Naantalissa kahvilla

Valittivat nettiarvostelussa naisista, jotka nurkkapöydässä kaakattavat niin isoon ääneen, ettei kukaan muu kuule edes ajatuksiaan. Etsittiin kahvila heti aamusta ja riemastuttava iloisten naisten joukko oli koolla tänäänkin! Hymyilivät ja nyökyttelivät, keskustelu kiihtyi ja kiihtyi kunnes purkautui naurunremakkana. Mainiota. 

Istun kaupunginkirjastossa tauolla ennen kuin jatkan suloista, aavistuksen melankolista vaellusta Naantalin vanhoilla kaduilla ja venesatamassa. Jotkut meistä on luotu elämään romanttisessa puuhuvilassa, minä voisin asua rivitalokorttelissa siinä vieressä, siistiä punaista tiiltä, moderni, näköetäisyydellä puutalounelmasta, kukkivien puiden katveessa. Kun saisikin elää monta elämää, uudestaan ja uudestaan, aina uusi nuoruus, uusi kaupunki, uusi seikkailu!

Ensimmäiseksi reissulla tuli vastaan Jyväskylä. Olen vuoden sisään vieraillut kaupungissa neljä kertaa ja aina katsellut elämänmenoa eri vinkkelistä. Kaikenlaisia jännittäviä sanoja pyörii mielessä - yläkaupunki, alakaupunki, Harju, Seminaarinmäki, Päijänne, Alvar Aalto, Suomalainen musiikkikampus, Keski-Suomen museo. Alan vähän lämmetä Keski-Suomelle, ainakin yhden kaupungin verran.

Tampere. Ruokaa, seuraa, kaupunkilenkki. Sitten kesäinen Kangasala, Sastamalan kirjamuseo, Köyliön kirkkosaaren koivukuja, Raision uimahalli (kahdeksan ruhtinaallisen leveää rataa sekä tappavan kuuma sauna). 

Ja viimein Naantalin aurinko.

Vielä on edessä Taalintehdas, Kasnäs, Nauvo, Houtskari, Turku, Rauma. Makustelen kirjaimia ja kuuntelen äänteitä. Jännää. On.

Kuivakukkia vuodelta 1893

Heräsin yöllä muistamaan, että minulta jäi mustat sormikkaat turistibussiin Ateenaan. Olin ne jo moneen kertaan rullahuttanut ompelukoneella ehjäksi, joten menetys ei tuntunut karvaalta, mutta ihmettelen kovasti kuinka tilanteen romanttisuus pälkähti päähäni vasta nyt, kuukausia myöhemmin. Ajatellaanpa vaikka, että olen köyhä mutta hurmaava sinkkunainen, vanhapiika, ehkä kotiopettajatar, ja minua palvoo salaa komea ja varakas patruuna, joka poimii buss...hevoskieseistä talteen vaatimattomat, paikatut hansikkaani. Jo kuulen hääkellojen soivan, ruusuinen tulevaisuus odottaa. Vähän liikaa on tullut kerrattua Louisa May Alcottia kevään mittaan.

Itä-Hämeen museo on romantikolle oivallinen paikka. Maila Talvion työhuoneessa voi nokka piukeana, monitehot kallellaan tutkiskella ajan patinaa, varsinkin rouvan morsiusvihkoa vuodelta 1893, hyvänen aika sentään, ja sitten voi käydä Uuno Kailaan muistohuoneessa ihmettelemässä kuinka perin yhdennäköinen Uuno oli äitinsä kanssa. Mika Waltarin huoneessa on monta Sinuhea ja kirjoituskone, jolla kuvittelen Waltarin naputelleen. Ehkä ei, en tiedä, eikä ainakaan siinä huoneessa eikä edes siinä talossa mutta Hämeessä kuitenkin, se riittää kyllä. Neljä päivänlaskua on kiehtova kirja, ja vinttikamari, kärpässienet ja kummittelevat egyptiläiset.

 

Harjoittelen saksaa

Sitten kun minua haastatellaan senioreiden missikisoissa, esitän ykköstoiveekseni maailmanrauhan. No kukapa ei. Toinen toiveeni tietenkin on, että ilmastotavoitteet saavutetaan, ja kolmas, luonnollisesti, että kaikki nälänhätä poistetaan. Jos vielä yhden bonustoiveen voi esittää, niin mieluusti pyydän kauppoihin väliinputoaja-naisten kehoille sopivia, KIVOJA T-paitoja. (Väliinputoaja = liian iso normikauppaan, liian pieni XXL -liikkeeseen.) V -kaulus ja vyötärölle vähän kaarta, kiitos, ei ylileveitä hartioita. 

Minulla on matkalaukussa kaikki omistamani kesävaatteet. Tänään olen pukeutunut pitkään, roosaan pellavapaitaan, jossa on puhvihihat. Vuoristokylässä kuuluisi kyllä kuljeskella Haglöfsin, Helly Hansenin, Meindlin tai Lowan kamppeissa ikään kuin koko ajan valmiina vaellukselle, mutta minä se vaan leikin Vihervaaran Annaa. Mitenkähän Gilbert olisi suhtautunut Annaan, joka serpentiiniteillä pitää vänkärin paikalla  silmiä kiinni sekä ylä- että alamäessä, kun hänen oikeasti pitäisi toimia kuskina niin että selkävaivainen Gilbert selviäisi reissusta jokseenkin siedettävässä kunnossa. Emme saa koskaan tietää. Meidän perheyksikössä kyseinen tilanne aiheuttaa pientä kireyttä molemmissa osapuolissa.

Tässä pari paikkaa, joihin ei kannata lähteä, jos inhoaa moottorikoneilla ajamista ja pelkää mutkittelevia vuoristoteitä:

Großglocknerin alppitie

Dolomiitit, Tre Cime di Lavaredo

Tässä paikka, jossa kannattaa oleskella, vaikka inhoaakin ajamista:

Bad Gastein. Lämpimiä uima-altaita ja kivoja hissejä huipuille. Tänne pääsee myös junalla! Naapurikyliin on bussivuoroja. Airbnb oli hieno. En tule tänne enää koskaan.

P.S. Harjoittelen saksaa lukemalla supermarketista bongaamaani uutta, hassua kevytdekkaria. Päähenkilö on kuvitteellinen Angela Merkel.

David Safier: Miss Merkel Mord auf dem Friedhof (Rowohlt Verlag 2022).

Kurssimatkapäiväkirja

Perjantai 5.5. 

Vähän naftisti on tilaa matkalaukussa. Pistin matkalle jalkaan mustat nappasnilkkurit, jotka huhtikuussa pelastivat minut Baskimaan infernaalisessa kylmyydessä, mutta jotka toukokuun alun Suomessa ovat liian lämpimät. Kunhan päästään kohteeseen, puran laukusta poistopyyhkeisiin käärityn likööripullon ja vaihdan nilkkurit tilalle. Tässäkö on tämän reissun turhake? Oliko virhe jättää pois kesätakki?

Olen kirjoittanut perinteistä paperista päiväkirjaa. En osaa päättää olisinko täysin rehellinen vai kirjoittaisinko kivut rivien väliin. Sotkua syntyy, kun kesken virkkeen muutan ajatusta. Mikään välimerkki ei tunnu hyvältä. Yhtään huutomerkkiä en aio käyttää enää ikinä. En ikinä! 

Lauantai 6.5. 

Katselin peilikuvaani lähijunan ikkunasta. Aurinko osui korvanlehtien lasitimantteihin niin lumoavasti, etten malttanut vaihtaa paikkaa, vaikka hiusrajassa tuntui jo pisara. Kuumien aaltojen leyhyttelyviuhka on syvällä repussa lääkepussin, nestekassin (1litra), sähköhammasharjan ja neuletakin alla. Viuhkassa lukee Crete.  

Lentokentällä ei juuri näe maskeja enää.

Sunnuntai 7.5. 

Tänään kaupunki tuntuu erilaiselta kuin vuonna 1991. Minä olen erilainen kuin vuonna 91. Eri minä ei huomaa lentoyhtiön viestiä lähtöajan muutoksesta ja kiiruhtaa portille vasta kun kuuluttavat nimeltä. Eri minä tilaa tiskiltä ruuan vieraalla kielellä, ei ymmärrä mitä itse sanoi eikä muista mitä on tilannut ja ai jaa minulleko tuo onkin, kun tarjoilija kulkee pöydän ohi toistamiseen huudellen annoksen nimeä. Eri minä kuljeskelee ympäri vierasta ruokakauppaa rennosti hyllyjä tutkiskellen ja tajuaa vasta kassalla, että  liike meni kiinni jo 20 minuuttia sitten. Eri minä on hörhö.

