jukrampujut.

Niin pyyhkeitä saunalla ei ollut mutta laudeliinoja kyllä. 

Kolima. Yksi ilta ja yksi aamu.

Piitimessä

Parhaani tein mutta saattoi mennä yli. Kukaan oikea ruotsalainen ei tänäänkään ollut pukeutunut puhtaasti keltaiseen ja siniseen. Minä olin. Täydellisesti ruotsalaiseksi sonnustautuneena yritin Piteån kirjakaupasta saada kalenterin, josta näkisin Pohjoismaiden kuninkaallisten syntymäpäivät. Ei löytynyt, myivät minulle sen sijaan Burden elämänhallintakalenterin ja uuden täytemustekynän. Siinä vaiheessa olin jo avannut suuni ja myöntänyt olevani suomalainen. Että mitä lie yrittivät vihjata vai yrittivätkö. Päätin jättää kirjat katsomatta ja pyöräilin suomalaisen arvokkaasti Stora Coopin ostostaivaaseen, missä punssirullia myydään 24 kappaleen pakkauksessa tarjoushintaan. Oli kova homma saada vedettyä mies pois siltä hyllyltä. Autolle päästyämme huomasin, että mukaan oli kuitenkin tarttunut kookospalloja sekä kuuden punssirullan rasia torkkuviltin (Ruotsin värit) ja minikokoisen juhannussalon lisäksi. Minun ostokseni ovat luonnollisesti aina tarpeellisia.

Teimme pyöräretken meren rantaan (Pite Havsbad). Kymmenen kilometrin reitti oli merkitty selkeästi keltaisin kyltein pyörätien reunaan. Kyllä oli fantastinen päivä! Tuuli hurjasti ja hiekka lensi ja meren aallot vyöryivät vaahtopäisinä. Ranta oli meidän, ruotsalaiset vasta aloittelevat kesälomiaan.

Päivän tietokilpailukysymys: Mikä on Piteån suomenkielinen nimi? 

Piteå on suurin piirtein Oulun korkeudella ja siellä toisinaan haisee kotoisasti mätä kananmuna. Meidän auto on parkkeerattu vasemmalle juuri kuvan ulkopuolelle. Onneksi ei näy, on niin pieni mitätön ruppana oikein autojen vieressä. Semmonen plåtis.

Ruotsissa teetä väärästä mukista

Miksi mies, jolle sanojensa mukaan on ihan sama minkälaisesta mukista juo, valitsee (vastoin ohjeistusta) retkiauton kaapista toistuvasti vaaleanpunaisen Niiskuneidin helmet kaulassa käsilaukkua heiluttelemassa? Minulle jää sininen jääkiekkomuki, josta en tykkää yhtään. 

Tutustuimme tänään Haaparannan keskustaan. Sinne pääsee, jos malttaa jättää IKEAn selkänsä taakse ja kääntyykin liikenneympyrästä vasemmalle. Sievä pikkukaupunki, yksi isompi katu, jonka varrella BEGRAVNINGSBYRÅ HAUTAUSTOIMISTO ilmoittaa itsestään isoin kirjaimin. Puutaloja, pari kahvilaa (olivat jo kiinni), pankkiautomaatti kadun vasemmalla puolen, tosin huomasimme sen vasta palatessa eli oikealla. Automaatille jonotti muutama yksittäinen ruotsalainen, jotka odotellessaan ajattelivat asioita ruotsiksi - tai joku ehkä suomeksi, ei voi tietää!

Jaoimme kruunut kristillisesti tasan ja jatkoimme matkaa kohti muistojen Kalixia. Minulla on tallessa valokuva Kalixista parinkymmenen vuoden takaa. Kuvassa mies ja kaksi pientä poikaa seisovat puutalon vieressä kadulla, vielä pienempi tyttö vilkuttaa rattaista valokuvaajalle. Kuulas kesäpäivä. Olin juuri käynyt Kalixin kirkossa jumalanpalveluksessa, minkä jälkeen nuori pappi jututti seurakuntalaisia niin viehättävästi pehmeällä ruotsin kielellä, että omatkin vokaalini siirtyivät aivan suun etuosaan. Kieliharjoittelutilanne. Jännittävää, kun on ujo eikä oikein keksi mitään sanottavaa.

Olemme Luulajassa. Täälläkin on käyty lasten ollessa pieniä, joten minä muistelen menneitä ja mies tutkii netistä sopivia pyöräilyreittejä. Yksi taantuu, toinen puurtaa energisesti eteenpäin. Mukikriisi odottaa edelleen ratkaisua.

Ulkomaan toimittajamme Ruotsista päättää tähän.

Helsinki. Aamupäivä. Tänään noin suurin piirtein.

Heräsin aamulla kyläilevän täti-ihmisen kehossa. Join kahvia keittiön pöydän ääressä, käärin unipussini rullalle, halaukset, sanoin kiitos ja hei, nähdään kun tulette meille pohjoiseen. Kävelin ratikkapysäkille Arabiankadulla, hyppäsin kyytiin ja vierailin hetken siskoni luona 80-luvun alun Töölössä. Kuljin Esplanadia turistina muiden turistien kanssa, siirryin Korkeavuorenkadulle ja olinkin menossa Norssiin pitämään näytetuntia. Rikhardinkadulla liityin kärsivällisten odottajien joukkoon, kirjaston aukeamiseen oli vielä pari minuuttia. Ihan vähän aikaa olin helsinkiläinen sinkkunainen viiskyt ja risat, tarkoituksena lukea lukusalissa lehdet niin kuin melkein joka lauantai. Sanoin kirjastotyöntekijälle hyvää huomenta tuttavallisen hymyn kera, kävelin portaat ylös toiseen kerrokseen ja tajusin seisovani samassa paikassa kuin noin 30 vuotta sitten. En muista mitä silloin tulin lainaamaan.

Valitsin paikakseni nojatuolin punaisten verhojen alla (ai että!) musiikkiosastolla. Kuvittelin saavani nettiopiskeluun ryhtiä lukemalla kurssikirjallisuutta ennen päivän treffejä mutta sen sijaan olen kuunnellut pääni suhinaa, ajatus on vaellellut ajoissa ja paikoissa, tapahtuneissa ja tapahtumattomissa, kirja on noussut repusta pöydälle ja palannut takaisin, ja olenko kertonutkaan, vihreä puseroni matsaa kauniisti kirjaston seiniin.