Tai ehkä minä olin eri minä jo 90-luvulla. Olenko onnistunut unohtamaan. 

Kaupan ujo nuorukainen kuunteli vuolaat pahoittelut ystävällisesti. 

Sunnuntai on retkipäivä.

Tiistai 9.5. 

Kaupunkikierroksen opas rakasti omaa ääntään. Täysin valehtelematta väitän, että seisoimme kirkon edessä 25 minuuttia. Hän veti osallistuvaa oppituntia kotimaastaan ja vasta hermoja raastavan, ikuisuuksia kestävän lypsämisen jälkeen joku meistä oppilapsista tuotti oikean vastauksen. Sitten puhuttiin mannerlaatoista. Tosi pitkään. Tosi, t o s i pitkään. Liukenin matkamuistoliikkeeseen. 

Keskiviikko 10.5. 

Tapahtuu niin paljon, etten ehdi ajatella. Periaatteessa ajatella pitäisi paljonkin, mutta en tiedä ajattelenko loppujen lopuksi ollenkaan tai ajattelenko oikeita asioita. Yhtenä hetkenä meidät ohjattiin ottamaan rusina kämmenelle ja tarkastelemaan sitä, miettimään. Myönnän, että varsin nopeasti siirsin pohdinnan rusinasta kahvitaukoon. Että onko tänään keksejä. Niitä vaniljajuttuja.

Puistossa Body Scan - hetkessä piti mietiskellä vasenta nilkkaa. Linnut visersivät, lounasaika lähestyi, vähän oli myös kylmä. Unohdin nilkan, unohdin koko kehon. Tämän aamun harjoituksessa liikutettiin käsiä edestä vaiheittain sivulle ja takaisin kolmen minuutin ajan. Minulta alkoivat voimat loppua jo ensimmäisen minuutin jälkeen, eturivin espanjalainen mies näytti suoriutuvan tehtävästä ylvään vaivattomasti. Ihailin ja ihmettelin, laskin omat käsivarteni alemmaksi heti kun ohjaajan silmä vältti.

Olen kuitenkin saanut paljon uusia ideoita.

Laitan tähän pari kuvaa kaupungista. Melkein voisin luulla olevani Kokkolassa, ainakin hetkittäin, paitsi että useimpien puutalojen seinissä on peltikuorrute. 

Perjantai 13.5. 

Hän tuli suoraan kahvilan yläkertaan kuten olimme sopineet. Minun siskoni tyttärentytär, joka on siis aikuinen nainen. Oikea halaus, pitkä ja tuntuva. Aivan liikutuin. Skyr-kakku ja cappuccino, porkkanaleivos ja latte. Kävelimme kalseassa merituulessa museolle, jossa kuuntelimme kiltisti kaiken mitä audioguide kertoi. 16 henkilön tarinat, sen juuri jaksoi.

Ostin matkamuistoliikkeestä puisen lunnin, jota kutsun ankaksi. 

Pelotteluturistikuvia.

Sunnuntai 15.5. 

Tikkurilan rautatieasemalla näin äkkiä vastaantulevat ihmiset ikärenkaina. Ne lukuisat kerrat, kun olen täällä kulkenut eri ikäisen ihmisen ajatuksissa! Olkoonkin, että olen nykyään ystävällisempi itselleni, en silti pidä vanhenemisesta. Sielunvaellus tuntuu joskus houkuttelevalta ajatukselta, ainakin jos voisin elää hyvän elämän hylkeenä.

Menemme kohti kesää ja lämpöisiä vesiä, juna ajaa kohti pohjoista.

Reykjavikissakin vihertää kevät. 

Kävimme myös Nafpliossa mutta ei siitä sen enempää

Puoli seitsemältä aamulla taksikuski kysyi meiltä "Niin mitä se Putin oikein meinaa?" Oli kuulemma sanonut jotain Suomeen tulemisesta, mistä johtuen matkaseurani surffaili uutisia pitkän tovin turvatarkastuksen jälkeen. Meillä oli runsaasti aikaa. Toisin kuin Istanbulissa, matkatositteiden tarkistus tapahtui sutjakkaasti ja olimme shoppailualueella alle aikayksikön. Ei netistä löytynyt mitään sellaista mitä emme jo olisi tienneet. Hotellin televisiosta ymmärsimme vain yhtä kanavaa, BBC News, mistä seurasimme Ukrainan tapahtumia iltaisin, kunnes eräänä kurssipäivänä tirahutin itkut asiasta keskustellessa. Sen jälkeen pidin television kiinni. Ja mitä siellä Istanbulin välietapissa edellisellä lentomatkalla sitten tapahtui, oli varmaankin vain tiedonvälityksen ongelma. Lentovirkailija ei ollut aikaisemmin nähnyt rokotustodistusta, jossa luki 3/1 (kolme rokotusta / yksi sairastettu tauti), ja hän luuli että olin lähtenyt matkaan yhdellä rokotuksella. "This is a problem", she said. Onneksi tajusin lopulta kaivella kännykästä edellisen rokotustodistuksen, jossa luki 2/2 (kaksi rokotusta / rokotussarjaan kuuluu kaksi rokotusta). Toinen virkailija päästi minut koneeseen. 

Välilaskuineen meiltä kesti yli seitsemän tuntia päästä Suomeen. Helsinki-Vantaalla hyppäsin junaan, jolla ajelin Tikkurilan asemalle odottamaan pohjoisen junaa. Meni tunti. Sitten junalla parin tunnin matka Tampereelle, missä taas odotin tunnin, jotta pääsin seuraavaan junaan. Torkuin junan penkillä puoli neljään asti (aamulla), jolloin nostin 17 kilon matkalaukun kotikaupungin asemalle ja siitä taksilla kotiin. Saunasin, pyykkäsin ja järjestelin, nukuin tunnin. Ei tuntunut missään. Totaaliuupumus iski seuraavana päivänä. 

En tiedä menenkö Kreikkaan enää koskaan. Mieleen jäivät ystävällisyys ja palvelualttius, oliiviöljyn runsaus ruuissa, hunaja, fetajuusto, erinomainen appelsiinimehu. Bergamot-puut täynnä hedelmää (jota ei voi syödä!), arkelogisen museon upeat patsaat, tuulenpuuskat Akropoliilla, keskustan ankean rumat korttelit, suuri (hurja) lihatori roikkuvine raatoineen hotellimme (neljä ja puoli tähteä) kulmilla. Öisin kuului kadulta meteli, minä kuuntelin äänikirjoja. Kurssin anti oli pettymys, mutta opinpahan asettamaan FFP2 -maskin kasvoille niin että korvat eivät lerpata. Ilmansaasteiden lisäksi hengitin kaiken aikaa maskista (oletettavasti) irtoavia hiukkasia. Hanaveden sijaan join mikromuovia, joka maistui paremmalta. 

Niin tai näin, there's always a catch. Kurssitodistuksessa lukee, että olen oppinut käyttämään vierasta kieltä sujuvammin.

Ateena jne.

Jos on pakko mennä Ateenaan maaliskuussa, niin sanoisin, että Lykavittós -kukkulalla kannattaa käydä. Ja kannattaa ottaa seuraksi vähän itseä huonokuntoisempi kaveri, jotta ainakin ylämäessä saa vielä nauttia ylemmyydentunteesta, vaikka paluumatkalla rikkinäiset polvet palauttavatkin nöyräksi. Siinä välissä näkee Ateenan kaupunkia korkeuksista ja voi nauttia palkitsevia juomia maisemakahvilassa. Huipulla luultavasti tuulee ja meinaa viluttaa, mutta ei ihan. Selfieitäkin yritetään ottaa, mutta aurinko paistaa niin paljastavasti naamaan, että kaduttaa, kun ei tullut laitettua meikkivoidetta. Kaikki kuvat deletoidaan. Matkalla hotellille (jalkaisin tietenkin) voimat loppuvat täysin, paitsi siltä kaverilta, jonka luulit olevan huonommassa kunnossa kuin sinä itse. 

Olemme lopultakin onnistuneet näkemään kaupungista muutakin kuin luvattomilla graffiteilla töhrittyjä seiniä. Varakkaammilla alueilla näkee kaunistakin seinää ja ehkä sen vuoksi myös poliiseja. Kurssin loputtua perjantaina lähdimme bussiretkelle Soúnion niemelle. Retken pääasiallinen tarkoitus oli päästä ihailemaan auringonlaskua Poseidonin temppelillä. Mikä nautinto istua hiljaa bussissa! Opas kertoi kiehtovia tarinoita Kreikan mytologiasta. Olivat yhtä tuttuja kuin Kalevalan kertomukset, miksikähän. Lukiossako näitä käytiin vai peruskoulussa? En jäänyt pitkäksi aikaa pohtimaan, koska piti alkaa turistihommiin. Videoimme maisemia ja kuvasimme selfieitä niin innokkaasti, että huomasimme auringon laskeneen vasta kun saksalaiset turistit alkoivat taputtaa. Hups! No sainpa tosi onnistuneet kuvat itsestäni: juuri sopivan hämärät ja epätarkat, näytän ihastuttavalta.

Tässä Aigeianmeren auringonlasku ennen kuin aurinko laskee.

Lempeitä miehiä ja hiljaisia kissoja

Ateena. Koulutus. 

Ennen matkaa kuvittelin kaikenlaista. Ajattelin istuvani päivät tilavassa salissa kahden metrin päässä muista osallistujista kuunnellen innostavaa luennoitsijaa erilaisista oppimisen ongelmista (ehkä ratkaisuistakin), samalla kun pyöräyttelen kultakynällä kukkia ja tikku-ukkoja luentovihkoon, selaan Whatsapp-viestejä ja lähettelen vitsejä työkavereille Suomeen. Ei se ihan niin mene. Todellisuudessa kerron pienelle osallistujaryhmälle suu vaahdossa suomalaisesta koulusta, pinnistän kuulohermoni äärimmilleen saadakseni selville mitä kurssinpitäjä paksun maskin takana suhisee, esitän kysymyksiä heti kun luulen ymmärtäväni mistä on kyse. Sama selviytymisprosessi käynnissä kuin 80-luvun lopulla Helsingin yliopiston proseminaarissa. Jumatsuikka, eihän tämän kurssin läpäiseminen edes vaadi moista tsemppausta!

Kun oikein muistelen tai kuvittelen, luulen nähneeni joskus jonkun jollekin lähettämässä Kreikka-kortissa kulkukissoja. Ensin huomasin Akropoliin rinteillä pari kattia, nyt niitä vaikuttaa kulkevan ja istuskelevan turistikohteissa siellä täällä. Toinen Ateenalle ominainen piirre tuntuvat olevan lempeät miehet. Hymyilevät ystävällisesti, selittävät ja palvelevat, puhuvat pehmeästi ja hillitysti. Eikös Asterixin ja Obelixin kreikkalaiset ukkelit olleet jotenkin erilaisia?

Tähän pohtiva emoiji.

Työmatka

En voi mennä Kainuuseen. Olen kieltänyt itseltäni Kajaanin, Sotkamon, Kuhmon, Puolangan, Suomussalmen ja koko itärajaa myötäilevän tien aina Kuusamoon asti. Kuusamoon kyllä saisin mennä mutta en halua. Kauas Euroopan etelään kuten Kreikkaan en ole koskaan erityisemmin kaivannut, mutta sinnepä sitä nyt mennään. Ennen lähtöä ompelutin kevyttoppaan uuden vetoketjun, tulostin viisi rokotustodistusta ja latasin kännykälle yhdeksän äänikirjaa. Minulla ei ole muita odotuksia matkalta, kuin että ei olisi lunta. Niin että voiko muka jokin mennä pieleen.

Ylellisesti vapaalla ja kriisissä

Onko se ajan tuhlaamista, jos vasta loman 25. päivänä onnistuu olemaan vähän paremmalla tuulella? Tähän asti olen sairastanut, kiroillut, ajanut autoa, kiroillut, lukenut heikkolaatuisia pokkareita, kiroillut, maratoonannut turhia tv-sarjoja, hiukkasen kiroillut. Suunnitelmissani olen aina reipas ja aktiivinen, todellisuudessa haluan istua terassilla lämmössä ja katsella naapurin nurinpäin käännettyä soutuvenettä. Miksikähän mies aina antaa minulle tehtävän lähtiessään pyöräilemään? Ei sillä että sen tekisin, mutta miksi?

Kävin serkkuni kanssa kesäterassilla istumassa iltaa ja taistelemassa juomalasista. Hän olisi halunnut maistaa mitä tilasin, vaikka ihan vasta olin aivastanut kainalooni. Kaikkea sitä. Emme halanneet kotiin lähtiessä, koska valtioneuvoston instagram-sivulla ei vielä ole vapautettu halaamista. En tiedä miten kykenen enää rutistamaan ketään, jos ei Sanna Marin näytä esimerkkiä. Sitä paitsi kevätflunssan jälkitautina tunnen taas haamukipua kaulan imusolmukkeissa ylävasemmalla. 
Ei sittenkään, ohi meni. 

Kun puolen vuoden päästä palaan töihin, kollegat luultavasti kysyvät mitä olen tehnyt. En mitään. Oliko kivaa? Ihan jees. Varmaan nyt on kovasti uutta intoa tehdä töitä? Joo, kai. No mitä tästä vuorotteluvapaasta sulle oikein jäi päällimmäisenä mieleen? Pihan salaojat on nyt kunnossa, kun tehtiin huuhtelu ja korjattiin ne kohdat missä puiden juuret oli tehneet tukkoja. Ja mun nuorin lapseni muutti pois kotoa, mun sielunelämäni on ihan sekaisin eikä mikään tunnu enää miltään, vaikka meillä on aivan uudet rännikaivot.

Rakkautta koronan aikaan

Kävin synttäreillä, missä jokainen vieras pesi kätensä heti saatuaan takkinsa hengariin. Aikuiset pysyttelivät metrin keskusteluetäisyydellä. Kukaan ei yskinyt. Kakku oli hyvää, lapset juoksivat, jutut olivat hauskoja, ikkunat suuret ja päivä kaunis. Tiedoite kertoi, että paikalliset koronatestien tulokset olivat negatiiviset. Nukuin kolmen tunnin iltaunet, kävin lenkillä, nukuin kymmenen tunnin yön. Huomenna pääsen taas töihin, vaikka valmiustilaa kaikenlaisiin ratkaisuihin ylläpidetään koko ajan. Töissä saippuoin tunnin välein käteni samanlaisella huolellisuudella kuin elokuvien kirurgit leikkaussaliin mennessään. Kaiken päivää olemme tarkkana kuin porkkanat. Olisi pitänyt lukea marttojen ohjeet ennen kuin lähdin tyttären kanssa hätätilaostoksille mahdollisen yleiskaranteenin varalta. Kotona purimme kauppakasseista suklaata, jäätelöä ja valtavasti pullaa. Kaupunki on sulkenut kaikki harrastetilat ja siksi teemme sunnuntaina retken metsään. Kukaan muukaan ei pääse uimaan, pelaamaan lentopalloa tai konserttiin, joten luminen polku on tallautunut helpoksi kulkea. Järven jäät kumisevat, pian on talvi ohi. Sytytämme nuotion, eväänä meillä on yksittäispakattuja ruisleipiä. Vyölaukkuun mahtui vain yksi pyllynalunen. Rakkaani antaa sen minulle.

Syvällistä pohdintaa, viisaita sanoja

Vaikka ajatus aarteiden etsimisestä on minusta aina tuntunut houkuttelevalta, en millään jaksa innostua geokätköilystä. Epäilemättä tulisi sillan alusten tonkimisesta kuitenkin nopeasti lempipuuhaani, jos kätköpurkeissa olisi jotain ihanaa: timantteja, rubiineja, kultakolikoita, kaulanauhoja, rannerenkaita, kameekoruja, minikokoisia hellenistisiä figuriinejä. Asiaan perehtymättömille voin paljastaa: Ei ole mitään nättiä. On ruttuinen paperirulla ja lyijykynänpätkä. 