En taida enää muistaa miltä hiljaisuus kuulostaa. 52-vuotiaana sain soivan pään ja Marimekon repun. Materialistisesti ajatellen asiat ovat siis melkoisen hyvin.

Yritin ottaa selfien

Meitä on tässä junassa aika monta isonenäistä. Mietteliäitä, vanhoja ukkoja, pyöreitä pariskuntia, yksin matkustavia, keski-ikäisiä naisia. Vanhoja neniä. Minua vastapäätä istuu nuori, soma nenä, siis nuori tyttö, ja mies jonka roolia en osaa päätellä. Isoveli? Valmentaja? Isäpuoli? Istahtivat paikoillensa ensin, sitten mies huomasi moikata. Melkein en tajunnut vastata, unohdin hetkeksi etten ole näkymätön.

Istun junan viimeisessä vaunussa. Minut tunnistaa viidakkotunikasta ja sinapinkeltaisesta puserosta, sinisistä farkuista ja tennareista, ja kirkkaana hohtavasta takista, joka roikkuu naulakossa ikkunan vieressä. Keltainen. Tyytyväiseksi tekevät kesävärit. Yritin ottaa selfietä mutta nenä vei liikaa tilaa kuvasta. Kymmenen vuotta sitten se oli huomattavasti pienempi.

En tiedä mitä teen, kun pääsen perille. Kävelen ehkä meren rantaan.

Turku

Ruissalo on paratiisi. Kielometsiä, vehreitä pyöräilyreittejä, kasvitieteellinen puutarha, vesibussireissuja Turun kirjakauppoihin, aurinkoisia terasseja. Olen ahminut kaikin aistein. 

Tämän matkan jälkeen nukun ehkä viikon yhteen menoon. Enkä kaipaa enää minnekään. En pyydä enää mitään, en valita mistään. Olen ikuisesti kiitollinen ja tyytyväinen. Ihan varmasti olen.

Maanantaisia sielun liikkeitä

Mahdollisesti on niin, että itsekritiikiltä ei vain voi saada rauhaa ennen kuin aikaisintaan viikko ennen juhannusta. Siihen asti on märehdittävä mitä olisi pitänyt tehdä paremmin ja mitä olisi vielä pitänyt ehtiä (ja minkä ensi vuonna takuulla teet). Toukokuussa tunnet itsesi aika kehnoksi opettajaksi. Sitten lopulta koulun kesäloma alkaa ja vähitellen opit taas elämään nöyrästi maanmatoisuutesi kanssa. Varsinainen eheytyminen ja innostuksen palaaminen alkaa kesän puolivälissä. Tässä kaikessa minä yritin itseäni huijata ottamalla viimeisen työviikon virkavapaata (oivallisin sijaisjärjestelyin!) Huit hait, samat kriisipohdinnat lenkkeilyn ja terassielämän ja uintiretkien lomassa! Olisi ollut järkevämpää tehdä se palkallisesti kenties, mutta sitten en olisi kokenut näin täydellistä kesäpäivää. 

Täällä ollaan: Nauvo, Parainen, Kaarina. 

Matkalla jonnekin

Oikeastaan ei ole niin väliä missä ollaan kunhan ollaan rannikolla!

Vaasa, Malax, Korsnäs, Närpes, Myrkky, Kristinestad. 

Pomarkku, Noormarkku, torkuskelin vänkärin paikalla, Uusikaupunki.

Askainen, Merimasku, Rymättylä, Nauvo.

Oi ihana toukokuu

Parasta päivässä on kun saa valuttaa vettä kastelukannuun. Kannu on oranssinkeltainen, vesiletku kirkkaankeltainen. Ilta-aurinko täplehtii kukkapenkissä pihlajan alla, herttavuorenkilvet pörhistelevät arkisen itsevarmoina, hoitamaton omenapuunrähjä kukkii minkä pystyy. Tipautan teelusikallisen puutarharavinnetta veden sekaan ja sitten pensasvauvoja hoitamaan. Sain viime viikonloppuna ruusut maahan, kolme juhannusruusua ja kaksi viljaminkeltaruusua. Minä en ole puutarhuri ollenkaan mutta aamuisin katson kaikki silmut ja kukat ja puut. Työmatkalla pyöräilen niin läheltä suurta, kukkivaa tuomea, että oksat räpsivät kasvoihin. Se tuoksu!

Pesin repun

Olen joskus kirjoittanut oppilaan kevättodistukseen "Selviydyt oppitunnin tehtävistä hyvin.Työhön ryhtyminen kuitenkin vie paljon aikaa." Kuin suoraan omasta elämästäni. Kaikki kunnollisen ihmisen puutarha- ja siivoustyöt ovat aina vain kesken ja tässä istun taas, riippupihlajan alla tuulensuojassa nautiskelemassa kesästä. Naapurissa huutaa moottorisaha, kimalaiset pörrää kukissa, tuuli puhaltelee koivujen latvoissa, puserossani lukee

SHINE BRIGHT
ENJOY MOMENT
COFFEE BREAK
LOVELY DAY

Kylläpä jollakulla on runosuoni sykkinyt. Jonain toisenlaisena päivänä voisi huvittaa, tänään olen viattoman onnellisesti samaa mieltä.

Pesin koulurepun. Kevään viimeiset työpäivät keikutellaan keltaraitaista kassia.

Viikonlopun projekti

Elämässä ei kannata ottaa liian suuria tavoitteita, jos enimmäkseen haluaa kokea menestystä. Me vietimme eilispäivän aurinkoisessa Kokkolassa ja minä koin täydellisen onnistumisen pyrkimyksessäni tasata tummien silmänalusten ja kalpeiden poskipäiden värieroa. Nyt on kasvoissa fantastinen rusketus, jonka voi saada vain pyöräilemällä kolmisen tuntia ympäri merenrantoja ja viheralueita ilman silmälaseja. Käsittääkseni Kokkola on aika kaunis kesäkaupunki. Luultavasti ihan siistit rannat ja varmaankin on viehättävä puutaloalue se Neristan. Uskoisin, että talot ovat hyvässä maalissa. Ainakin siltä näytti, kun työnsin nenäni kiinni yhden talon seinään. Pyöräilykaveri oli sitä mieltä, että viisaampaa olisi pitää ne miinus nelosen linssit silmillä, omasta mielestäni pärjäsin aivan hyvin. En edes törmännyt mihinkään.

Viikonloppuprojektin toinen onnistunut tavoite oli sääret. Kieltämättä rankaksi kävi retkottaminen aurinkotuolissa jalat pöydällä pitkin päivää, mutta toisaalta sopihan se äitienpäivän henkeen. En pessyt ikkunoita, en kaivanut kukkapenkkiä, en imuroinut, en pyykännyt lakanoita, varmuuden vuoksi en myöskään opiskellut avoimen yliopiston tenttiin. Keskityin täysillä maidonvalkoisten koipieni kesäkyllästämiseen. Jostain kummallisesta näkövinkkelistä katsoen olen siis perfektionisti. 

Neristan

Kesän paremmalla puolella

Kai se jo lasketaan orastavaksi perinteeksi, kun toista kevättä peräkkäin käy aloittamassa terassikauden Katiska Baarissa Lohtajan Ohtakarissa. Makkaraperunat kaikilla mausteilla, kiitos, muoviset ruokailuvälineet, oranssit paperiservetit, istutaan ulkona auringossa ja katsellaan merelle. Pikkulinnut visertää, lokit huutelee, radiossa soi Kai Hyttinen ja Paula Koivuniemi, oven yläpuolella liehuu pieni Suomen lippu. Kylän nuoret miehet ajaa aidan viereen vihreällä avoautolla. Me pistellään ranskalaisia taipuisalla haarukalla ja mustaan nahkaan pukeutunut pariskunta juo kahvia. 

Pohjanmaa

Kun ei parempaakaan tekemistä ollut, harrastin Kauhajoen S-marketissa itsetutkiskelua. Vähän vauhtia käyskentelyyn lastenvaatepuolelta ja reippaasti kohti peiliä aivan kuin olisin ohimenomatkalla kauraryynejä hakemaan. Kävelenkö niin kuin pullukat ihmiset kävelee? Jos ei viitsi laihduttaa, voiko edes hypähtelevällä askeleella antaa kevyen vaikutelman? En taida kysyä ainakaan julkisen puolen fysioterapeutilta.

Etelä-Pohjanmaa, Pohjanmaa, ja sitten Keski-Pohjanmaa, Pohjois-Pohjanmaa. Sanoin miehelle, että ainakaan Pohjanmaalla en halua lomailla. Täällä sitä nyt ollaan. Aamu on ja kello kuusi. Kaikki väsyneet vapputanssijat nukkuvat autoissaan siististi vierekkäin. Minä kuuntelen suhinaa pääni sisällä ja mietin joko seitsemältä voisi painaa kaasua kotiin päin.

Höpö höpö. Uusi leiri.

En haluaisi tuoksua suklaa-vaniljalle, en vähimmissäkään määrin kaipaa tuoksujen 90-luvulle, mutta epätoivo ajoi minut tähän: Nokian ABC:llä ei ollut muita todellisia vaihtoehtoja hiustuotteissa. Sähköinen otsatukkani on sentään kasvanut niin pitkäksi, että sen saa korvan taakse ja tulevaisuuteni nunnana on alkanut hahmottua. 

Jos ei nunnaksi, niin voisin alkaa leirintäalue-emännäksi. Mikrofonihommat tuntuvat kovin kiehtovilta: "pieni muistutus leiriläisille: perinteinen petankkikisa kello kaheksantoista", (tässä välissä siivoaisin vessat), "huomio, huomio, naisten saunavuoro alasaunasa kello yheksäntoista, miesten vuoro kello kakskymmentä", (kirjaisin sisään iltasaapujat), "karaokekilipailu tänä iltana kello kakskymmentäyks nolla nolla, ilimottautuminen toimistolla etukätteen, kaikki rohkiasti mukkaan!"

Edellä esittämäni kuulutukset ovat tietenkin täysin kuvitteellisia. Uusi leirimme on Kankaanpäässä, Satakunnassa, täällä ei puhuta pohjois-pohjalaista. Tai mistä minä tiedän mitä täällä puhutaan, olen äänetön hissukkaraukka. Mies hoitaa kaiken puhumisen, minä vain ikkunalasin takaa nyökkään ja nostan kättä. Paitsi eilen oli pakko jotain yrittää, kun kävimme Tampereella uudessa kauppakeskuksessa kahvilla. Olisin kovasti halunnut palan tsoko rääsperi rookeikkiä, mutta meni sisu kaulaan ja pyysin vain lyhyesti siivun laimkeikkiä. Oli huono. Yök. 

Tampere

Mies kitisi aamulla, minä kitisin illalla. Siihen väliin mahtui ihana päivä.

Näkemisen iloja. Ibizan värit Anita Snellmanin näyttelyssä, Pyynikinharjun maisemat, Pispala. Opiskelijapoika ravintolapöydän ääressä tutkimassa isänsä kanssa karttaa.

Oi kevät ja vapaus.

Kevätretkelle

Nautimme iltapäiväkahvit Kaustisella. Pesolan leipomossa myydään rehtiä suomalaista leipää ja pullaa. Kahdella eurolla voit nauttia kupposen kuumaa kera tuoreen voisilmäpullan tai oikian munkin tai kunnon wienerin. Lähtiessä ostat mukaan reipasta ruista tai maan parhaan ohralimpun. Konditoriat on erikseen. Aina ei fiinit juustokakut kiinnosta.

Lehtimäellä testasin kuntoani Suokonmäen näkötornin portaissa. Piti pysähtyä kaksi kertaa ja päästää entinen hiihtosuunnistaja edelle. Huipulla odotti ihan siivo maisema ihan riittävän siivoista ikkunoista. 

Ähtärin ABC:llä Mummon lihapullat. Ei tartte mennä eläinpuistoon, jos maalaukset huoltsikan seinillä riittää. 

Visulahdessa lopulta kohtasimme jäistä vapaat veet. Kyllä sydän laulaa, kun laine liplattaa vasten rantakiviä. Sadetta. Tuulilasinpyyhkimet täydellä teholla.

Leiri on nyt pystytetty Tampereen Teiskoon. Vesijohto vuotaa. Päästettiin säiliö tyhjäksi, ettei tule ongelmia. Aavistus askeesia leirielämään.

Huhtikuu

Kaivan käytävää. Lunta on vielä puoli metriä. Facessa olen ilmoittanut auttavani kevään tuloa, tyttärelle sanoin lapioivani meille tietä vapauteen, asiallisille ihmisille kerron tarvitsevani liikettä yläkropalle.