Olen päättänyt keskittää intoni pika-aarteiden metsästykseen. Miten turhauttavaa onkaan kaivella otsa hiessä kiviläjiä muovipurkin löytämisen toivossa, kun roskapiikillä sen sijaan nappaa nopeasti säkin täyteen aarteita tieltä, ojanpientareelta ja ojastakin. Toistaiseksi, koska välineistöni on vielä puutteellinen, olen tehnyt lähiympäristöön vain alustavia tutkimusretkiä. Havainnointini on sekä kvalitatiivista että kvantitatiivista ja havaintotuloksia konkreettisesti hyödyntävää. Olen nimittäin jo näin alussa huomannut, että roskapiikissä ehdottomasti tulee olla myös tarttumispihdit. Esimerkiksi keltainen, pyöreä taulunappi (materiaali: magneetti, koko: mikro, vaikeusaste: 3/5, määrä: 2) ei lähde mukaan pelkällä piikillä. 

Tänään huomasin tutkimusmatkalla mielenkiintoisen seikan huoltoaseman lasin- ja metallinkeräyssäiliöistä (kuuluvat roskaharrastajan kiinnostuksen kohteisiin). Hyvin lähelle samalta näyttävät kuin meidän uusi palju! Sama malli, samanlainen ulkovuoraus, suojakansi selvästi samaa materiaalia. Keräysastiassa kellivät ihmisten roskat, paljussa kellivät ihmiset. En halua vetää tästä mitään johtopäätöksiä.

Päästyäni näissä sunnuntaimietteissä poikkeuksellisen syvälliselle tasolle, olen päättänyt jakaa loputkin 54 vuoden aikana keräämäni ja jalostamani elämänviisaudet teille, rakkaat lukijani (isosisko, sairaslomalla tylsistyvä kaveri, satunnainen surffailija). Ei kierrätetä vain jätteitä, kierrätetään kokemusta! (Sydän! Ihkuu!)

Elämässä muista nämä:

1. Aloita kaurapuuron keittäminen mittaamalla ryynit kylmään veteen.

2. Se riittää, että talveksi vaihtaa pyörän eturenkaan nastarenkaaseen.

3. Lattiakaivon hajulukon tulppaa ei kannata hukata.

4. Käytä sähköhammasharjaa.

5. Jos täkki ei meinaa pysyä pussilakanan sisällä, käännä aukkopuoli nenään päin.

Kiitos kaikille alkuperäisille viisaille: Anna, Ari, tohtori Jussilainen, Matti ja Aila. Minultakin yksi.

Kaupunkiloma Deluxe Extreme

Olisimme voineet matkustaa Lontooseen mutta valitsimme Kuopion.

Lontoossa on netin mukaan tällä viikolla aurinkoista ja lämpötila kymmenisen astetta plussan puolella. Kuopiossa puolestaan sade vihmoo tuulen voimalla petollisesti viistoon, sateenvarjot kääntyilevät nurin, kulkijoiden housut kastuvat ja takit täplittyvät pisaroista; seuraavana päivänä sataa lunta. Yksi suomalaisista ydinkysymyksistä kuuluu: Laitetaanko tänään pitkät kalsarit?

Me hassut menimme kaupunginteatteriin katsomaan maalaiskomediaa, vaikka kumpaakaan ei kiinnostanut. Tommi Auvinen on ohjannut Minna-näyttämölle Veera Niemisen kirjaan perustuvan näytelmän Avioliittosimulaattori. Kesto noin kaksi tuntia sisältäen 20 minuutin väliajan, joka juuri riittää ennakkovaratun juustokakkuviipaleen nauttimiseen. Ei ollut tylsää! Koko ajan tapahtui jotain, lavasteet(Sari Paljakka) pyörivät ympäri ja ympäri, näyttelijät loikkivat portaita ylös ja alas, hyppelivät pyörivältä alustalta pois ja takaisin, kulkivat liikkuvista ovista sisään ja ulos. Liike ei näytelmässä varsinaisesti ollut kovin suuressa roolissa, mutta minun kateelliset silmäni pistivät juoksentelut erityisesti merkille. (Ei onnistu meikäläiseltä enää, ai kun polvet naksuu.) Näytelmän lopusta leikkaisin kymmenen minuuttia pois, mutta romanttisemmat katsojat varmaan teippaisivat ne heti takaisin.

Minulla ei ole reissussa pitkiä kalsareita mukana, satsaan toppahousuihin. Väittäisin varsin oivalliseksi valinnaksi talvimatkailussa, nimittäin Taidemuseossa pöksyt voi jättää naulakkoon kierroksen ajaksi ja Museokorttelissa ne voi pistää reppuun. Ei ole kylmä eikä tule kuuma, Minna Canthin salonkiin voi tepastella siististi paremmissa farkuissa (tiukat, ei mahtuisi mitään alle). Kun iltapäivällä harjasimme autoa esiin lumen alta, lämmittivät toppahousut mukavasti, vaikka sydäntä kylmäsi kauhu. Pöytävaraus Jätkänkämpällä Rauhalahdessa odotti ja diiliin kuului myös savusauna ynnä avanto. Ihan turhaan hermoiltiin, meillä muutamalla suomalaisella sekä lukuisilla venäläisillä turisteilla oli oikein mukava ilta.

Uutta Museokorttia on tähän mennessä käytetty 18 euron verran.

Hotelliaamiaisen jälkeen olen siirtynyt kauppakeskukseen aamupäiväkahville. On myös kanelipullaa.

Periaatteessa voisin aivan vain istua kahvikupin kaverina nämä turistisunnuntain armaat päivähetket. Olisi niin helppoa pesiytyä muutamaksi tunniksi kahvilan valkoisen lampun alle pienen pöydän ääreen, hymistellä kirjaa (Louise Penny: The Beautiful Mystery), katsella ja kuunnella ihmisiä, munia muutama miete. Unohtuisin vain paikalleni kunnes lopulta olisi pakko puuskuttaa rautatieasemalle pohjoisen junaa etsimään. Mutta jos vähänkin päästän ajatusta lentämään Hansakorttelin ulkopuolelle, muistan että juuri nyt on maailma minulle auki: taidenäyttelyitä, museoita, puiston polkuja, syksyn lehtiä tässä ihan lähellä, vielä tänään, vielä nyt, vielä kolme tuntia!

Näimme eilen Turun kaupunginteatterin version Mika Waltarin loistodekkarista Komisario Palmun erehdys. Tämä oli suvun neljäs Palmu-kokoontuminen ja taas oli sydämellisen mukavaa. Turun kaupunginteatterin katto on niin korkea, että sisäilmaa riitti seurueen astmaatikollekin, Taneli Mäkelä oli Palmuna vakuuttava, nauraa sai kohtuullisesti, lavasteet liikkuivat paikoilleen sutjakkaasti ja Kimmo Rasila hoiti Batlerin rooliin viimeistä piirtoa myöten kohdilleen. Asuista ja kalusteista huolimatta en kuitenkaan löytänyt aikakauden tunnelmaa ja hiukan vauhdikkaammin olisivat kohtaukset saaneet edetä. Vähän tuli mieleen josko nyt on nähty tarpeeksi monta Palmua, mutta ei kai se ole mahdollista. Herttileili, ei tietenkään.

Kyllä niin nautin hotellilomista nykyään. Scandic Atriumin sauna ei tosin ollut vielä kunnolla lämmin aamuseitsemältä, mutta vettä viskottiin tuhnukiukaalle silti ja kymmenen metrin uima-altaassa uitiin ja juostiin kiitettävät määrät. Meillä on ollut niin kiva viikonloppu, että olen valmis antamaan anteeksi myös sen, ettei kylpytakkeja ja aamutossuja voinut vuokrata. Oltiin hekumoitu ajatuksella monta viikkoa.

Kello käy, täytyy mennä, kaikki jännä kutsuu. Turku!

Louise Penny: The Beautiful Mystery
A Chief Inspector Gamache Mystery
Sphere 2012

Mika Waltarin 

Komisario Palmun erehdys
Turun kaupunginteatterissa

Ohjaus: Panu Raipia
Dramatisointi: Joel Elstelä

Lavastus: Jani Uljas
Pukusuunnittelu: Tiina Valkama
teatteri.turku.fi

Kirjastossa

Kirjahyllyn ylitse näen palan Eduskuntataloa sekä siivun Musiikkitalon vihreää seinää. Soviteltuani kehoani Oodin eri tuoleihin (mikään ei oikein passaa), laskin keskivartaloni kolmannen kerroksen vihreälle sohvalle. Jos olisin oikea turisti, kiipeäisin Pallotuolin sisään ja kurkistaisin sieltä veikeästi. Ystäväni ottaisi kuvan sivusuunnasta niin että vain pää näkyisi Pallonpuolikkaan ulkopuolella. Kirkas huulipuna ja vallattomat (tuuheat, taipuisat, ei yhtään littanat) hiukset viimeistelisivät mielikuvan viehättävästä rouva Reippaasta. 