Haaveilen siitä hetkestä, kun kaivamani polun kohdalta paljastuu maa.

Mies vaihtoi pyöriin kesärenkaat.

Missä olette kevätairueeni, lakaisukoneet? Tulkaa ja heitelkää pikkukivet pois ja jäähileet, tehkää tietä tennareille.

Iltalenkillä kuuntelen kevätohjelmia Yle Areenasta.

Retkiä, musiikkia ja menetetty leivos

Minä olen sitä ihmistyyppiä, joka karttaa katsottuaan lähtee aivan vastakkaiseen suuntaan kuin pitäisi. Vaikka kuinka lyhyelle lenkille aion, aina siitä tulee pitkä. Tänä aamuna ajelin metrolla Bethnal Greeniin. Metrotunnelista noustessa bongasin nuoren naisen, joka yhtenään vilkuili kännykkäänsä, selässä pieni reppu, aamuisen terhakka olemus, innosta sädehtivä otsa, siis selvä turisti. En puhutellut mutta varjostin! Eipä ole tällä reissulla mikään paikka löytynyt yhtä näppärästi kuin Columbia Roadin kukkakatu. 

Nettisivuston mukaan Columbia Roadille kannattaa mennä heti aamusta, jolloin valikoimaa on paljon, tai sitten iltapäivällä juuri ennen sulkemisaikaa, jos kukkasi halvalla haluat. Aamuyhdeksältä orkideat maksoivat 10-15 puntaa, vaihtoehtoisesti kympillä sai 50 kappaletta "kestäviä ja huippulaadukkaita" tulppaaneja. Paikallisia kontaktejakin pääsin kokemaan. Yksi possupukuun pukeutunut katukiveyksellä istuskelija totesi minulle "I love you", minkä lie mömmöjen sumentama nainen pyysi muutamaa kolikkoa, mutta "ei haittaa mitään" vaikka minulla ei ollut, toinen sanoi asuvansa kadulla ja pyysi "ei rahaa mutta pliis pliis tarjoaisitko kuuman juoman". Oivoi.

Takaisin metroasemalle osasin ihan itse. Sen verran kuluneen oloista seutua, että pimeässä pelottaisi siellä yksin kuljeskella. Samat fiilikset oli kyllä eiliselläkin retkellä. Jumpsuttelin metrolla jännittävien junavaihtojen kautta Barbicanin asemalle, josta onneksi oli selvät viitat kulttuurikeskus Barbican Centreen. Oli elämys. Rosoinen, kauhea betonikolossi. Valtavia, järkyttävän rumia rakennuksia. Melkein oksetti, ainakin hirvitti, olin haltioissani. The Royal Opera ja Britten Sinfonia esittivät kaksinäytöksisen oopperan, joka oli muokattu Neil Gaimanin kirjasta Coraline varjojen talossa. Kammottava tarina, sellainen outo, moderni ooppera niin kuin nuo uudet aina tuntuvat olevan. Koko retki oli täydellistä ääriaistimusten juhlaa, paitsi ei itkettänyt eikä tuntunut sydämelliseltä kuin ehkä sen pienen hetken, kun ostin itselleni uudet korvikset Barbicanin myymälästä.

Eilisilta päättyi musikaaliin Wicked. Se oli pettymys. Vihreää hohdetta ja kimalteita oli tarpeeksi mutta lentämistä ja hyppyjä, villieläimiä ja lannevaatteisia miehiä ei ollenkaan (ai niin, eihän tämä ollutkaan Leijonakuningas). Ymmärrän kyllä odotusteni olleen turhan korkealla, mutta kun vielä musiikki oli aivan mitäänsanomatonta. Harkitsin poistumista kesken kaiken moneen otteeseen, mutta en vaan pystynyt antamaan periksi. Ei saa tuhlata, n a u t i vaikka v ä k i s i n loppuun asti, peffa puutuu ja selkää särkee, kärsi, kestä. Hyvä minä, auts, buranaa.

En sitten päässyt maistamaan Peggy Porschenin leivoksia. Kahvilan ulkopuolella oli monen metrin jono odottamassa vapaata pöytää ja siihen minä en sentään alistunut. Jestas, jotain rajaa, kuppikakku on vain kuppikakku, taikkeri sentään. 

Söin lentokentällä hyvin. Elämä on ihanaa. Kotimatka on alkanut.

Bad Hair Day

Waterstones Piccadillyllä on minulle liian suuri. Kirjoja on kuudessa laajassa kerroksessa sellaiset määrät, että menetän keskittymiskykyni täysin. Sen sijaan saman kadun varrella sijaitseva Hatchards, Lontoon vanhin kirjakauppa (since 1797), on paljon helpommin sulateltava ja viihtyisämpikin, vaikka monikerroksinen niin kuitenkin koloinen ja kodikas. En ehkä olisi osunut sinne, jos en aamulla olisi lähtenyt jalan liikkeelle vahvana aikomuksena kävellä koko päivä. 

Kun tunnollisesti nautitun aamiaisen jälkeen (rahoille vastinetta) astuin hotellin ovesta ulos, paistoi aurinko ujosti pilvien takaa ja vaikka EIsateenvarjolleKYLLÄaurinkolasit - asenteella yleensä kerjää itselleen vain hankaluuksia, lähdin minä kaupungille juuri niin, säätiedotusta uhmaten. Ensin Elizabethin sillan yli Buckingham Palace Roadille, jota pitkin sitten palatsille asti ottamaan selfieitä kullattujen porttien edessä niin kuin sadat muutkin turistit (ei kylläkään onnistunut, hiukset litussa taas). Kävelin palatsin ohi Hyde Park Cornerille, käännyin Piccadillylle ja puistin pontevasti päätä bussilippujen myyjille. Hatchardin kirjakaupan jälkeen alkoi sataa. Ja minä huomasin avoimen kirkon (StJames). Ohjelmassa tietenkin syventyminen pääsiäiseen, "The Three Hours", sellomusiikkia (Bach) ja virsiä, raamatunlukua ja puhetta ja runsaasti hiljaisuutta. Hyvin miellyttävä kokemus. Ensimmäisen tunnin jälkeen naapuripenkissä alkoi mies päästää kevyitä uniääniä. Kun urut lähtivät soimaan, hän heräsi hetkeksi mutta oli liian väsynyt noustaakseen seisomaan virren ajaksi. Ymmärsin hyvin, minuakin nukutti ihan vietävästi mutta en löytänyt sopivaa salatorkahtamisasentoa. Minusta näytti, että edessänikin nukahdeltiin pitkien hiljaisuushetkien aikana mutta ihailtavan hartaan näköisesti.

Jouduin päivittämään vanhan Oyster-korttini ja menemään metroon. Sateessa ei voi lukea karttaa ja minä olen aina eksyksissä. Päivän vaateshoppailu epäonnistui surkeasti eikä hiuspuuteriakaan tullut ostettua. Huomenna uudestaan, täytyy yrittää suorittaa, olen leuhkasti varannut yhdelle laukulle paikan ruumaan kotilennolle.

Lontoo

Lensin Lontooseen eikä pää räjähtänytkään. Kaikkien luulotautien ja järjettömien pelkojen sekasotkussa se oli päällimmäisin kauhuskenaarioni, kun aamuyön suden hetkinä heräilin kuuntelemaan metallista kohinaa pääni sisällä. Ja minä kun aina luulin, että kuuloa suojaamalla tämän voisi välttää, kaikkeasitä! Nyt opettelen elämään uuden, sitkeän kaverini Tinnituksen kanssa. 

Nälkä. Jää nähtäväksi tuleeko tästä tyytyväinen päivä. Kello on kolme aamulla eikä tähän aikaan juuri mikään tunnu miltään. Olen säätänyt ilmalämpöpumpun isolle ja se käy jatkuvaa taistelua kylppärin kylmiä kaakeleita vastaan. Laittaisin kylpyhuoneen oven kiinni, mutta se ei pysy (onneton lukon kieli). Huone vaikuttaa aika äskettäin remontoidulta ja siis ainakin yksi (kaksi...ööö) asia(a) on sössitty, mutta sänky on hyvä.

Kylässä kello kuusi. Huomenta.

Päästin koiran pihalle. Se makaa nyt terassilla ja katsoo lumisadetta, minä istun sohvalla ikkunan ääressä ja teen samoin. Maailma on valkoinen eikä horisonttia näy. Eilen illalla odottelimme turhaan revontulia mutta näimme kuitenkin ihmeellisen tähtitaivaan.

Olen viime viikkoina käynyt työterveystarkastuksessa, labrassa, yleislääkärillä (myös puhelinaika), hammaslääkärillä, silmälääkärillä, kahdella fysioterapeutilla ja Kokkolan teatterissa. Viimeisenä mainitussa viihdyin parhaiten, vaikka ei lainkaan puhuttu minusta. Ihan ääneen nauroin. Nauroin terveydenhoitajan vastaanotollakin, ja rupattelin vuolaasti kaikkea maan ja taivaan väliltä, mutta vain julkaisukelpoista asiaa. Terveydenhoitoalan ammattilaiset kun kirjoittavat sitä suljettua blogia nimeltä Omakanta, eikä kukaan oikolue postauksia. Pariakin blogipäivitystä haluaisin vähän muokata, mutta minua ei tietenkään ole kutsuttu kirjoittajakaartiin. En muista onko kukaan koskaan kysynyt minulta haluanko tietoni nettiin, mutta kai se automaattisesti kuuluu nykyajan etuihin ja kirouksiin.

Talon väki alkaa heräillä. Tiedossa kahvia ja kakkua. Sokeriarvoni olivat testeissä normaalin rajoissa mutta tunnen silti sielussani pienen pistoksen. Pintaan on levitetty tuplamäärä suklaata.

Päiväretki Lappiin

Kuusamon lentokentällä mitattiin viime yönä 32 astetta pakkasta. Aamulla mökin mittari näytti -24° ja minä pakkasin paksuimmat pöksyt mukaan. Ei olisi tarvinnut. Meillä oli fantastinen päivä Riisitunturilla. Kuljettiin lumikengillä väliin polkua, väliin umpihankea, aurinko paistoi ja villapuserot riisuttiin reppuun, pipot nostettiin pois korvilta, takin vetoketju vedettiin auki. Tykkylunta ja maisemia kauas. Istuttiin taukotuvan lämpimällä seinustalla ja syötiin eväät, käveltiin lisää ja kuunneltiin, kun mitään ei kuulu.

Rukalta on puolen tunnin ajomatka Riisitunturin kansallispuistoon. Matkalla kannattaa pysähtyä Korpihillan ruusutapettiseen saliin kahville (www.korpihilla.fi). 

Valtavaara

Tuorekurkku on paleltunut jääkaapissa. Poikakaverilla (ei minun) on nätit, punaraitaiset villasukat. Ei muita uusia havaintoja viime vuorokauden ajalta. Aivotoimintani on yksinkertaistunut huomattavasti lisääntyneen liikunnan myötä. Päivällä uhrasin ohimenevän hetken pohtimiseen olisiko fysioterapeutin ehdottamasta kuntokartoituksesta hyötyä. Kiipesin nelinkontin ylös jyrkimmän kohdan Valtavaaran epävirallisella patikointireitillä, joka kesäisin on virallinen patikointireitti. Puolivälissä menetin otteen lumisesta kaiteesta ja huitelin villiä pyllyliukua takaisin jyrkänteen juureen. Selkä täyteen lunta ja eväät littuun repussa. Mies katseli yläilmoista ja mietti, vaan ei viisaasti sentään sanonut, josko ehkä joudutaan jättämään reissu kesken. Otin huipulla kuvan voittajaminusta märässä, valkoisessa bambualupaidassa. Teille tarjoilen kuvan Valtavaaran päivätuvasta.

Aurinkopäivä

Vanhuus tulee kello kaulassa, ikä ei ole vain numero.

Sanoimme toisillemme huomenta ja hyvää yötä kello kolme aamuyöstä. Minä heräsin valvomaan, mies toivoi lopultakin saavansa unen. Korvien suhina alkoi kolme viikkoa sitten, ja verenpaineen mittaus ja hierojilla hyppääminen ja buranan syönti. Aamukolmen rutiineihin kuuluu nyt niska-hartia-jumppa, Van Houten -kaakao, teksti-TV ja leffatallenne. Kuninkaan puhe on jo tullut katsottua kolme kertaa. Samalla oli näppärä nostella puolen litran vesipulloja ylös, alas ja sivulle, venytellä kaksinkerroin tuolin alle, makoilla lattialla raajat oikosenaan, sulkea silmät ja pyöritellä päätä olalta toiselle. Colin Firth änkytti, kiroili ja tuijotti mikrofonia. 