Intialaiset turistit hymyilevät kameraan suoraan Pallotuolin mustista uumenista. Kokovartalokuvia! En taida nyt puuttua asiaan.

Olen lueskellut Tom Hanksin kunnollisia ja tunteellisia (decent, sentimental) novelleja ja haaveillut miltä tuntuisi, jos minunkin sisältäni kumpuaisi tarinoita. Saisinko kirjoitettua kertomuksen, jos en suostuisi tekemään mitään muuta? Tulisiko minusta kirjailija, jos olisin viikkokaupalla tekemättä mitään? Jos aamupuuron jälkeen istuisin tuntikausia keittiön ikkunan ääressä ja odottaisin ajatusten syntymistä, tuntisinko inspiraation sykähdyksen? Tarkemmin ajatellen, pystyisinkö vastustamaan jääkaapin kutsua, pysyisinkö hereillä?

Kuljeskelimme siskoni kanssa eilen Aholassa huoneesta toiseen motkotellen menneiden aikojen sovinistista maailmaa. Väliin huomautuksia Minna Canthista, jota emme kumpikaan kestä enää lukea. Ahon tuotantoa minä en ole koskaan lukenut, mutta Juhan olen nähnyt elokuvana ja oopperana. 

Illalla kansallisoopperan väliajalla vieruspöydän nuori nainen huomautti seuralaiselleen, että Carmen on kuvattu ihan täysin miesnäkökulmasta. No kyllä niin, tämän viikonlopun teema on sitten selvä.

En keksi mitään uutta enkä vanhaa lukemista. Tutkin tänään poikkeuksellisen tarkkaan Akateemisen kova- ja pehmeäkantiset hyllyt suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Ei mitään. Kumma kyllä, juuri nyt huvittaisi vain pyöräily.

Tom Hanks: Uncommon Type. Some stories. Arrow Books 2017. "The great strengths of this collection are decency and sentimentality." Sunday Times.

Helsingin keskustakirjasto Oodissa on siis Eero Aarnion Pallotuoleja.

Hedelmäpizzaa

Puhuivat radiossa maailman ylikulutuspäivästä juuri kun olin pistämässä uusia koruja korviin. Katselin Aarikan keltaisia pallukoita kämmenelläni ja ajattelin, että vissiin olisi nämäkin pitänyt jättää ostamatta ja vissiin sillä vanhalla mekolla vielä yhdet häät menee. Oli helppo päätös, inhoan vaatteiden sovittamista. Ne päätökset, joilla oikeasti voisi olla jotain vaikutusta ympäristöön, ovat paljon vaikeampia. Ja isompia.

Olen alkanut teleporttaamaan. Saastuttaminen jää aivan minimiin, vain yksi pieni savunpölähdys matkaa kohden. Ensimmäisen teleporttausmatkani tein Porin jazzeille siskontyttöni kanssa. Meillä oli vähän ensikertalaisen vaikeuksia. Ilmiinnyimme vahingossa ensin Kristiinankaupunkiin Kissanpiiskaajankujalle, mutta hyvä välipysäkki siitä tuli, päärynäpizzaa rantaravintolassa, ja ehdimme mainiosti vielä siirtyä Poriin Kirjurinluodolle ennen illan pääesiintyjää, joka oli TOTO. Soittivat viimeisenä sen yhden kappaleen. Just sen. En muuten ymmärrä mitä laulussa sanotaan. Googlasin Africa lyrics, enkä ymmärrä siltikään. Olen nyt kuitenkin  kuullut kappaleen ihan livenä ja myös laulanut mukana, siis epämääräisiä sanantapaisia hymisten ...rains...hym hym hym, ja minä huojuin ja koko valtaisa ihmismeri huojui pehmeän rytmillisesti Kirjurinluodon nurmikolla.

Muuttoautojen ilmiinnyttäminen kadun oikeaan reunaan Kuopiossa (parkkimaksu ma-pe 8-18) onnistui mahtavan tarkasti. Miten ihana kaupunki Kuopio onkaan! Suurin osa vierailusta kului rättihommissa kellariyksiön hämärässä, mutta illan päätteeksi teimme pienen kävelyn torin poikki Subiin. Meitä siveli leuto järvikaupungin kesähenkäys, ihmiset kuljeskelivat kevyissä vaatteissa, rauha ja onni vallitsi Minnan kaupungissa. Niin luulen, me ainakin olimme rauhallisia ja suhteellisen onnellisiakin. 

Olen viime päivinä mietiskellyt Audrey Niffeneggerin kirjaa Aikamatkaajan vaimo (Gummerus 2005). Kestäisiköhän lukea uudelleen.

Viimeinen kesäpäivä

Koskaan ei näytetä, kun Montalbano kahlaa meressä mennessään aamu-uinnille. Filmaus alkaa vasta sitten, kun käsivarret jo pyörivät vedessä ja ilmassa, Montalbano hengittää sisään käsivarren alta ja puhaltaa veteen, uudelleen ja uudelleen, ja seuraavaksi ollaankin jo puvuntakki päällä pikkuterassilla siemailemassa espressoa. Oletan ettei Välimerellä asiaan vain ole mitään syytä kiinnittää huomiota. Aurinko paistaa eli on lämmin, Salvo luultavasti vain juoksee mereen ja heittäytyy aaltoihin. Ei uutisarvoa. Tosi helppo homma, etenkin jos Sisilian rannat syvenenevät nopeasti. Meillä Perämerellä kahlataan pitkään, värjötellään kalsean kylmässä vedessä ja tuulessa ja sitten varovasti kumarrutaan uimaliikkeitä kuvitellen, kun vielä ollaan käsipohjasyvyydellä. Nopea kastautuminen juuri ja juuri pinnan alle, uikkareiden sisään tunkee hiekkaa, vielä toisen kerran, sitten sankarina rivakasti rannalle takaisin. Paitsi tänään! Tänään marssin iloisesti kauas rinnan syvyyteen, heittäydyin uimaan, polskin niin ja näin, kirmasin, kaatuilin, solahdin veden alle sukellukseen monta, monta kertaa. Ei ollut kylmä, olihan kesän toinen, kenties myös viimeinen oikeasti lämmin päivä. 

Uinahdin sohvalle kahdeksi tunniksi. Kanadan tädin hakeminen lentokentältä oli niin jännittävää, etten ole nukkunut kunnolla ainakaan kahteen yöhön. Piti jännittää miten hän jaksaa pitkän lennon ja koneen vaihdon Frankfurtissa, piti jännittää olenko varmasti oikeassa paikassa vastassa, piti jännittää taksin ottamista kentältä, piti jännittää osaanko neuvoa taksin oikeaan paikkaan, kun siskon asunnon osoite ei löydy navigaattorista, piti jännittää pystyykö täti nukkumaan hyvin Suomen helteissä, onko vointi hyvä vielä yölläkin ja aamulla, heräämmekö ajoissa seuraavan päivän junaan, osaanko tilata taksin puhelimitse, muistanko lähtiessä sulkea vesihanat, keittolevyt, ikkunat, oven, sujuuko kulku kävelykepin kanssa oikealle raiteelle Tikkurilassa, väsyttääkö helle, MENEEKÖ VARMASTI KAIKKI HYVIN. Oli ihanaa ajatella Mia Kankimäen kirjaa, kuinka hän kertoi miten peloissaan oli matkalla. Mia tosin matkusti Afrikkaan, minä Helsinki-Vantaan lentokentältä Järvenpään ja Tikkurilan kautta Pohjois-Pohjanmaalle. Kirjan Mia väitti olevansa introvertti mutta puhui ja seikkaili jos kuinka monen vieraan ihmisen kanssa. Minäkin olen introvertti mutta juttelin kahvilassa aivan vieraan, pelottavapartaisen miehen kanssa, höpötin niitä näitä kaupan kassoille, kyselin molemmilta taksikuskeilta ummet ja lammet, puhuin junan ravintolavaunussa tädilleni istumapaikan, kun kaikki istuimet oli jo varattu. Kauhia sentään. Mia ylitti itsensä eri puolilla maailmaa, minä pääkaupunkiseudulla ja suomalaisessa kaukojunassa. Voi tätä elämää. Vielä on kaksi viikkoa vapautta jäljellä, mutta vähän jo pelottaa töihin meno ja kaikki se sosiaalisuus. Ja tänä iltana pitäisi uskaltaa ihmisten ilmoille kesäyöhön kuuntelemaan progebändiä. Ihmisenä, osana yleisöä ja ihan itse tätinä siellä missä yökansa liikkuu. Hui.