Instagramissa Lontoon nainen päivittää hullaantuneita lumikuvia. Minusta kevät voisi jo tulla, vaikka kieltämättä täällä Rukalla talvessa on glamouria. Minulla on uudet, inhottavat toppahousut. Vanhat, inhottavat toppahousut repesivät käyttökelvottomiksi. Reisistä. Sanonko mitä.

Eden

Talviuintipaikan rantasaunaan mahtuu lauteille enintään yhdeksän rotevaa miestä. Tai kaksi rehevää naista ja seitsemän rotevaa miestä, tai sitten kaksi naista ja kaksi lasta ja kuusi miestä. Laihoja saunojia mahtuisi ehkä yksi enemmän, mutta joka tapauksessa loput joutuvat seisomaan oven vieressä tai kipuamaan portaat mäen päälle toiseen saunaan. En ole vielä kertaakaan saunonut yläsaunassa, mutta oletettavasti puheenaiheet ovat samat sielläkin: hiihtokisat, lumikenkäily, remontointi. Tänään puhuttiin myös presidenttiparin vauvasta. 

Aamulla olimme vielä Oulussa. Kylpylähotelli Edenin aamupalalla voi kastaa vaahtokarkkeja suklaasuihkulähteeseen. Pekoni oli rapeaa, munakokkelin koostumus miellyttävä. Juoma-automaatti toimi kiehtovasti tabletin ohjauksella (lorotin kaksi lasia puolukkamehua). Maisema ikkunapöydistä merelle on niin hieno, että miehellä oli aikaa lukea toinenkin sanomalehti ja nauttia vielä yksi munkki.

Pakkaspäivänä Oulua pitää osata lähestyä oikeasta suunnasta: Kivisydän-parkkitalon hissin kautta lämpimästä parkkikerroksesta kauppakeskus Valkean shoppailutaivaaseen niin kuin turkiksiin pukeutuneet rouvat ja hattuherrat, ilman toppahousuja tai muita rasitteita. Ensin syömään, sitten yksi tarkkaan valittu kauppa, opiskelijan luokse kahville ja hotelliin. Pitkä, aurinkoinen lenkki meren jäällä ennen iltauintia. Fantastista.

En ole vielä purkanut matkakassia. Viikonloppu ei ole ohi ennen kuin se on ohi.

Mini-break Vaasa

Kuvittelin eilen olevani kovapintainen seikkailijanainen ja ostin itselleni matkan. Ystäväni tekstasi olevansa vaikuttunut rohkeudestani, hän ei uskaltaisi matkustaa yksin, ja vielä iltayhdeksän aikoihin minä päämäärätietoisena maailmanvalloittajana ajattelin, että eihän tämä mitään ole, kyllä keski-ikäinen nainen Euroopassa yksin pärjää. Aamukolmelta ajatukset ovat ihan toiset, kaikki pelottaa. Riisun Angelina Jolie -varusteeni ja olen taas herkkävatsainen itseni.

Viikonlopun kävelimme Vaasassa. Kylmiä, aurinkoisia lenkkejä merenrantoja pitkin. Emme tehneet mitään mikä ärsyttäisi rikkinäistä selkää. Valitsimme hotellihuoneessa etukäteen ruokalajin, jonka ilmoitimme alakerran ravintolassa heti tarjoilijalle tämän tullessa tuomaan ruokalistoja. Pelkkä pääruoka, istumista vain puoli tuntia ja sai syödä ihan rauhassa. Oopperan (toivoton 1,5h) sijaan kuljeskelimme lauantaina tunnin Citymarketissa ennen nukkumaanmenoa, kaksi banaania ja pikkumaito (varayöpala), telkkarista vanha leffa, johon nukahdin pian alkutekstien jälkeen. 

Ei yhtään jännitystä tai epäröinnin hetkeä siitä selviäisikö mies kivutta loppuun saakka. Meillä jotka niin usein olemme ottaneet huikaisevia riskejä teattereissa ja konserttisaleissa. Olipa kummallista.

Kotipihan linnut tuntuvat selvinneet hyvin pakkasviikonlopusta. 

Vähitellen

Olohuoneen pöydälle keräämme ympäri huoneistoa hajaantuneet joulukoristeet. Sohiskelin hetki sitten imurilla sohvan alle ja kuulin joulupallon vierivän laidasta toiseen. Ei tullut esille. Kun aika on kypsä, se ilmestyy näkyviin kuin itsestään. Kesäpallo.

Suklaa loppui viikko sitten. Joka ilta etsin unohtuneita kätköjä. Tänään kiipesin keittiöjakkaralle ja kurkottelin katonrajan piilopaikat. Ei mitään. Gluteenittomat keksit on syöty, tyhjiin raaputeltu Nutella-purkki lensi lasinkeräykseen, kuivatut aprikoositkin napsuteltiin menemään, vaikka pussin puolivälissä jo saimme todeta, ettei vatsa kiittänyt. Eikä lähimmäinen. Jääkaapissa on nyt vain pari litraa maitoa ja puoli purkkia puolukkasurvosta. En halua voileipää, haluan suklaata.

Ensimmäisen työviikon päänsärky hiipui uuden viikon alkuun mennessä pieneksi nakerrukseksi vasemman korvan taakse. Joka päivä saamme valoa ainakin viisi minuuttia pidempään, ehkä jopa kuusi, vai oliko se seitsemän? Enää ei tee mieli nukkua. 

Joulu

Kahden viikon joulumaratonin jälkeen tänään tuli se hetki, ettei tiedossa ollutkaan enää vieraita tai kyläpaikkoja. Kalenterissa ihan tyhjä päivä. Tuntui oudolta, en keksinyt mitään tekemistä.

Meillä on ollut hyvin jouluista. Tuskin on olemassa parempia tunnelmanluojia kuin nojatuoliin nukahtanut mummo, koristeita ripustava teini ja ikkunoissa pöllyävä lumipyry. Ja kynttilälyhdyt hangessa. Ulkovalosarja, joka hermostuttavan nikottelun jälkeen lopulta räpsähtää loistamaan. Olohuoneen sohvilla yömyöhällä vitsaileva nuoriso. Sukkapaketit.

Minulla on uusi, kallis harrastus: kaksi siemenmökkiä ja pitkä rasvapötkylä. Pikkulinnut syövät omaisuuksia.