Salvo Montalbano on päähenkilö Andrea Camillerin kirjoihin perustuvassa TV-sarjassa.
Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018).

Illan progebändi: Jeavestone. Löytyy googlaamalla.

Seikkailen

Kotikaupunkini kahvilassa oli ikämiesten jutturyhmä vallannut suosikkipöytäni aamukahvin aikaan. Kuusi miestä, vilkasta keskustelua. Sama ilmiö Vanhan Rauman torilla pari viikkoa sitten, ja Pohjois-Norjassa, Vesisaaren kahvilassa todistimme vielä paljon isompaa kokoontumista kesäkuussa. 

Pikkulusikat kilahtelevat harvakseltaan kuppeja vasten, puheenporinaa ja naurahduksia, väliin kunnon remakka. 

Missä ovat naiset?

Olen kuunnellut Mia Kankimäen kirjaa Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018) sellaisella intensiteetillä, että itsekin yllätyin. Ei minulla ole tapana lueskella tämmöisiä, siis mikä tämä nyt onkaan, päiväkirja, matkakirja, tietokirja, viihdettä, voi ei, en tiedä mitä kuuntelen. Ihanko luvallista on kirjoittaa teos, jota ei voi lokeroida? Vaan kuinka ollakaan, tämä kirja hoitaa kätevästi monenlaista nälkää! Kuten että minun ei tarvitse haaveilla Afrikasta, Mia ja Karen ovat matkustaneet puolestani. Karen Blixen on yksi kirjan yönaisista, mutta heitä on monta muutakin, hurjia elämäntarinoita, kauheitakin ja surullisia. Mielenkiintoisia, jännittäviä, aivan uusia minulle. 

Junamatkan aikana kuulin kuulokkeistani entisaikojen italialaisten naisten ja naismaalareiden kohtaloista. Kankimäen kerronta nappasi niin mukaansa, että Helsingin päärautatieasemalta kävelin suoraan Ateneumiin katsomaan naamoja, siis muotokuvia, että josko ne minulle jotakin kertoisivat itsestään ja elämistään, niin kuin italialaisten taulujen naiset tuntuivat kertovan Kankimäelle. 

Kyllä, jokin on muuttunut. Taide on jännittävää. Tattista, Mia.

Luksuslomaa Kiilopäällä

Aurinkoa, päivävaelluksia, savusauna, polskimista tunturipurossa. Ei yhtään hyttystä missään. Fantastista. 

Leiri. Puro solisi ja aurinko paistoi läpi yön.

Yksi tyytyväinen Kiilopään huipulla. 

Jäämeren rannalla

Tänä aamuna heräsimme P-paikalla lähellä Nessebytä, Finnmarkin läänissä Pohjois-Norjassa.

Jatkoimme matkaa pitkin Varanginvuonon karua pohjoisrantaa Vesisaareen saakka. Tummarunkoiset tunturikoivuryteiköt toivat mieleen lähinnä kotiseudun roskapajukot. Pienet puutalot olivat sinänsä ihan viehättäviä, mutta pihoja ei juuri erottanut toisistaan. Ne olivat kuin yhteismaata, ruoho kasvoi mutta istutuksia ei ollut, ei kukan kukkaa. Tosin vielä ei olla edes juhannuksessa ja ajelimme sentään leveyspiirillä 70. Vieläkö on odotettavissa kesempi kesä?

Maisema Varanginvuonon eteläpuolella on jylhempää ja komeampaa kuin pohjoisrannalla. Rumien koivurisukkojen sijaan mahtavia kallioita ja ylväät maisemat merelle. Siinäpä huristelimme yli tuntureiden poroja väistellen, kun yhtäkkiä eteemme avautui viehättävä, tiheään rakennettu pikkukylä ja oikea hiekkaranta! (Narnia?) Mikä ihmeellisintä, Golf-virran ansiosta meren sanotaan täällä pysyvän sulana talvellakin! Pykeijassa kannattaa käydä, kylän menneisyys on kiehtova ja suomen kieli näkyy ja kuuluu vielä, vaikka on kai hyvää vauhtia häviämässä norjalle. Voi ollapa kalanais! Kyllä lähtisin Pykeijaan kalareissulle! Vuokraisin Elsalta minimökin ja popsisin kuningasrapuja iltakaudet. 

www.pykeijanystavat.fi

Suomea kohti suunnatessa vilahti silmäkulmassa jossain kveeni-festarimainos. Näiltä pohjoisen reissuilta jää aina niin monta selvittämätöntä salaisuutta. On kveeniä ja meänkieltä ja eri saamelaiskieliä. Tällä retkellä olen vihdoinkin nähnyt Sevettijärven tienviittojen kolttasaamelaiset paikannimet. 

Ohcejohka

Se on kuulemma niin, että hyvinkin seurallinen ihminen vanhetessaan viihtyy paremmin itsekseen ja vetäytyy mielellään omaan rauhaansa. Tämän piirteen olen täysin havainnut itsessäni, paitsi tänään Utsjoen uimahallin saunassa. Oli ihan pakko kysellä pieneltä kakkosluokkalaiselta minkälaista Utsjoella on asua (no ei o kavereita, mutta neljävuotiaitten kanssa leikin ja ihan mukavaa on), ja minkä kokoinen Utsjoen alakoulu on (no suomenkielisiä koululaisia on kakskymmentä, mutta saamenkielisiä paljo enemmän), ja mitä täällä voi lomalla tehdä (no ainakin kävellä tuntureilla ja mää käyn joka päivä uimasa). Sitten saunaan tuli vanhempi rouva, joka oli jo käynyt Nisulammessa (?) polskimassa, mutta vesi oli ollut kovin kylmää. Ihastelimme uimahallin saunaa (puulämmitteisen löylyn tuntu sähkösaunassa) ja kehuimme uimahallin sijaintia koulun yhteydessä (yksi 16,7 metrin allas riittää mainiosti). Samassa rakennuksessa on myös kirjasto.

Harmi kyllä emme ehtineet Utsjoen Shopping centeriin ennen sulkemisaikaa, kaupan hyllyt kun kertovat aina mielenkiintoisia asioita paikkakunnan arjesta. Nuorgamin K-markettiin pääsimme vielä ihailemaan lihatiskin pituutta ja kalaosaston laajuutta. Yhtään pokkaria en nähnyt missään mutta ostin muistoksi kolme postikorttia. Yhdessä Ohcejohka-Utsjoki, toisessa Nuorgam ja kolmannessa Lapin maakuntakukka.

Varsinkin Sodankylässä kukkivat kullerot teiden varsilla eilen kovin suloisesti. Pieniä, keltaisia aurinkoja. Ihanaa.

  

London 2019

Frendit ovat vanhentuneet järkyttävästi. Britannian televisiossa näytetään sarjan alkujaksoja ja tämä on aivan musertavaa. Jos Chandler, Monica, Joey, Phoebe, Rachel ja Ross ovat ajan saatossa kokeneet kulumista, siis ihan ikäisensä näköisiä ovat, täytyy sen merkitä sitä, että minäkin olen rupsahtanut. Ei ihme, etteivät matkaselfiet taaskaan onnistu millään. Helkkari.

Kärsin melkoisia omantunnon tuskia tämän matkan vuoksi. Saako enää lentää ollenkaan, kysyin nuorelta, tuoreelta kollegalta, kun lusikoimme koulun ruokasalissa soijaperunasoselaatikkoa. Vastausta en tiedä vieläkään, mutta sen voin tässä kertoa, että JAUHELIHAperunasoselaatikko on lempiruokaani ja soijaversio vain ilkeä irvikuva kyseisestä ruokalajista. Väittävät kuitenkin, että kasvisruoka olisi ympäristöystävällisempää, joten sitä lappaan suuhuni edelleen ja tukka kypärän alle liiskattuna pyöräilen töihin aamuisin. Yksi päivä luin juttua vaatetuotannon ympäristöhaitoista. En siis ostanut apteekista uusia lentosukkia, vaan päätin edelleen käyttää vanhoja, vaikka vähän eripariset olivatkin. Pyöräilin kotiin, käänsin koko talon nurin etsiessäni kyseisiä sukkia, sitten ajoin juuri ennen sulkemisaikaa autolla apteekille ostamaan kahdet uudet. Aina ei mene ihan nappiin.

Vaatteet pitää ostaa nykyään erityisen harkitusti ja kestävää kulutusta silmällä pitäen. Varmin tapa saada hyvät housut on ostaa sama malli ja koko kuin edellisetkin ovat. Oli alennusmyynnit ja otin heti kolmet. En ymmärrä kuinka en sovituskopissa huomannut mitään. Vasta ensimmäisen käyttökerran yhteydessä tajusin, että ovat niin tiukat, ettei edes elastaani pelasta tilannetta. Ympäristö- ynnä tuhlausmorkkisten lisäksi murehdin nyt elämää suurempia kysymyksiä. Tunnettu tosiasiahan on, että matkalle lähtiessä täytyy aina laittaa hyväkuntoiset, puhtaat alkkarit. Siltä varalta tietenkin, että joudut onnettomuuteen. Mutta entä jos kuolet, voi taikkeri sentään, mitä ajattelevat vaatekaappiasi tyhjentävät omaiset, kun kaapista löytyy kolmet käyttämättömät farkut!!! Riivin heti hintalaput pois, sekoittelin vähän kasoja, caprit yhteen väliin, tuonne shortsit, taas yhdet farkut väliin, yksi hame. Sitten pakkasin matkalaukkuun vanhat, ratkeamisvaarassa olevat farkut ja pohdiskelin rennon vaatetuksen etuja.

Ilmojen herra ja rouva ja kolmas ovat matkaamme suosineet. Ohjelmassa kaksi konserttia, yksi baletti, musikaali ja teatterinäytös, vähän shoppailua, paljon kipeitä jalkoja, herkuttelua, lontoolaisia juttuja. Olemme tyytyväisiä ja todella väsyneitä. Huomenna kotiin ja farkkulaihdutus alkuun. Helkkari.

Matkavinkkejä: Wigmore Hall, The Royal Ballet, Barbican Centre, The Mousetrap, Sky Garden, Portobello Road.

Joulukuu

Ostin itselleni kaksi kaunista muistikirjaa, punakultaisen ja turkoosin. Jokaisen sivun alareunaan on painettu teksti very warm morning sun, jonka nähdessä heti tulee lämmin olo. Sisältä. Infrapuna-ajatus. Tarkoitukseni on kirjoittaa muistiin ohimennen koettuja, tohinassa unohtuvia asioita, vähän niin kuin Hanne Camilla Greben dekkarissa Husdjuret (Bonnier Audio 2017). Hanne sairastaa dementiaa, minkä vuoksi alun alkaen innostuin lukemaan sarjan ensimmäisen osan Kun jää pettää alta (Gummerus 2017) ja heti perään maratonkuuntelin edellä mainitsemani äänikirjan. Olisinpa kirjoittanut muistiin näiden kirjojen tuomat ajatukset ja oivallukset. Niitä tuntui suorastaan satelevan! Nyt en muista mitään.



Perjantai 14.12. Jyväskylä.

Tuntematon keski-ikäinen nainen hyppeli innosta valitessaan kahvipullaa kävelykadun kahvilassa. Ihailimme elämänasennetta. Vain aito juustokakku saisi minut pomppimaan. Raskaasti.

Lauantai 15.12. Sukukokous. Helsinki. Ensin teatteriin, sitten jatkoille lapsiperheen kotiin.

Komisario Palmu ratkaisi Helsingin kaupunginteatterissa Alma Skrofin murhan jo hyvissä ajoin iltapäivällä. Meidän seurueellamme oli viisitoista eri näkökulmaa suoritukseen. Arabian ratikassa keskustelu soljui joustavasti Palmu-näytelmistä ja -elokuvista Tähtien sodan kautta Safiiriin ja Teräkseen ja taas takaisin. 

Kerrostaloasunnossa meteli nousi korvia huumaavaksi, väkeä tuli lisää, jossain vaiheessa laulettiin täyttä kurkkua joululauluja, nuorimmat vietiin välillä ulos potkimaan palloa, puhuttiin elämät, tutustuttiin uusiin kumppaneihin, rapsuteltiin koiraa.

Iltasella hajaannuimme taas eri osoitteisiin. Olipa huippukiva päivä. 



Torstai 20.12. 

Työpaikalla on koko joulukuun ollut interaktiivinen joulukalenteri aikuisille, siis joka päivä jotain toimintaa: tietokilpailuja, piparinkoristelua, karaoke, herkkubuffa, pukeutumispäivä ja tänään meininki huipentui joulumpialaisiin. Kun oppilaat lähtivät kotiin, opettajat ja ohjaajat jäivät koulun saliin juoksemaan. Minulla oli takki tyhjä (en todellakaan ollut ainut) mutta tein silti kaksi maalia (!!!) Käsittämätön uupumus, jalat liikkuu, aivoissa ei liiku enää mikään.

Aiemmin päivällä koulun isoäänisimmät pojat kävivät kyselemässä koetuloksiaan. Olin kirjoittanut huomioita koepapereihin ja ne piti lukea ääneen. Kehu, kritiikki ja varoituksen sanat, kaiken halusivat kuulla tarkasti ja kahteenkin kertaan. Silmät vilkkuivat, hymyt pilkahtelivat poskilla.

Huomaa minut. Kerro minusta. Sano jotain hyvää.



Aatto ja maanantai 24.12.
En syö juuri mitään ja koko ajan on ähky. 


Torstai 27.12.

Kokeilin kaksi viikkoa BookBeatin äänikirjoja, nyt on meneillään Storytel. Huomaan keskittyväni lukijan äänenpainoihin ja sointiin sisällön sijaan. Melkein mikä vain kelpaa, kunhan äänitys on onnistunut. Jopa chick lit, varjelkoon.

Vanhin lapsista viedään tänään junalle. Poden jo ikävää, vaikka ei pitäisi, joulun sukulaisrumba kun jatkuu vilkkaana edelleen.

Äitini ei muista minua enää.

Helsinki, pieniä palasia

Juuri tänään Helsingin syksy muuttui talveksi. Katsoimme ravintolan ikkunasta, kun ihmiset työntyivät pipot viistossa vasten hyytävää tuulta, päät upotettuina toppatakkien kauluksiin, kädet syvällä taskuissa. Me joimme Hakaniemen Ympyrätalossa talven ensimmäiset glögit. Kaupunginteatterin loistokas Kinky Boots tuoreena mielessä ja valmiin ruuan äärellä tunnelma oli mitä mainioin.

Kiasmassa nautiskelin Pilvi Takalan videoteoksista, Ateneumissa keskityin suosikkiklassikkoihini. Museokortin kanssa ei tarvitse suorittaa, voi iloitella aikansa ja lähteä.

Ja vielä teatteri Toivo. Elämys jo pelkkä tilojen näkeminen. Vihreää ja mustaa, kattokruunun välkettä, punainen matto. Lauluja tyhjästä maasta kertoi viruspandemian tyhjentämästä maailmasta. Minun sisarenpoikani oli onneksi jäänyt henkiin, ja kitarakin oli ehjä.

Olen taas vilkuttanut ystäville ja sukulaisille käytävillä, asemilla ja ovenpielissä. Juna vie nyt kohti pohjoista sekä minua että Eleanoria (Gail Honeyman: Eleanor Oliphant is completely fine).Tästä saattaakin tulla kiinnostava matka.

Ensilumi peitti maan

Kukaan ei tänä aamuna riemuiten ahkeroinut lumiukkoa pihaan. Naapurissa lapset laskivat pulkalla ojaan, joku lyhyt ihminen köpötteli sukset jalassa pitkin pellonreunaa. Meillä tytär hyppäsi auton rattiin ja lähti kuntosalille. Märkien Reima-haalareiden löyhkä on kultainen muisto vain.