Keveästi kylläisen vatsan ajatuksia

Pikkujoulun jälkeen on ihanaa kaivautua täkin alle selvin päin. Kropassa virtaa puhdas vesi ja masu on tyytyväinen hanhesta, rapeasta parsasta ja kohokkaasta. Nukkuisin, mutta ajatukset juoksevat vielä rauhattomasti ympäri iltaa ja viime viikkoja. Keikahdan niin helposti mukavuusalueeni ulkopuolelle melkein missä kemuissa hyvänsä, että osallistuminen vaatii aina ylimääräistä tsemppiä, hauskoista ihmisistä ja letkeästä ilmapiiristä huolimatta. Vaan nytpä on juhlittu itsenäisyyden sataa vuotta ja joulua samaten. Lepo. 

Löysin kirjan. Elin tarinassa yötä päivää. Audur Ava Ólafsdóttir kertoo naisesta, jonka mies hylkää uudenvuodenaattona yhdentoista avioliittovuoden jälkeen (Den sista kvinnan). Jokin tässä kirjassa sai kääntämään sivua niin tiiviisti, että kahtena aamuna jouduin työmatkan ajamaan autolla pyörän sijaan, kun en ajoissa saanut lopetettua lukemista. Kerronta? Henkilökuvaukset? Ei edes ärsyttänyt, vaikka päähenkilö oli korostetusti filmitähdellisen kaunis, mutta kieltämättä ihmettelin miksei tavallisen viehättävä riittänyt. 

Oma kirjallinen tuotokseni on hyväksytty. Viisi opintopistettä erityispedagogiikan perusopintoja, onnea vain minulle. Matematiikan kurssilla tuskin kokisin moista onnistumista. Tajusin aamulla, että olen koko vuoden elänyt 52-vuotiaana, kun oikeasti täytän vasta tänään. Hukkasinko siis vuoden vai sainko yhden lisää?

Helsingissä punaisissa saappaissa

Helsingissä näyttää kulkevan saappaat jalassa ainakin kahdenlaisia ihmisiä: boheemit, hoikat rastapäät, max 40v, ja pyylevät, haaleasilmäiset tätiset, hyvinkin 50v ja enemmän. Molemmat ryhmät käyttävät Hai-saappaita, tätisten kumppareihin mahtuu villasukka. 

Oli tarkoitus löytää uudet kengät mutta kaikki pääkaupungin asukkaat tuntuvat käyttävän kokoa 40 ja Black Fridayn shoppailuryysiksen jälkeen minulle ei sitten löytynyt yhtään sopivaa paria. Ei väkisin, hyvin kumppareilla aamulla räntäistä katua tarpoo, ja mukavan lämpimänä pysyivät varpaat vielä illallakin, kun odotin Joulupukkia Senaatintorilla.

Jos olisin ostanut ihan tavallisen Aku Ankan pokkarin, olisinko saanut siihen Don Rosan nimikirjoituksen? Akateemisessa kirjakaupassa kiemurteli signeerausjono pitkän matkaa hyllyjen välissä ja kaikilla näytti olevan kainalossa iso kovakantinen kokoelma-Ankka. Minä en osta sarjakuvia. Enkä enää dekkareitakaan. Päätin myös olla ostamatta kirjoja, joissa kerrotaan vanhuksista ja varsinkin niitä, joissa kerrotaan nuorista. En osta enää Alexander McCallia enkä ketään Maeve Binchyä. Ylipäätään vaikea on ostaa mitään, kun joka kirjan kannessa teosta ylistetään eikä kukaan kehota vähän miettimään kannattaako juuri tämä kirja hankkia. En taatusti osta, jos teksti on kovin pientä. Ostin Sinikka Noposen uusimman.

Matkalla ollaan taas. Juna vie kohti maanantaita. Nukuttaa.

Talvi

Ajelimme eilen lumettomalta Pirkanmaalta takaisin kotiin lumiselle Pohjois-Pohjanmaalle. Talviriennot pääsivät vauhtiin heti kerralla: kolmen päivän aikana satanut lumi oli märkää ja raskasta työnnellä ja meillä oli kiistaa siitä kumpi saa pienemmän lumikolan. Tänään jatkoin talven riemuja hytisemällä puoli tuntia apteekin edessä liian vähissä vaatteissa. Juttelin vastaan tulleen tutun kanssa eikä ollut edes oikeaa asiaa. Hän meni lopulta apteekkiin, minä kotiin. Sitten palelin koko illan, vaikka takassa oli tuli. Söin jäätelöä. Paljon ja jäistä. (Tässä kuviossa on nyt jotain mikä ei aivan toimi.) Kietouduin (yritin kietoutua) liian pieneen vilttiin ja lähettelin instagramiin tunnelmakuvia lumisesta pihasta. Talven ystävät Kanadassa ja Fidzillä kilvan kommentoivat huokauksin ja sydämin. 
On niin pirun pimeää, että menen aikaisin nukkumaan.

Katsoin tänään sitä sarjaa, joka on kuvattu Karibialla. Liian kuuma paikka.

Huomen

Aamukuudelta lainasängyssä selaan instagramia ollakseni hiljaa. Maailmalla on satanut lunta kinoksiksi asti, taivas on loistanut revontulista, takoissa poltettu komeita halkoja, lankakaappeja järjestelty, perinnetalojen remontit etenevät pikkuhiljaa. Amerikkalainen Tim, 57, on päätellyt puolikkaasta naamastani (aurinkolasit), parista selkäkuvasta (pitkässä puserossa, toppatakissa) ja feedistäni ylipäätään (maisemia, kukkia, polkupyöriä), että olen kaunein nainen tällä puolen internettiä. 

Veimme eilen opiskelijapojalle pienen lastin tavaraa. Mies ei halaa, koska se vain itkettää, minä puristan pitkään ja lujasti, aina vähän varastoon. Kun nyt on varmistettu, että yksi on kunnossa, tulee mieleen, että pitäisi nähdä miten sillä toisella menee. Kolmas näyttää olleen diskossa. Videossa ei ole ääntä mutta valot vilkkuu.

Talon hamsteri on siirretty yöksi eteiseen, muuten emme olisi saaneet nukutuksi juoksupyörän ratinalta. Hamsteri elää kolmisen vuotta. Ihminen paljon pitempään, mutta lyhyeltä sekin aika tuntuu. Olen ostanut jo kaikki joululahjat ja haaveilen keväästä. Viisaampi pysähtyisi tähän marraskuun päivään. 

 

Olisinpa käynyt Specsaversillä

Olen tämän reissun aikana bongaillut julkkiksia: lentokoneessa edessäni istui Roman Schatz (ei osannut enää suomea), hotellin aamupalalla vieruspöydässä hörppi kahvia Michael Palin (Wanda-pipo päässä) ja tänään iltapäivällä huomasin, että Kaarlen ja Silvian vävypoika oli siirtynyt ovimiehen hommiin Suomen Kansallisteatteriin. Fantastiskt.

Päivän kulttuuriannoksena Molièren Luulosairas. Tykkäsin. Melkeinpä kaikesta. Kansallisteatterin salin näkeminen oli jo sinänsä elämys. 

Muutoin on ilta kulunut mitä mukavimmin sukulaismökillä. Terveisiä Sysmästä!

Reippailua, kirjoja ja teatteria koivet rutisten

Saattoi olla, että joku piti meitä romanttisena vanhana parina, kun aamulla kävelimme Katajanokalla käsi kädessä. Totuus kuitenkin on, että minä otan miestä kädestä jottei hän menisi liian lujaa ja hänellä puolestaan on yhdessä sormessa hermovika, mistä johtuen veri ei oikein kierrä ja kumppania kädestä pitämällä sormi paremmin lämpenee. 

Puolilta päivin suuntasin Messukeskukseen. Olin etukäteen päättänyt kierrellä kirjamessuja kolme tuntia ja juuri niin kauan kesti ennen kuin aivot hyytyivät. Tässä vaiheessa reissua eivät jalatkaan enää kovin hyvin kanna, välillä pitää jo ihan nilkuttaa.

Illalla pääsin lopulta näkemään Aleksanterin teatterin sisältä. On nimittäin ollut mielessä jo pitkään. Upea on rakennus eikä oikein valittamista Satu Silvossa ja Reidar Palmgrenissakaan. Toinen kerta toden sanoo on romanttinen komedia jollaisena sitä mainostetaankin, minä nyt vain satun olemaan kaikessa kainoudessani vielä paljon romanttisempi. Ei siis mennyt ihan yksiin odotukset ja se mitä sain, mutta loppuratkaisun vetäisivät niin näppärälle rusetille, että kyllä kelpasi.

Vielä kaksi rankkaa lomapäivää jäljellä. 

Talvi tulee, höh

Kengät petti. Nämä keinonahkanilkkurit, joita viime keväänä Dublinin sateissa ylistin vettähylkiviksi. Harhaluuloja! Tänään kävin märin jaloin Iittalan tehtaanmyymälässä, Temppeliaukion kirkossa, japanilaisessa ravintolassa, Musiikkitalon kahvilassa ja kansallisoopperassa. Välillä vaihtelin sukkia ja kuivasin kenkiä hotellihuoneen patterilla.

Oopperavalintani jatkoi syysloman tšekkiteemaa: Leoš Janáček, Ovela kettu. Selvästikin tykkäsin teoksesta enemmän kuin naapuripariskunta, jota ei enää väliajan jälkeen kuulunut takaisin. Minua viehättivät erityisesti satumaiset metsäkohtaukset ja kiehtovat eläinasut. Paikoitellen ooppera maistui ihan tšekkiläiseltä kansansadulta, joita kuvittelen joskus lapsena telkkarissa nähneeni.

Aika kiivasta tahtia kävelin oopperasta takaisin hotelliin Vuorikadulle. Kylmä vinkka eikä pipoa mukana koko reissulla. Että sekin vielä - järki hoi.

These boots are made for walking

Meitä on täällä niin kovin paljon eikä ole edes vilkkain kuukausi vuodesta. Tänään Petřínin kukkulalla hengittämässä vapaata ilmaa. Paras päivä.

Kaupunkilomailijan työpäivä

Tehdään kaikkia opaskirjan juttuja.

Aamupäivä pyörittiin Prahan linnan ympäristössä. Ostin Kafkan Ein Landarzt pikkuruisesta putiikista, jonka katon alla Kafka teoksen aikoinaan kirjoitti. 

Iltapäivä kului Josefovin juutalaiskorttelissa. Erityisen vaikuttava oli Pinkasin synagoga ja sen seiniin kirjoitetut holokaustin uhrien nimet, 77297 nimeä! Kyllä silmät kostui, lasten piirroksia Theresienstadtin gheton ajalta en tohtinut edes katsoa. Reitti ulos museoalueelta kulkee mutkittelevaa polkua vanhan juutalaisen hautausmaan kivien välissä. Mietipä siinä sitten kaikenlaista.

Hotellilla vietimme tänään jopa kaksi reilua siestahetkeä, mistä johtuen mies arveli selkänsä kestävän istumista tunnin pituisen iltakonsertin verran. Kerättiin siis lipputiskille viimeiset käteisvarat taskuista ynnä pussukoista ja ostettiin viime hetken tarjouspaikat vip-riviin. Esiintyjille kiitokseksi sanottakoon, että vetivät evergreen-klassiset läpi tarkalleen luvatussa 60 minuutissa. Ei turhia taukoja, tarmokkaasti ja suoraviivaisesti vain kohti viimeisiä nuotteja. 

Iltalenkillä kuultiin toripianistia, jolta tunteen paloa löytyi huomattavasti enemmän (tänne ne rahat olisi pitänyt laittaa!), mutta eipä meillä ollut enää korunan korunaa jäljellä.

Iltapala minimarketista. Rakas maito.

Franz Kafkan kaupungissa

Olemme olleet täällä Prahassa viikon. No oikeasti vasta puoli päivää mutta pidemmältä ajalta tämä tuntuu. Aamulla Helsinki-Vantaalta lähtiessä en muistanut oltiinko menossa Puolaan vai Tšekkeihin ja jotenkin mielessä pyörivät koko ajan Varsova ja Krakova, mutta nyt sentään tiedän missä olen. En osallistunut tämän matkan suunnitteluun, mies osti liput ja varasi hotellin, minä sanoin "juu" ja mietin ihan muuta.

Opiskelin aikoinaan vuoden saksaa ja meidän piti lukea Kafkaa. Luin yhden ensin saksaksi, varmuuden vuoksi suomeksi, sitten vielä saksaksi. Ei tullut silloin mieleenikään, että Franz olisi Prahan poikia. Kappas.

Aspegrenin puutarha

Mielenrauhaa Pietarsaaresta.