Koulutuksessa viisastuneen kollegan mukaan ihminen ajattelee päivässä kokonaista 60 000 ajatusta, joista 80 prosenttia on negatiivisia. Heräsin toteuttamaan kyseistä toimintamallia puoli viideltä aamulla. Sivutuotteena sain korjattua kaksi koenippua, pyykkäsin, järjestelin, pesin ja imuroin. Sitten kehuin itseäni, koska itse teen sen parhaiten.

Useimmiten harrastan öisin virkkausta. Viimeisin työni näytti aluksi vyöltä kunnes laajeni kaulahuivin mittoihin. En vielä ole valmis lopettamaan, joten huivi saattaa hyvin kasvaa vielä Teräsmiehen viitaksi (osuvasti väri punainen) tai ehkä siitä tulee torkkupeitto. Tärkeintä ei ole määränpää vaan matka. Tosin jos tämän matkan varrella käsiala entisestään yhtään tiukkenee, odottaa määränpäässä virkattu panssari.

Minua vaivaa aamuöisin vaihtelevasti huoli joko maapallosta, työasioista, läheisistä tai perheestä. Silloin kun löytyy sopivan pientä murheenaihetta, ei tarvitse ajatella muovisaasteita tai ilmastonmuutosta. Ihan viime aikoina olen kärsinyt kulutuskrapulaa, mutta siitä huolimatta pistin taas rahaa junalippuihin. En millään saanut pidettyä itseäni kurissa kokonaista syyslomaviikkoa. Ei silti etteikö kukkaro juuri nyt olisi tähän venynyt, mutta luulen ettei Martti Luther tällaista tuhlausta hyväksyisi. Ei äitini ainakaan. Eikä isä. Jestas.

Tarkennuksena huomautettakoon, että mainituista henkilöistä kaksi on jo edesmenneitä. Ja minä itse olen somasti viidenkymmenen ikävuoden ohittanut nuori neito.

Seuraavaksi Tikkurila.

Syysvesissä

Päästin miehen vapaaksi ja pelastauduin pullakahville. Hän kiertää nyt silmät sädehtien messuhallia, kiipeää jättimäisiin asuntoautoihin, kokeilee ohjaamon istuimia, mittailee sänkyjen pituutta, puhuu asioista joita en viitsi ajatella. Tilanne oli aivan käänteinen sysmäläisessä kirjakaupassa vuorokausi sitten.

Perjantai-iltana pulahdin rantasaunasta pimeään Päijänteeseen. Sisarentytär osoitti taskulampulla laiturista veteen, varoitti liukkaista pohjakivistä ja erehtyi mainitsemaan ravut. Mielessäni ne kasvoivat heti kuningasravuiksi, suippenivat hauiksi, lisääntyivät haikaloiksi, muuntuivat merihirviöiksi. Vesi ei tainnut olla kovin kylmää, en ole varma, minulla oli niin kiire etten ehtinyt havainnoida. Ihme kyllä en telonut itseäni mitenkään rynniessäni takaisin laiturille. Näkki ei saanut minua kiinni, eikä jättimustekala.

Viikko sitten pulahtelin kollegan unelmamöksällä Oulujärvellä, taas viikkoa aiemmin toisen kollegan paratiisissa Yppärissä. Kylmää järvivettä, kylmä meri, kuumat saunat. Omalla mökillä ei ole uitu, meri on syyskuussa näyttänyt niin isolta ja kunnioitettavalta, että kastautuminen olisi tuntunut epäkohteliaalta. Mies on hionut ovia ja käsitellyt terassia, minä olen siivonnut jääkaappia ja pessyt uusia lakanoita. Kauan menee ennen kuin tilatut huonekalut saapuvat, kroppa väsyy lattialla asumisesta.

Tätä Lahden kaupunkia en tällä lyhyellä reissulla oikein ehdi hahmottaa. Eilen kävelimme kauniita puistoteitä ja viehättävää Vesijärven rantaa kalamarkkinoiden ja käsityökojujen kautta upealle Sibeliustalolle asti. Tänään ohitimme aamukävelyllä korttelin, jossa vierekkäin tarjosivat palvelujaan kolme seksikauppaa, kaksi thai-hierontapaikkaa, kristillinen kirjakauppa ja tilitoimisto.

On syksy. Sataa vettä. lllaksi kotiin.

Kun kaikki pyörän vaihteet on käytössä

Infernaalinen pyöräretki on ohi ja sisältäni kumpuaa kiitollisuus. Ensinnäkin haluan kiittää Tromssan asukkaita ymmärrykseni laajentamisesta erityisesti ylämäissä. Sähköpyörä ei ole turha keksintö. Minulla sellaista ei ole, tromssalaisena hankkisin kyllä. Kiitän myös minua tunnollisesti monessa koettelemuksessa palvellutta sandaalia, jolle päivän aikana yläviistoon tapahtuneet pyöräntyöntöhetket lopulta kävivät ylivoimaisiksi. Nuo viimeiset nilkuttavat kilometrit teimme vielä yhteistyötä, nyt pääsit lepoon. Kiitän Google Mapsia, joka yhdessä elämäni risteyskohdista vapautti minut retkenjohtajan suunnitelmista itsenäisenä kulkemaan, pelasti hehkuvasta asfalttiviidakosta, johdatti takaisin leirintäalueelle, toi kotiin pläntille numero 212. Ja vielä kiitän Tromssan leirintäaluetta siitä reilusta asenteesta, että suihkusta ei makseta erikseen. Tänäänkään ei menty heinäkuun keskilämpötilojen mukaan, vaan hikoiltiin helteessä aamusta iltaan. Kiitos Tromsø, kiitos Norge, huomenna palaamme isiemme maahan. Ja äitiemme.

Tromssassa ripautti juuri kevyen kesäsateen

Tässä iässä on vaikea tietää poteeko luulotautia vai johtuvatko oireet oikeasta piilevästä katastrofista. Jos niska on kipeä, voit miettiä sukulaisten kokemuksia: tarjolla lihasjännitystä, kulumia ja syöpää. Tottakai valitset syövän. Verenpainemittaria ei kannattaisi ottaa reissuun mukaan, sitä tulee vain käytettyä turhan tiheään ja aina keksii uuden ongelman: alhainen syke voi tarkoittaa hyvää tai huonoa, ja luonnollisesti valitset huonon. Olen tänään sairaampi kuin koskaan. Ainakin luulen olevani. Varmuuden vuoksi, siis jotta tässä elämässä varmasti ehtisin, olen porhaltanut viime päivät niin täysillä kuin se ylipäätään on mahdollista. Toissapäivänä uimme Torniojoessa (huippua, hiekkapohja!), eilen kiipesimme Saanalle (polvituet ja kävelysauvat), tänään lekottelen Tromssan leirintäalueella lepotuolissa ja yritän toipua ylenmääräisestä urheilullisuudesta. Duracell-ukkeli elää täyttä elämää pyöräilemällä geokätköjen perässä kaupungilla, minä satsaan sadekatokseen ja romaanivarastoon: Kyung-sook Shinin Pidä huolta äidistä oli ihana lukukokemus, nyt on meneillään Henning Mankell (Innan frosten), jonka luultavasti olen jo lukenut kerran vuosia sitten ja unohtanut täysin. Kyllä yksi Wallander tähän väliin menee, vaikka periaatteessa olenkin kieltänyt itseltäni kaikki pohjoismaiset dekkarit. Seuraavaksi aion kokeilla norjalaista lälläriromaania, jonka löysin respan kirjanvaihtohyllystä.

Tänään joimme iltapäivällä pikakahvit, mikä oli mainettaan parempi uusi kokemus. Tummuusaste 3,5/5. Kaksi teelusikkaa mukia kohti.

The hills are alive with the sound of music hym hym hym hym hymmmmmm

Rautavaaraa ja Glynneä

Ehkä kesä ei kestäkään ikuisesti. Pulpahti mieleen, kun kertakäyttösadetakkeihin kääriytyneinä kannoimme tuoleja ja kasseja pois Kirjurinluodolta. Kiihtyvä sade, hämärtyvä yö, retkiauton jääkaappi oli lauennut pois päältä ja error-valo vilkkui pimeässä. Hyvästi jääkää kahvimaito ja aamurahka. Söin leivän seitsemällä juustosiivulla ja kaksi viiliä yöpalaksi, muut roskiin.

Viikko alkoi Kuhmon kamarihelteissä ja loppuu Porin jazzahtelevaan kesäsateeseen. Näytän valokuvissa onnelliselta. Kappas.

Näkymä alta tammipuun.